Die tote Stadt - Kuollut kaupunki

Suomen Kansallisopperan suurmenestys palasi huippumiehityksellä - kaikki kohdallaan

Klaus Florian Vogt (Paul) ja Camilla Nylund (Marietta).
Kuva: Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer








Suomen Kansallisoopperan syksyn ehdoton tapaus on Erich Wolfgang Korngoldin Die tote Stadt -oopperan (Kuollut kaupunki) paluu. Oopperan sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 26.11.2010. Kuluneen kolmen vuoden aikana tulkinta on - jos mahdollista -kypsynyt edelleen. Katsoja voi aistia vapautuneisuuden, joka on tarttunut tekijöihin uusintaensi-illassa. Samanaikaisesti esitys on  musiikillisesti parasta kansainvälistä tasoa.

Kansallisoopperan Die tote Stadt on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sen kaikki palaset ovat kohdallaan ja esitys kilpailee menestyksellä minkä tahansa kansainvälisen tuotannon kanssa. Siksi onkin suuri ilo ja musiiillinen nautinto, että Kansallisooppera on onnistunut miehittämään kaikki keskeiset roolit samoilla laulajilla kuin kolme vuotta sitten. Esityksen tähtinä ovat tälläkin kertaa suomalainen huippusopraano Camilla Nylund sekä kaunisäänisin wagnertenori Klaus Florian Vogt. Ensi-illan yhteydessä ooppera taltioitiin ja esitettiin televisiossa. Nyt tämä tallenne on julkaistu DVD:nä, mikä mahdollistaa vertailun tulkinnan kehittymiseen. Taltiointi on erinomainen ja kestää vertilun teoksesta tehtyihin muihin julkaisuihin. Mutta elävä esitys on aina erityinen.

Die tote Stadt - ensimmäinen näytös.
Kuva: Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer.









Erich Wofgang Korngold oli niin sanottu ihmelapsi, joka sävelsi ensimmäisen opperansa jo 16-vuotiaana. Hänen suurin menestyksensä Die tote Stadt (1920) valmistui säveltäjän ollessa 22-vuotias. Se on uusromanttinen mestariteos, johon nuori säveltäjä pyrki mahduttamaan kaiken siihen mennessä oppimansa. Ooppera on yksi merkittävimmistä 1900-luvun suurista romanttisista oopperoista, josta löytää piirteitä muun muassa Straussin ja Wagnerin tyyleistä sekä italialaisesta oopperasta. Korngold on kuitenkin jalostanut nämä vaikutteet omaksi kiinnostavaksi sävelkieleksi.

Die tote Stadtin jälkeen Korngold sävelsi vielä kaksi oopperaa ennen siirtymistään Yhdysvaltoihin Max Reinhardtin kutsusta. Anschlussin jälkeen hän jäi juutalaisena pysyvästi Yhdysvaltoihin, jossa hänestä tuli yksi elokuvamusiikin pioneereista. Historiallisten tapahtumien vuoksi meiltä jäi näkemättä, mihin saavutuksiin hänen tiensä oopperasäveltäjänä olisi mahdollisesti johtanut. Korngold kuoli vuonna 1957. Die tote Stadtin nousu uuteen maineeseen alkoi 1970-luvulla.

Die tote Stadtin lavastus Es Devlin, Taustalla Brüggen kaupungin pienoismalli ilmasta nähtynä. Kuva: Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer.







Kuollut kaupunki perustuu Georges Rodenbachin symbolistiseen kertomukseen Bruges-la-Morte (julkaistu 1892, suomennettu Kuollut Brügge, 1915), josta oopperan libreton tekivät Julius (Erich Korngoldin isä) ja Erich Korngold salanimen Paul Schott turvin. Oopperan tapahtumat sijoittuvat belgialaiseen Brüggen kaupunkiin, jota kuvataan kuolleeksi kaupungiksi. Tällä pohjoisen Venetsialla on pitkä historia merenkulun ja kaupan keskuksena. Epiteetti kuollut kaupunki liittyy siihen, että kaupungin asukkaat keskittyiviät palvomaan loistavaa historiaansa ja sen mukanaan tuomia kulttuuriaaarteita. Ja elämään ankaran uskonnon varjossa. Brügge on myös yleisesti tunnettu kuolleena kaupunkina siksi, että vesi ei virtaa sen kanavissa, vaan jää seisomaan paikalleen. Seisovan veden muodostamat heijastukset sekä toden ja unen jatkuva vuoropuhelu ovat olleet ohjaaja Kasper Holtenin inspiroijina hänen luodessaan teosta.

Oopperan päähenkilö Paul (Klaus Florian Vogt) palvoo kuollutta vaimoaan Marieta, joka on saanut yhä enemmän enkelin piirteitä. Paulin palvonta saa sairaalloisia muotoja ja hänen on vaikea erottaa todellista unesta ja harhoista, joiden keskellä hän elää. Oopperan avainrepliikkejä on Paulin kysymys, kuinka kauan ihminen voi kärsiä ennen kuin hänet revitään kokonaan juuriltaan. Paul on hautautunut asuntoonsa eläen Marien tavaroiden, kuvien ja muistojen kanssa pölyisessä kotimuseossaan. Oopperan tapahtumat saavat alkunsa kun Paul tapaa tanssija Mariettan, joka muistuttaa ulkoisesti Marieta. Kun Marietta saapuu vierailulle Paulin luokse, tämä näkee Mariettassa uudelleen henkiin heränneen Marien.

Paul (Klaus Florian Vogt) ja Marie (Kirsti Valve). Kuva Suomen Kansallisooppera, 2010 Stefan Bremer.








Ooppera keskittyy Paulin henkisen tasapainon horjumiseen, jonka mukana tosi ja kuviteltu käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Holten on ratkaissut tämän tarkastelemalla tapahtumia Paulin näkökulmasta, jossa kaksi unta leikkaavat toisensa. Ulkoisesti unenomaisuutta lisää se, että Holten on tuonut näyttämölle Mariettan lisäksi  Marien (Kirsti Valve, mykkärooli). Sekä Marie että Marietta (Camilla Nylund), jotka ovat lähes koko ajan näyttämöllä. Katsoja ei voi koskaan olla varma, näkeekö tapahtumat todellisina vai heijastumina ja vääristyminä unen kautta.

Ohjauksen rinnalla toinen keskeinen tekijä produktion onnistumiselle on Es Devlinin lavastus, joka käyttää taitavasti vääristyneitä perspektiivejä taustalla Brüggen kaupunkia esittävä pienoismalli ilmasta nähtynä. Lavastuksella - sen lisäksi että se on yksi tyylikkäimmistä - saadaan luotua Paulin taloa ja koko kaupunkia leimaava ahdistava haudanomainen ilmapiiri.

Die tote Stadt, toinen näytös. Kuva Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer

Mariettan ensivierailun jälkeiset tapahtumat siirtyvät pääosin Paulin uneen ja tapahtuvat vain osittain  todellisuudessa. Kolmiodraaman kevennykseksi oopperan toiseen näytökseen kuuluu mainio joukkokohtaus, jossa Marietta teatteriseurueineen saapuu Paulin taloon pitämään hauskaa. Holtenin loputtomasta mielikuvituksesta on hyvänä esimerkkinä on se, että seurue saapuu Paulin sängyn läpi. Hetkessä sänky muuttuu gondoliksi, jolla tehdään vesiretki tässä pohjoisen Venetsiassa.

Camilla Nylund (Marietta). Kuva. Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer.

Marietta on elämäniloinen nainen, joka haluaa tanssia ja nauttia elämästä, mutta samalla rakastuu oikeasti Pauliin. Paul haluaisi rakastaa Mariettaa, mutta on samalla kiinni Mariessa ja tämän muistoissa, joista ei voi päästää irti. Hän tapaa Mariettaa, mutta vain salaa. Hän ei halua päästää Mariettaa Marien huoneeseen tai näyttäytyä tämän kanssa julkisesti.

Uskonnolla on oopperassa keskeinen merkitys, sillä tapahtumat liittyvätä pääsiäisen aikaan ja -kulkueeseen. Paul on myös syvästi uskonnoillinen ja palvoo Marieta pyhimyksenä sytyttämällä tämän kuville kynttilöitä ja tuomalla jatkuvasti uusia ruusuja. Kulkueen aikana Marien haamu muuttuu pyhimyspatsaaksi. Toinen Paulin keskeinen lause kuuluu: "Minun uskoni on ikuinen rakkaus.".

Paulin ja Mariettan vietettyä yhteisen yön Marietta käy oman vuoropuhelun Marien kanssa. Muuten nämä kaksi naista liikkuvat ja elävät eri todellisuuksissa. Kunnes tapahtumat kärjistyvät siihen, että Marietta löytää Paulin kalleimman pyhäinjäännöksen - Marien hiukset. Mariettan keimaillessa turhamaisesti Paul riistää tämän hengen.

Holtenin tarjoama yllätys on, että kun Paul herää unesta, onkin kaikki ennallaan, Brigitta on edelleen talossa ja Frank tulee uudelleen käymään huokutteleman Paulia pois kuolleesta kaupungista. Ja Marietta palaa hakemaan sateenvarjoaan ja ruusuja. Hän toteaa, että ehkä hänen pitäisi sittenkin jäädä. Mutta uni on ohitse. Paul seuraa Frankin ohjetta jättää kuollut talo ja kuollut kaupunki. Hän ainakin yrittää katsoa eteenpäin ja löytää uuden elämän. Hänen jäähyväisensä Marielle ovat "Odota minua tuonpuoleisessa, sillä täällä ei ole ylösnousemusta."

Die tote Stadt on suurta musiikillista juhlaa. Teos oli yksi niistä, jotka Kansallisoopperan nyt jättävä ylikapellimestari Mikko Franck ilmoitti jo tullessaan haluvansa tuoda oopperan ohjelmistoon. Sen hän teki loistokkaalla tavalla. Mikä sopisikaan paremmin hänen läksiäisiinsä kuin tämä suuri romattinen teos. Franck piti orkesterin täydellisesti hallinnassaan ja monin paikoin orkestei soitti kuin hurmoksessa. Tämän parempaa soittoa voi oopperassamme kuulle vain harvoin.

Die tote Stadt.- toinen näytös. Suomen Kansallisooppera, 2010. Stefan Bremer.

Kansallisoopperan miehitys on ideaali. Klaus Florina Vogtin tenori on samalla sekä äärimmäisen kaunis että kantava. Ei siis ole ihme, että hän on yksi johtavista wagnertenoreita muun muassa Lohengrinin nimiosan ja Mestarilaulajien Walterin rooleissa. Paulin rooli on hänelle kuin luotu. Samaa voi sanoa Camilla Nylundin Mariettasta. Hänen äänensä on saanut lisää syvyyttä ja näyttämöolemuksensa rentoutta sitten ensi-illan. Upea suoritus. Olisi todella hienoa, jos Kansallisooppera voisi saada tämän traumpaaren joko Lohengrin tai Mestarilaulajien produktioon. Kirsti Valveen suoritus Marien roolissa on erittäin intensiivinen ja tekee Mariesta hyvin elävän luonnehdinnan ilman suuria eleitä. Hänen suorituksensa on keskeinen teoksen onnistumsielle.

Myöskään muissa solisteissa ei ole heikkoa lenkkiä. Kaikki tekevät osansa suurella antaumuskella ja taidolla. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin Markus Eiche, joka lauloi sekä Paulin ystävän Frankin että teatteriseurueen Fritzin roolin.

Die tote Stadt oli Mikko Frankin suuri haave, joka onnistui täydellisesti. Siksi se sopii hyvin päättämään hänen kautensa oopperan ylikapellimestarina. Se jäi samalla hänen kautensa suurimmaksi voitoksi, joka kestää vertailun minkä tahanasa kansainvälisen oopperatalon kanssa.

Erich Wolfgang Korngold: Die tote Stadt. Suomen kansallisooppera 11 & 13.11.2013
Kapellimestari Mikko Franck, ohjaus Kasper Holten, uusintaohjaus Anna Kelo, lavastus: Es Devlin, puvut: Katrina Lindsay, valaistus: Wolfgang Goebbel. Klaus Florian Vogt (Paul), Camilla Nylund (Marietta/Marien ääni), Kirsti Valve (Marie), Markus Eiche (Frank ja Fritz), Maria Forström (Brigitta), Hanna Rantala (Juliette), Niina Keitel (Lucienne), Per-Håkan Precht (Victorin), Juha Riihimäki (Albert) ja Antti Nieminen (Gaston). Suomen kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro,

Nanna Susi - Yhdeksän henkeä ja lämpiöt

Korjaamo Galleria, 25.10-24.11.2013

Kissanainen iskee

Kuvataiteilija Nanna Sudella oli suuri näyttely Underneath the Eyes Helsingin Taidemuseossa Tennispalatsissa syksyllä 2012. Sen oli tarkoitus olla retrospektiivinen katsaus Suden taiteeseen, mutta siitä tulikin parhaassa luomisvireessä olevan taitelijan suuri voimannäyte. Tennispalatsissa Susi esitteli lähes 40 suurikokoista uutta maalausta pääosin viime vuodelta. Siksi onkin varsin suuri yllätys, että hänellä on jälleen esittää laaja kokoelma uusia töitä, tällä kertaa Korjaamo Galleriassa. Uudet suurikokoiset työt täyttävät gallerian molemmat näyttelytilat ja osa kaikkiaan yli kolmestakymmenestä työstä on jäänyt vielä varsinaisen ripustuksen ulkopuolelle. Kaikki esillä olevat työt ovat valmistuneet Tennispalatsin näyttelyn jälkeen.

Nanna Susi on kunnostautunut tuotteliaana ja usein näyttelyitä pitävänä taiteilijana. Suuri yleisö otti hänet omakseen heti Kuvataideakatemiasta valmistumisen jälkeen (1997) ja suosio vakiintui jo läpimurtonäyttelyssä, mikä liittyi Vuoden nuori taiteilija -nimitykseen vuonna 2000.

Nanna Susi on aiheesta tämän hetken suuri romanttinen maalari Suomessa. Hänen maalauksensa tunnistaa sekä niiden aiheiden käsittelystä, joihin kuuluu tyyliteltyjä puita ja oksia sekä pieniä esineitä, koruja ja kasveja. Ennen kaikkea kuitenkin hänen tavastaan käyttää värejä. Hän maalaa paksuilla, monikerroksisilla väripinnoilla, jotka muodostvat kiehtovan värimaailman. Paksujen värikerrosten pigmentit hohtavat ja tuovat eri värikerrokset kauniisti esiin. Tämä barokkimainen runsaus on kehittynyt viime aikoina värien puolesta osin pelkistetympään suuntaan, harmaiden, sinisten, turkoosien ja Sudelle tyypillisten pastellisävyjen saadessa lisää tilaa. Samalla maalausten struktuuri on tullut entistäkin rikkaammaksi taiteilijan yhdistäessä väreihin metallin hohdetta ja jopa kiillettä. Tällainen metallinhohdon käyttö johtaisi monen taiteilijan kohdalle ylenmääräiseen bling-bling-vaikutelmaan tai suoranaiseen kitschiin. Jollain salaperäisellä tavalla Susi tämän välttää. Hän on aivan liian taitava maalari sortuakseen tähän.

Nanna Suden maalaukset ovat ensiksi ja ennen kaikkea maalauksia, mutta niihin sijoitetut hahmot ja esineet tekevät niistä samalla kertomuksia, jotka kukin katsoja voi tulkita omalla tavallaan. Suden näyttelyt on usein rakennettu tietyn teeman ympärille.Teemoilla voi olla jatkumo seuraavissa teossarjoissa. Tässäkin näyttelyssä on esillä kapeakasvoisia naishahmoja, jotka ovat osin salaperäisiä ja hunnutettuja. Nyt ne vain ovat saaneet kissanaisen hahmon ja nimen.

Suden suureksi ansioksi voi lukea sen, että hän ei ole jäänyt nauttimaan menestyksestään ja ryhtynyt toistamaan itseään ja varmoiksi koettuja konsepteja. Hänen luonteeseensa kuuluu aivan ilmeisesti halu suunnistaa kohti uusia tuntemattomia vesiä.

Nanna Susi: Cat Woman, öljy kankaalle, 2013

Näin myös tällä kertaa. Tennispalatsin näyttelyn jälkeen Susi on jälleen lähtenyt etsimään itsestään ja maalaamisesta uusia puolia. Tämän löytöretken tuloksena on syntynyt näyttely, joka on saanut nimekseen Yhdeksän henkeä ja lämpiöt.
Nanna Susi: Kaksitoista apostolia, öljy kankaalle, 2013

Yhdeksän henkeä viittaa luonnollisesti kissaan ja sen henkiin. Kissat ovat Korjaamon näyttelyssä keskiössä. Samalla hän, taiteilijan sanojen mukaan, mietti maalatessaan montakohan annetuista yhdeksästä hengestä hän on tähän mennessä käyttänyt. Suurikokoiset kissat hallitsevat monia näyttelyn keskeisiä töitä. Toisen sarjan muodostavat kissanaisten muotokuvat, jotka kuten sanottu ovat jatkumoa edellisestä näyttelystä.

Näyttelyn nimen toinen osa - lämpiöt - viittaa yhtä lailla teatteriin kuin taiteilijan omiin tuntemuksiin. Hän tuntee olevansa omimmillaan töiden valmisteluvaiheessa ja etsiessään ratkaisuja. Tai kuten häne itse sanoo olleessaan yksin katsomossa. Teokset ovat kiinnostavimmillaan silloin kun ne ovat keskeneräisiä tai keskellä valmistumisprosessia. Tämä pätee niin teatteriin kuin hänen omiin maalauksiinsa.

Nanna Susi: Rakas Romeo, öljy kankaalle, 2013

Nanna Sudella on laaja ja uskollinen ihailijakuntansa. Hän kohtaa kuitenkin myös kriittisiä arvostelijoita ja taiteen tuntijoita, jotka pitävät hänen maalauksiaan yltiöromanttisina ja yleisöä kosiskelevina. Itse arvostan Suden taiteessa sitä, että hän kulkee omaa tietään tehden oman taitelijanlaatunsa mukaisia rohkeita ratkaisuja.

Näyttelyn teoksista minua miellyttivät erityisesti suuret kissa-aiheiset teokset, joissa kissa on osana suurempaa tapahtumien ketjua. Tällaisia ovat esimerkiksi Rakas Romeo, Kaksitoista apostolia, Cat Woman sekä Venetsian vihreä.

Nanna Susi: Tanssi, öljy kankaalle, 2013

Minulle näyttelyn avainteokseksi nousee studiossa oleva Tanssi-niminen työ, jossa kissahahmo on vienyt tanssiin hunnutetun morsiamen. Maalaus kokoaa hyvin yhteen Suden aiempaa tematiikkaa sekä uudet motiivit ja värimaailman. Suden tämän vaiheen maalaamiselle ovat luontevia ilmavat, valoisat harmaan, sinisen ja vihreän sävyt.
Yhdeksän henkeä ja lämpiöt on Nanna Suden ihailijoille suuri kokemus. Niin myös minulle.

Sofia Kukkonen - Maalauksia

Galleria Bronda 9.10-3.11.2013

Sofia Kukkonen: Testa Rossa ja Nike V, öljy kankaalle, 2013 ja 2012


Sofia Kukkonen on nuori kuvataiteilija, joka on asunut ja opiskellut Italiassa Firenzen taideakatemiassa (2007-2008) sekä Alfa-Art taideoppilaitoksessa (2004-2007). Suomessa hänen töitään on nähty aiemmin muun muassa Galleria Brondassa (2012), Billnäsin kesänäyttelyssä (2010-2011) sekä Galleria Uusitalossa.

Sofia Kukkonen: Nike, öljy kankaalle, 2013

Kukkonen hakee aiheensa vanhoista antiikin patsaista, joita hänen maalaa omalla persoonallisella tavallaan. Hänen suosikkiaiheitaan ovat kreikkalaiset naispuoliset jumalhahmot tai oikeammin heitä esittävät patsaat. Tämän näyttelyn perusteella hänen erityissuosikkinsa on kreikkalainen voiton jumala Nike, jonka siivekkäästä, päättömästä  kokovartalopatsaasta on tässä näyttelyssä esillä yhteensä neljä eri variaatiota. Muista jumalattarista häntä kiehtovat erityisesti kreikkalainen rakkauden jumalatar Afrodite, Arianna (mytologian mukaan Kreetan prinsessa Ariadne) sekä mainadit (bakkantit eli kreikkalaisen viininjumala Dionysoksen naispuoliset seuraajat).

Sofia Kukkonen: Afrodite Azzura, öljy kankaalle, 2013

Kukkosen käyttää maalaustensa lähtökohtana antiikin patsaita, jotka ovat muodostaneet taide- ja piirustusopetuksen kivijalan vuosisatoja.

Kukkosen purkaa maalauksissaan patsaiden
rakenteen pieniksi värikentiksi, jolloin ne alkavat muistuttaa tietokonemallinnettuja kolmiulotteisia malleja niiden kohteena olevista patsaista. Kukin kuvio saa oman värinsä, joiden variaation kautta syntyy elävä kuva kohteena olevasta patsaasta sekä elävä pintastruktuuri. Kukkosen töissä ei ole kysymys patsaiden jäljentämisestä vaan maalauksellisesta otteesta, jonka kautta kuvattu historiallinen viitekehys muuttuu osaksi kokonaiselämystä.

Kukkosen käyttämät värit ovat välimerellisiä, auringon paahtamia, hiekan, hiekkakiven ja auringonvalon sävyjä. Niiden tehosteena hän käyttää tarpeen mukaan alueen voimakkaita sinisen tai punaisen sävyjä.

Maalarina Kukkonen on parhaimmillaan suurikokoisissa Nikea esittävissä patsaissa sekä töissä, joissa hän yhdistää antiikkisen kuva-aiheen voimakkaan väriseen taustaan. Osa pienemmistä marmoripäistä jää näiden rinnalla hieman akateemisiksi ja jopa kuivakkaiksi.

Sofia Kukkonen: Nike V, öljy kankaalle, 2012

Sofia Kukkonen: Nike IV, öljy kankaalle, 2012

Sofia Kukkonen: Testa Rossa, öljy  kankaalle, 2013

Sirpa Särkijärvi

Galleria Ama 5.10-27.10.2013

Sirpa Särkijärvi: Kätketty, akryyli kankaalle, 2013


Kuvataiteilija Sirpa Särkijärvi on monipuolinen taiteilija, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana kehittänyt oman maalaustekniikkansa ja -tyylinsä. Hän on noussut nopeasti yhdeksi kiinnostavimmista maalareistamme sekä myös yleisön suosikiksi. Hänen töistään on helppo pitää ja ne puhuttelevat monentyyppisiä taiteenystäviä. Särkijärvi on syntyisin Muoniosta, mikä näkyy eräissä hänen aihevalinnoissaan sekä tietynlaisena lappilaisena perusluonteena ilman, että siihen sisältyisi pohjoisen taitelijoihin usein liitettyjä kliseitä.

Sirpa Särkijärvi: Yleiskuva näyttelystä. Vasemmalla Johtamistaidoille ja oikealla Juhannus, Akryyli kankaalle, 2013


Särkijärvi on valmistunut Turun piirustuskoulusta 1997. Hän aloitti taitelijanuransa graafikkona, mikä näkyy yhä positiivisella tavalla hänen maalauksissaan. Särkijärven työt ja näyttelyt ovat tarkkaan suunniteltuja ja harkittuja, vaikka itse maalausprosessi on nopea ja osin spontaani. Hän käyttää varsinaiseen maalaamiseen juoksevia akryylivärejä, minkä vuoksi hän joutuu maalaamaan kankaat vaakasuorassa maalien valumisen estämiseksi. Samalla maalausprosessi on nopea, sillä värit kuivuvat muutamassa minuutissa.

Ennen maalausprosessia Särkijärvi luo oman värikarttansa, johon voi kuulua kymmeniä värejä, joita hän sitten käyttää puhtaina kulloisessakin maalausprojektissa. Hänen vääriskaalansa ulottuu murretuista sävyistä, joita jhän käyttää usein monokromaattisina taustoina, aina kirkkaisiin jopa neonsävyihin. Maalausten peruskompositio on tarkkaan harkittu ja suunniteltu ja eräissä töissä lähtökohtana on valokuva. Eiheena ovat usein ihmiset. Ihmishahmot on maalattu impulsiivisesti jolloin lopputulos lähestyy abstraktia, vaikka henkilöt ovat yhä selvästi tunnistettavissa.

Ekspressiviset muotokuvat kuten tässä Galleria Aman näyttelyssä muun muassa Samantha, Vailla menneisyyttä ja  Ydin ovat Särkijärven keskeistä tuotantoa.

Sirpa Särkijärvi: Samantha, akryyli kankaalle, 2013

Sirpa Särkijärvi: Vailla menneisyyttä, akryyli kankaalle, 2013


Tämän näyttelyn rungon muodostavat henkilö- ja ryhmämuotokuvat. Niiden lisäksi mukana on pari lappilaisaiheista kuvaa sekä näytteeksi pari työtä taitelijan edelliseen Beijing-aiheiseen näyttelyyn liittyen. Näyttelyn kaikki työt on maalattu tänä vuonna.

Näyttelyn avaintyönä voi pitää suurikokoista Juhannus-nimistä teosta. Tämä lähes kolme metriä leveä maalaus kuvaa juhannuksen odotusta pohjoisen vaaleassa keskikesän valossa. Sen kaksi hillitysti puettua naishahmoa odottavat keskikesän juhlaa. Heidän asentonsa ja levollisuutensa voi johdattaa ajatukset jopa suviseuroihin. Kaksiosaisen maalauksen toinen puoli on ikäänkuin heijastuma toiseen todellisuuteen, jossa todellisuuden varjo luo oman tunnelmansa. Tämä on ehkä näyttelyn kaunein maalaus.








Sirpa Särkijärvi: Juhannus, akryyli kanskaalle, 2013


Yleisesti Särkijärven maalauksille on ominaista se, ettei hän pyri kaunistelemaan todellisuutta, vaan hänen kuvissaan ihmiset esitetään kaikkine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Suorastaan groteskin vaikutelman tekee Johtamistaidoille -niminen työ. Se kuvaa näennäisesti onnistuneen liiketoimen tai johtamistaidon kurssin kunniaksi nostettavia maljoja, mutta kunkin henkilön luonne ja varsinaiset tavoitteet näkyvät heidän kasvoiltaan. Särkijärvi onkin erittäin taitava vangitsemaan nopealla maalaustekniikallaan ohikiitävän hetken tunnelman.

Sirpa Särkijärvi: Johtamistaidoille, akryyli kanskaalle, 2013

Omat suosikkini monien hyvien töiden joukossa ovat suurikokoinen Kätketty-niminen teos, jossa nopeasti ja viitteenomaisesti maalattu naishahmo samanaikaisesti kätkee ja häivähdyksenä paljastaa oman sisinpänsä. Maalaus on sekä kompositiona että väreiltään todella vaikuttava ja irtautuu kauaksi kuvittamisesta, mikä eräissä Särkijärven aiemmissa töissä on joskus ollut hieman häiritsevää. Toinen vaikuttava ja hyvin puhutteleva teos on Nimetön. Siinä kaksi tunnistamattomaksi jäävää henkilöhahmoa istuu pöydän ääressä odottaen ajan kulumista. Näin he tekevät todennäköisesti päivästä päivään ilman suuria sattumuksia.

Särkijärven näyttely on yksi syksyn kiinnostavimmista ja jättää mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan taiteilija jatkaa avaamallaan tiellä.















Sirpa Särkijärvi: Nimetön, akryyli kankaalle, 2013.

Gaetano Donizetti: Don Pasquale

Tyylikäs koominen ooppera sijoitettuna Sisiliaan -

Erinomaista bel canto -laulua

Don Pasquale. Hanna Rantala ja Roberto de Candia. Kuva ©  Heikki Tuuli, 2013

Suomen Kansallisooppera on valinnut syksyn ohjelmiston koomiseksi oopperaksi Gaetano Donizettin Don Pasqualen. Kansallisoopperan tavoitteena on ilmeisesti ollut löytää kestohitti, joka houkuttelisi yleisöä vuosia kuten edellinen Donizettin ooppera Lemmenjuoma. Donizetti oli yksi kaikkien aikojen tuottoisimmista oopperasäveltäjistä. Hän sävelsi yhteensä 66 oopperaa ennen kuolemaansa mielisairaana ja vain 51-vuotiaana. Don Pasquale on hänen oopperoistaan kolmanneksi viimeinen. Donizettin oopperoista ehdottomasti tunnetuin on Lemmenjuoma, joka on ollut Kansallisoopperan ohjelmistossa vakituisesti, viimeisimmän produktion ensi-ilta oli 1991. Donizettin vakavammista oopperoista uudessa oopperatalossa on nähty Anna Bolenan (1998). Hänen muista oopperoistaan esitetään suhteellisen usein koomista oopperaa Rykmentin tytär sekä vakavammista töistä lähinnä Lucia di Lammermooria (Kansallisoopperassa 1990) sekä kahta hallitsijaoopperaa Lucrezia Borgia ja Maria Stuarda. Donezetti on yksi kolmesta bel canton mestarista ja hänen oopperoidensa ansiot ovat ennen kaikkea niiden sävellys- ja laulutyylissä.

Ongelmalliseksi Donizettin opperoiden esittämisen tekee toisaalta niiden tekninen vaativuus ja bel canton hallinta laulajille sekä toisaalta librettojen vanhanaikaisuus. Hänen oopperoitaan on vaikea toteuttaa niin, että ne puhuttelisivat aidosti tämän päivän katsojia. Toimivia ratkaisumahdolisuuksia on lähinnä kaksi. Joko pyritään rekonstruoimaan ne sävellys- tai tapahtuma-aikaan noudattaen historiallista traditiota tai koomisten oopperoiden tapauksessa tehdään täydellistä uustulkintaa parodiana Dario Fon buffa-tyyliin.

Kansallisoopperan tämän kertaisessa Don Pasqualessa on tehty onnistunut kompromissi näiden kahden lähestymistavan välillä. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on sijoittanut tapahtumat 1950-luvun Sisiliaan. Hannu Lindholmin lavastuksen ydin on sisilialaisen patriisitalo, joka on osin ränsistynyt ja voisi olla ajallisesti miltä tahansa 1900-luvun vuosikymmeneltä. Puvustuksen (Tuomas Lampinen) ja toisen näytöksen talon remontoinnin perusteella, johon kuuluvat Mies van der Rohen Barcelona-tuolit, Miro-vaikutteinen maalaus ja ensimmäinen televisio, tapahtumat saa sijoitettua 1950-luvulle. Aikakausi on hyvin valittu, sillä voi uskoa ohjaajan tavoin, että oopperan perustilanne ja tapahtumat olisivat voineet olla vielä silloin mahdollisia.

Oopperan juoni on lyhyesti seuraava: Don Pasquale, 70-vuotias aatelinen vanhapoika, päättää mennä naimisiin nuoren neidon kanssa sen jälkeen, kun häen veljenpoikansa Ernesto ei suostu naimaan riittävän varakasta tyttöä. Ernesto on puolestaan rakastunut köyhään Norinaan. Tuomari Malatestan punoman juonen avulla valepukuinen Norina valenaitetaan Don Pasqualelle. Oopperan hauskuus syntyy siitä, että avioliiton solmimisen jälkeen Norina ryhtyy tyrannisoimaan Don Pasqualea ja hänen talouttaan sekä tuhlaamaan urakalla tämän rahoja. Juonen tarkoituksena on tietysti saada Don Pasquale vaatimaan avioliiton purkua, jotta Norina ja Ernesto voisivat saada toisensa.

Don Pasquale. Hanna Rantala. Kuva: © 2013 Heikki Tuuli

Hauskuus irtoaa siis siitä, että - mikä on myös tarinan opetus - jos vanha mies rakastuu nuoreen naiseen, saa siitä vain hölmön maineen. Tämö ei välttämättä ollut totta enää edes 1950-luvun Italiassa mm. elokuvatuottajien piireissä. Tänä päivänä 70-vuotiaan ihastuminen ja naimakauppa nuoren tytön kanssa ei herättäisi juuri mitään negatiivisia tunteita. Ja sellaisen julkinen irvailu tuomittaisiin helposti syrjinnäksi. Sama koskee yhtä hyvin myös naisia, jotka ottavat nuoremman aviomiehen. Jos unohtaa oopperan peruslähtökohdan, toimii Parkkisen ohjaama tarina hyvin ja etenee jouhevasti. Ohjauksen eduksi on luettava myös että paikoin katsojan myötätunto on aidosti Don Pasqualen puolella eikä huumori ole liian päälletunkevaa. Teos toimii myös rauhallisemmalla vaihteella.

Libreton mukaan koko ooppera tapahtuu Don Pasqualen talossa ja sen puutarhassa. Parkkinen on siirtänyt Erneston lähdön Marsalan satamaan, josta laiva on lähdössä NewYorkiin kuten monet italialaiset joutuivat tekemään sodan jälkeen. Tapahtumien sijoittaminen Marsalaan, jossa Garibaldi nousi maihin vuonna 1860 kukistaakseen Bourbon-suvun, on hyvä oivallus. Ernesto päättää kuitenkin jäädä laivasta ja seurata tilanteen kehittymistä.

Oopperan varsinainen buffa-osuus alkaa sen toisesta näytöksestä sen jälkeen kun valeavioliitto on solmittu. Tästä eteenpäin sekä tapahtumat että ohjaus muuttuvat commedia dell'arte -teatteriksi.

Suomen Kansallisoopperan kuoro. Don Pasquale 3. näytös. Kuva © Heikki Tuuli, 2013

Hulluttelu saa kulminaationsa kolmannessa näytöksessä, johon Don Pasqualen talo on remonmtoitu uuteen uskoon. Ulkoiset puitteet on modernisoitu, kalustus uusittu ja palveluväen määrä moninkertaistettu kuoron kokoiseksi. Norinan "uskottomuus" on se tekijä, joka lopullisesti saa Don Pasqualen vaatimaan avioeroa - oikean avioeron saaminen oli lähes mahdottomuus 1800-luvun alun ja 1950-luvun Italiassa. Yllätettyään Norinan puutarhassaan Malatesta paljastaa juonen ja Don Pasquale myöntyy Erneston ja Norinan avioliittoon. Oopperan loppu tulee nopeasti ja tarinan opetus saa nykykatsojan mietteliääksi.

Don Pasquale sisältää reipasta menoa ja nautittavaa musiikkia, jonka orkesteria johtanut Marco Boeni hallitsi hyvin ja sai aikaan eloisan tulkinnan. Hän oli lisäksi saanut Kansallisoopperan orkesterin soittamaan Donizettin musiikkia yllättävän kevyesti ja iskevästi joten pohjoisesta raskasmielisyydestä ei ollut tietoakaan.

Don Pasquale. Tuomas Katajala. Kuva: © Heikki Tuuli, 2013

Illan suurimman yllätyksen tuotti esityksen korkea laulullinen taso. Koska Suomessa esitetään bel canto -oopperoita varsin vähän, oli suuri positiivinen yllätys, että tähän produktioon oli saatu erittäin tasokas solistikaarti pääosin oopperan omista nuorista solisteista. Tuomas Katajala teki tähän mennessä parhaan suorituksensa Erneston roolissa ja samoin Hanna Rantala Norinan osassa heläytteli kuviot sangen taitavasti ja osoitti bel canto -taitonsa. Molemmat myös onnistuivat näyttelemään nuoria rakastavaisia uskottavasti. Roberto De Candia nimiroolissa oli kansainvälisen maineensa veroinen sekä näyttelijänä että laulajana. Tasaisen hyvän solistijoukon täydensivät Jaakko Kortekangas tohtori Malatestan ja Aki Alamikkotervo notaarin osissa. Kaiken kaikkiaan positiivinen esitys, joka sai hyvälle mielelle.

Näkemäni esitys 24. lokakuuta oli järjestyksessä seitsemäs Don Pasqualen esitys. Salissa oli yllättävän paljon tyhjää tilaa ja kuulemani mukaan tämä on ollut tilanne myös useissa muissa esityksissä. Ilmeisesti hieman vaihtelevat arviot ja se, ettei Don Pasquale ole aivan keskeisintä kantaohjelmistoa, on säikäyttänyt osan yleisöstä. Olisi sääli, jos yleisön tavoittelemiseksi ohjelmistovalinnoissa jouduttaisiin jatkossa tyytymään vain Carmenin, Toscan, La Bohemén ja Figaron häiden kaltaisiin varmoihin hittioopperoihin. Toivottavaa onkin, että Don Pasquale -produktio saa jatkossa ansitsemansa yleisön, sillä se kuuluu eittämättä parhaisiin koomisiin oopperoihin, mitä Kansallisoopperassa on nähty. Samoin sopii toivoa, että korkea musiikillinen taso säilyy myös tulevilla - toivottavasti monilla - uusintakierroksilla.

Suomen Kansallisooppera. Gaetano Donizetti: Don Pasquale. Esitys 24.10.2013.
Roberto De Candia (Don Pasquale), Jaakko Kortekangas (Malatesta), Tuomas Katajala (Ernesto), Hanna Rantala (Norina) ja Aki Alamikkotervo (Notaari). Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro johtajana Marco Boemi. Ohjaus: Tuomas Parkkinen, lavastus: Hannu Lindholm, puvut: Tuomas Lampinen, valaistus: William Iles.
Valokuvat: Heikki Tuuli, 2013

Jonna Hyry - Maat, meret ja taivaat

TM-Galleria 23.10-10.11.2013

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taiteilija Jonna Hyry on  valmistunut Lahden Taideinstituutista 2004 ja opiskellut sen jälkeen taidehistoriaa Helsingin yliopistossa pääaineenaan modernin taiteen historia. TM-Galleriassa oleva näyttely Maat, meret, taivaat on tähän mennessä merkittävin Hyryn näyttely Helsingissä. 

 

Näyttelyn töitä leimaa Hyryn syvällinen tuntemus amerikkalaisen modernismin historiasta ja kehityksestä. Ne leimaavat hänen taiteellista työskentelyään ja vaikuttavat alintajuntaisesti niin hänen tapaansa maalata kuin aiheiden valintaan. Näyttelyä voi lähestyä modernin taiteen historian kautta etsimällä liittymäkohtia amerikkalaisen modernismin kehitykseen ja yksittäisiin taiteilijoihin. Itse löysin hänen töistään sukulaisuutta abstraktiin ekspressionismiin, minimalismiin, värikenttämaalaukseen sekä jälkiminimalismiin. Esikuvien etsiminen on Hyryn tapauksessa kuitenkin varsin turhaa. Hän on analysoinut keräämänsä opin ja sisäistänyt ne omaksi tyylikseen.

Hyryn ansioksi voi lukea kyvyn käyttää ja yhdistellä värejä ja muotoja niin, että ne pitävät katsojan kiinnostuksen yllä. Maalauksissa on myös sisäistä jännitettä, joka paljastuu niiden pintarakenteita tarkemmin tutkimalla.

 

Oman ulottuvuutensa Hyryn töihin tuo se, että hän on antanut kaikille maalauksilleen konkreettiset suomenkieliset nimet. Vaikuttaa siltä, että nimet ovat  taiteilijalle tärkeitä ja syntyneet osana maalausprosessia. Vauikka nimillä on useimmiten yhteys luontoon, rakennettuun ympäristöön tai arkielämään, ne eivät silti varsinaisesti kuvaile tai selitä maalausten sisältöä. Katsojalle jää tilaa tulkita maalaukset omalla tavallaan. Nimet voivat kuitenkin antaa lisäaspektin kuvien katseluun. Useat töiden nimet ovat saaneet innoituksensa luonnosta kuten punasävyinen Pohjanmaan usvaa, vihreitä ja tummia värikenttiä sisältävä Kivinen meri tai sininen monikulmio Valtameri. Näyttelyyn kuuluu myös rakennettuun urbaaniin ympäristöön viittaavia töitä kuten Satamasta ja Tehtaan savua sekä mahdollisesti taiteilijan työympäristöstä kertovat Tietohallinto, Lex ja Shakki.

 

Taiteilijan oman selityksen mukaan pelkistetyn kuvakielen viittaukset ulkoiseen todellisuuteen yhdistyvät maalaustyössä tiedostettuihin tunnetiloihin ja muistikuviin. Yksilön kokemukset  kytkeytyvät näin laajempaan ajalliseen ja kulttuuriseen jatkumoon. Tämä näkyy muun muassa viittauksina amerikkalaisen modernismin perintöön.

 

Jonna Hyryn teokset Shakki, Valtameri, Maailmassa ja Kivinen meri, akryyli kankaalle, 2013 

Jonna Hyryn teokset Näkyvyys ja Voitto aineesta, akryyli levylle, 2013

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sarja Jonna Hyryn maalauksia, akryyli levylle, 2013 

Jonna Hyry:  Satamasta, akryyli levylle, 2012. Kuva: TM-Galleria

 

Jonna Hyry: Valtameri, akryyli kankaalle, 2013. Kuva: TM-Galleria

Matti Koskela - 55 vuotta kuvataidetta ja 80 vuotta elämää

Galleria G 23.10-10.11.2013

Matti Koskelan juhlanäyttely katsoo eteenpäin ja muistelee menneitä

Matti Koskela: Kinetic-sarja, serigafioita, 2009


Matti Koskela on tehnyt pitkän taiteilijauran, johon viittaa myös näyttelyn nimi 55 vuotta kuvataidetta ja 80 vuotta elämää. Kyseessä on tavallaan retrospektiivinen näyttely, sillä vanhimmat mukana olevat työt on tehty tasan 50 vuotta sitten vuonna 1963, jolta ajalta on mukana kaksi etsausta. Galleria G:n näyttelyn painopiste on kuitenkin viimeisten viiden vuoden aikana valmistuneissa serigrafioissa. Näistä komein on Kinetic-sarja vuodelta 2009 sekä pienimuotoisemmat serigrafiasarjat Gate (2007), Ring (2010) ja uusin Waves tältä vuodelta.

Uusien töiden rinnalle on pantu näytteille kiinnostava kokoelma collografioita vuodelta 1976. Nämä ovat esittävämpiä - vaikkakin käärittyinä - kuin Koskelan 1960-luvun lopun työt tai 1980-luvun jälkeiset työt. Kyseisen Stranger-sarjan syntyyn liittyy kaksi koostetta (veistosta) sarjan pohjana olevista paketeista sekä valokuvia taiteilijan työsjentelystä samaan aikaan Yhdysvalloissa.

Koskela on tullut tunnetuksi konkretismiin ja kineettiseen taiteeseen pohjaavista serigrafioista, mutta hän on myös etevä piirtäjä sekä taitava guassimaalari. Siksi on hienoa, että näyttelyssä on mukana kaksi suurta mustavalkoista Kasvu-sarjan piirustusta vuodelta 1982. Niidenkin pohjana on sama aihepiiri grafiikantöiden kanssa, mutta ne ovat tekniikasta johtuen herkempiä. Näyttelyn täydentää neljä guassimaalausta 2000-luvulta.

Vaikka Koskela on tullut tunnetuksia erityisesti graafikkona, hän on toteuttanut myös lukuisia julkisia teoksia mm. nykyisessä kotikaupungissaan Lahdessa. Hänen viimeisin julkinen teoksensa paljastettiin Lahden rautatieasemalla 2012.

Koskela on ollut tyylilleen uskollinen. Hänen tuotantonsa ulottuu 1960-luvun multippeleista ja kineettisestä taiteesta kontruktivismista ammentaviin graafisiin töihin. Vaikka työt ovat pääsääntöisesti konkreettisia ja siten ei-esittäviä, ne kytkeytyvät värityksensä ja valon käsittelyn kautta luontoon, pohjoiseen valoon ja Pohjolan valkeisiin öihin. Erityisen selvästi tämä näkyy hänen guassitöissään, joissa väri ja herkkä siveltimenjälki tulevat kauniisti esiin.

80-ikävuodestaan huolimatta on merkillepantavaa se, miten elinvoimainen taiteilija Koskela yhä on. Hänen uudet työnsä jatkavat komealla tavalla häneen uraansa ja Kinetic-sarjassa sitovat yhteen hänen uransa alkuaikojen tematiikkaa. Osa Kinetic-sarjan töistä on parhaillaan esillä Bela-Print -biennalessa Osakassa. Galleria G:n näyttely on komea yhteenveto Koskelan töistä, joka samalla katsoo eteenpäin. Kokonaisuutena näyttely on kiinnostavampi kuin Koskelan retrospektiivinen näyttely viisi vuotta sitten.







Matti Koskela näyttelynsä avajaisissa. Kuvassa vasemmalla Koskelan työ Kinetic III, serigrafia vuodelta 2009. Kuva: Galleria G, 2013
 

Matti Koskela: Kaksi piirustusta Kasvu-sarjasta, 1982

 

Matti Koskela: Kinetic IV, serigrafia, 2009

Matti Koskela: Serigrafiasarjat: Gate, 2007, Ring, 2010 ja Waves, 2013
















Matti Koskela: Kinetic VI, serigrafia, 2009. Kuva: Galleria G, 2013












Matti Koskela: Waves II, serigrafia, 2013