22.3.2014

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds - Veistäjät

Taiteilijat ite-teatterin lavalla


Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Tapani Kokko Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.









Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä esitetään tänä keväänä neljä Smeds Ensemblen tuotantoa, joissa tutkitaan teatterin suhdetta ja rajoja muihin taiteisiin kuten musiikkiin ja kuvataiteisiin. Kristian Smeds on lisäksi juuri valittu Kansallisteatterin ensimmäiseksi residenssitaiteilijaksi, mihin sisältyy kolme teatteriproduktiota vuosina 2015-2018. Sen lisäksi hän osallistuu muutoinkin teatterin kehittämiseen.

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Tapani Kokko ja Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.









Veistäjät on esitys kahdesta kuvanveistäjästä, joista kummallekin puu on tärkeä materiaali puuta. Tapani Kokko ja Juha Menna opiskelivat samaan aikaan Kuvataideakatemiassa 1990-luvulla mm. Radoslaw Grytan ja Kain Tapperin johdolla. Grytan vaikutus näkyykin sekä Veistäjät-esityksen töissä että suhteessa materiaalin käsittelyyn.

Veistäjien lähtökohtana on ollut Mennan ja Kokon Keravan taidemuseossa olleen näyttelyn yhteyteen tehty musiikkipainotteinen villin lännen esitys. Se on sittemmin jalostunut kuvanveistäjien elämää ja työtä käsitteleväksi näytelmäksi, jonka ohjaajaksi ja dramaturgiksi veistäjät saivat Kristian Smedsin. Lopputulos on kirjattu kaikkien kolmen nimiin.

Veistäjät on mielenkiintoinen sekoitus teatteria, performanssia, musiikkia ja veistämistä. Esiintyjien hahmot ovat peräisin villin lännestä Mennan ollessa intiaani ja Kokon pistoolisankari. Näytelmä käynnistyy lapsuuden inkkarileikillä, joka linkittää leikin taiteilijan työn perusraaka-aineeksi. Kaikki eivät voi jalostaa lapsuuden leikkejä ammatiksi. Värikkäät hahmot varmasti helpottavat ei-ammattinäytteilijöiden sopeutumista teatterilavalle samalla, kun ne luovat sillan lapsuudesta taiteilijapersoonan syntymiselle.

Esitys on rakennettu vuoropuhelun muotoon niin, että kumpikin esittää vuorotellen kommentteja omasta taiteilijafilosofiastaan, työstään ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Keskustelu tuo esille  taiteilijoiden monet yhtäläisyydet ja eroavaisuudet. Kumpikin on tyylilleen ja persoonallisuudelleen uskollinen.

Keskeskustelu käsittelee miesten aiheita mutta mukana on myös syvällistä kommentointia taideteorioista ja omasta taiteilijalaadusta - nämä ovat kaikkein koskettavimpia ja avoiminpia ajatuksia illan aikana. Osa keskustelusta koskee päivittäistä elämää, toimeentuloa ja perhettä. Mennan keskustelu viisivuotiaan poikansa kanssa konkretisoi leikin ja taiteen välisen suhteen. Vaikka leikki on taiteilijan perusravintoa, on lapsi usein vielä luovempi. Ero lapsen ja taiteilijan völillä on ideoiden työstäminen kestävään muotoon. Se vaatii ammatitaitoa ja kärsivällisyyttä. Viestäjät panee pohtimaan myös ite-taoteen ja ammattitaiteen välistä rajaa, varsinkin kun ammattikuvataiteilijat tässä ttekevät ite-teatteria. Se voi olla vapauttavaa kaikille osapuolille.

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.


Vuoropuhelu toimii myös taiteen kohdalla. Kummallekin taiteilijalle on annettu näytelmän sisällä oma taidetyöpaja, jossa he voivat toteuttaa omaa taitelijaluonnettaan omalla temperamentillaan ja tekniikallaan. Menna työstää pronssiveistosta ja Kokko suuresta puunrungosta ihmispatsaan karkealla moottorisahatekniikalla. Lastu kentää niin pihalla kuin näyttämölläkin.

Näytelmän ja performanssin raja hämärtyy, kun Kokko ottaa yleisön joukosta avustajan ja kun Menna ryhtyy maalaamaan yleisöstä pikamuotokuvia.

Näyttämökuva on taiteilija-ateljee, joka täynnä pientä rekvisiittaa sekä työvälineitä, sahoja, talttoja ja materiaalia. Näyttämö, puvustus että käyetty kieli ovat täynnä äijäenergiaa - viinaa, seksiä ja rockenrollia. Tämän ei ainakaan pitäisi säikyttää miespuolisia katsojia. Kotoinen olo muistuttaa puuhastelua autotallissa tai varastossa.

Tapani KokkoJuha Menna ja Kristian Smeds: VeistäjätTapani Kokko ja Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.



Veistäjät on mielenkiintoinen kurkistus kuvataiteilijan elämään. Moni katsomossa ollut kuvataiteilija löysi helposti yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Smedsin jäljiltä esitys on varmaan tiivistynyt ja äijähuumorin määrä kenties hieman siistiytynyt.Veistäjät on looginen pala Smedsin ohjaajauran palapelissä. Esityksessä taiteen filosofia on hitsattu muotoon, jossa se kiinnostaa laajempaa yleisöä. Kuten taiteessa tässäkin kaikki perustuu ideaan ja sen toteutukseen. Kaksi esiintyjää - Smeds nähdään seremoniamestarina vain esityksen alussa ja lopussa - pitää yleisön hyppysissään koko kahden tunnin tauottoman esityksen ajan.

Esityksen jälkeen yleisöllä on mahdollisuus tutustua Kokon ja Mennan töihin. Veistäjien kevään esitykset on lähes loppuunmyyty, mutta onneksi se jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syksyllä.

 ★★★★☆

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian SmedsVeistäjät. Suomen Kansallisteatteri, Omapohja. Ensi-ilta 14.3.2014. Arvio perustuu esitykseen 19.3.2014
Tuotanto: Smeds Ensemble
Konsepti: Tapani Kokko ja Juha Menna, puheet, jutut ja tarinat: Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds, ohjaus ja dramaturgia: Kristian Smeds, veistokset, kuvat, lavastus ja puvut:
Tapani Kokko ja Juha Menna, valo- ja äänisuunnittelu: Teemu Nurmelin ja näyttämömestari: Patrick Torné.
Esiintyjät: Tapani Kokko ja Juha Menna

Valokuvat: © Lennart Laberenz, 2014

17.3.2014

Amos Oz - Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Kukaan ei voi tuntea toista - Koskettava kuvaus juutalaisuudesta


Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Amos Brotherus ja Miina Turunen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer
Kansallisteatteri on kunnostautunut uudisnäytelmien lisäksi dramatisoimalla useita johtavien nykykirjailijoiden romaaneja näyttämölle. Viime syksynä tähän joukkoon liitettiin israelilainen Amos Oz, merkittävin israelialainen nykykirjailija ja moneen otteeseen Nobel-ehdokkaaksi mainittu. Aiemmin näyttämösovituksia on tehty onnistuneesti  muun muassa Paul Austerin Vertigosta sekä parhaillaan ohjelmistoss olevasta Ian McEwanin LauantaistaOzin kohdalla valinta kohdistui omaelämänkerralliseen romaaniin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Sippur al ahava ve-hosekh, 2002, suomennettu 2007).
 
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo samanaikaisesti juutalaisten historiasta Palestiinassa, Israelin valtion synnystä että Ozin perheen vaiheista Amosin lapsuuden perheessä sekä hänen omassa perheessään. Näytelmän lähtee liikkeelle Ozin tarpeesta kertoa perheensä ja erityisesti äitinsä kohtalosta ja sen vaikutuksista hänen omaan kehitykseensä vaimolleen ja lapsilleen. Kirjailija ei  aiemmin uskaltanut kohdata syvintä traumaansa eli äidin itsemurhaa pojan ollessa 12-vuotias.
 
Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Karin Pacius, Juhani Laitala, Pablo Ounaskari, Miina Turunen ja Ilja Peltonen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer
Ozin perhe - alkuaan Klausner - muutti Vilnasta Palestiinaan vuonna 1933 juutalaisvainojen alkaessa. Perhe oli hyvin koulutettu ja sivistynyt - molemmilla vanhemmilla oli useampi yliopistotutkinto ja he puhuivat ja lukivat useita kieliä. Jerusalemiin emigroituneet juutalaiset olivat kirjanoppineita ja älymystöä, mutta heillä oli vähän tietoa käytännön töistä. Ozin perhe kuten monet muutkin olivat asenteiltaan eurooppalaisia ja heillä oli vaikeuksia kotiutua Palestiinaan. He myös joutuivat tyytymään koulutustaan vaatimattomampiin töihin ja esimerkiksi Ozin perhe asui vaatimattomassa kellariasunnossa. Näytelmän ohjaaja Mikaela Hasán ja lavastaja Alisha Davidow ovat tavoittaneet ajan hengen erinomaisesti ensimmäisen näytöksen interiööreissä, joita leimaavat kirjahyllyt, jotka toimivat tilanjakajina ja joiden avulla näyttämö muutetaan sopivaksi eri kohtauksiin.
 
Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Juhani Laitala, Miina Turunen ja Pablo Ounaskari. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer


Näytelmäsovitus on tehty taidokkaaksi sekoittamalla historialliset muistumat nykyhetkeen. Juhani Laitala esittää todentuntuisesti kirjailijaa nykyhetkessä sekä esittää kertojana muistelmapaloja lapsuudestaan niin, että kirjailijaa lapsuudessa esittävä poika (näkemässäni esityksessä Pablo Ounaskari) on lähes mykkärooli. Poika lausuu ensimmäiset, sitäkin merkittävämmät, repliikkinsä vasta näytelmän lopussa. Tehokas ratkaisu, joka toimii erinomaisesti. Amosin vanhempia näyttelevät aidontuntuiset Miina Turunen ja Ilja Peltonen. Näyttelijäkaartissa on mukana myös Karin Pacius, joka näyttelee useita tärkeitä sukulaisrooleja ja jotka kytkevät perheen ympäröivään todellisuuteen ja juutalaisyhteisön monimuotoisuuteen.

Ensimmäisen näytöksen painopiste on eurooppalaisjuutalaisten, Palestiinaan emigroituneiden, ja arabien välisissä suhteissa sekä Israelin valtion perustamiseen johtaneissa vaiheissa. Perhe yrittää olla tasapuolinen ja haluaisi palestiinalaisvaltion, jossa juutalaiset ja arabit voisivat elää rauhassa, mutta samaan aikaan sionismi nostaa vääjäämättä kannatusta. Amoz Oz kirjoitti lapsena kirjeitä Englannin kuninkaalle Yrjö VI:lle sekä muille valtiomiehille itsenäisen juutalaisvaltion puolesta.
 
Ensimmäinen näytös päättyy Israelin valtion perustamiseen. jolloin perhe, ehkä ainoan kerran, tuntee yhteenkuuluvaisuutta ja aitoa iloa. Ertyisesti äidin on kuitenkin vaikea löytää sopusointua ristikkäisten paineiden puristuksessa.


Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Amos Brotherus. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer


Toinen näytös keskittyy enemmän perheen ympärille. Äidin mielenterveys horjuu ensimmäistä kertaa jo ennen itsenäisyyden saavuttamista. Lääkäri määrää hänet Tel Aviviin, jonka ilmanala ja aurinko voisivat vaikuttaa suotuisasti hänen masennukseensa. Kaikki päättyy kuitenkin kohtalokkaasti äidin itsemurhaan vuonna 1952 Amosin ollessa vain 12-vuotias. Pojan ei anneta nähdä äitiään eikä hänta päästetä edes hautajaisiin. Tapahtuma jättää pysyvän jälkensä pojan mieleen ja hän yrittää pyyhkiä sen pois mielestään. Vuosikymmeniksi. Näytelmän keskeinen teema ja opetus on, että kukaan ei voi tuntea toista. Kuinka voisikaan, kun ei tunne edes itseään. Kaikki on salassa ja mielensopukoita on mahdoton saavuttaa.

Toisen näytöksen toinen keskeinen tapahtuma on isän ja Amosin vierailu arabiylimyksen luona. Amos yrittää käyttäytyä hienosti mutta halutessaan tehdä vaikutuksen Aisha-neitoon, teloo vahingossa tämän veljen jalan. Katastrofi jää pysyvästi pojan mieleen, sillä anteeksipyyntö ja asian sovittelu ei ole mahdollista, koska ennen siihen ryhtymistä poliittinen tilanne muuttuu ja uusi vierailu on mahdoton. Kuinka paljon vahingossa tapahtuneet tilanteet ovat vaikuttaneet juutalaisten ja arabien välisiin suhteisiin vusoikymmenten aikana?

Amos Oz on muuttunut siomistista kahden palestiinalaisvaltion politiikan kannattajaksi ja hän pyrkii vaikuttamaan aktiivisesti Israelin poliittisiin päätöksiin.

Näytelmä on erinomainen kuvat Palestiinan tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Mutta Oz ei olisi merkittävä kirjailija tulkitessaan vain historiaa ja juutalaisten perimää, vaan ennen kaikkea kielellisenä taiturina, jonka runollinen kieli nostaa pintaan monimuotoisen kirjallisen ja tunteisiin vetoavan pohdinnan.

Näytelmä on toteuttu tyylikkäästi viimeistä piirtoa myöten. Se on hienovireinen ja sykähdyttävä kokonaisuus, jossa on ajankuvan mukaiset lavasteet ja puvut ja jota musiikki ja valot hienosti täydentävät. Lavastuksen paperiliuskoista toteutettu katto liittää näytelmän sen sangen kirjalliseen kirjalliseen taustaan.Toisessa näytöksessä paperiliuskoja lukuunottamatta lähes tyhjä näyttämökuva keskittää tapahtumat ja viestin oleellisimpaan.

★★★★☆

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Ensi-ilta 6.9.2013. Arvio perustuu esitykseen 15.3.2014.
Ohjaus: Mikaela Hasán, dramatisointi: Mikaela Hasán yhteistyössä Michael Baranin kanssa, lavastus: Alisha Davidow, puvut: Anna Sinkkonen, valosuunnittelu: Ilkka Niskanen, äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä ja videosuunnittelu: Pyry Hyttinen.
Rooleissa: Ilja Peltonen, Juhani Laitala, Karin Pacius, Miina Turunen ja Pablo Ounaskari (Amos Brotherus).

12.3.2014

Laura Ruohonen: Luolasto

Ydinvoima kohtaa maahiset - Voiko ydinjätteen varastoida pysyvästi?

Laura Ruohonen: Luolasto: Alma Pöysti ja Martti Suosalo.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Timo Teräväinen, 2014.








Laura Ruohosen uusi näytelmä on aina tapaus, sillä onhan hän kansainvälisesti menestyneimpiä näytelmäkirjailijoitamme. Ruohonen on myös Suomen Kansallisteatterin kotikirjailija ja hänen edellinen näytelmänsä Sotaturistit, palkittiin vuoden parhaana. Ruohosen uusi näytelmä Luolasto on poikkeuksellisen kiinnostava ja herätti pienoisen kohun jo etukäteen. Sen aiheena on ydinjätteen loppusijoituspaikka ja sen etsimiseen liittyvät moraaliset ja käytännön kysymykset. Ruohosen asettama kysymys on, voidaanko lyhytaikaisten työllisyys- ja energiahyötyjen maksuajaksi hyväksyä satatuhatta vuotta,  mikä on ydinpolttoaineen puoliutumisiaka. Ennakkonäytöksen kanssa samana päivänä Fennovoima jätti uuden tai täydennetyn lupahakemuksen Pyhäjoen ydinvoimalasta.

Ruohonen ei olisi Ruohonen, jos hän tekisi pelkästään ajankohtaista poliittista tai ympäristönäytelmää. Suuren osan näytelmästä vievät maahiset tai entiset, jotka elävät maanalaisessa luolastossa, jota havitellaan pysyväksi jätevarastoksi. Luolastosta löytyy myös eläimiä sekä luolamaalauksia, joten tuskin kyse on avaamattomasta peruskalliosta. Edes ydinkallio ei ole vapaa elävistä orgaaneista. Pelottavaa on, että jo insinöörien tutkimus- ja tarkkailuvaiheen aikana luolastoon pääsee luvattomasti henkilöitä inhimillisten syiden vuoksi. Vartija päästää luolastoon arkeologin, luolamaalaustutkijan, minkä lisäksi siellä seikkailee igorbock-tyyppinen opas sekä maanhenkiä, ikiaikaisia.

Kansallisteattri on muutaman viime vuoden aikana löytänyt toimivan konseptin suurelle näyttämölleen, joka toimii ja täyttää teatterin hyvin ilman, että taiteellisesta tasosta tarvitsee tinkiä tai tyytyä kevyeen komediaan tai musiikkiteatteriin. Tästä ovat esimerkkeinä niin Tuntematon sotilas, Pohjantähti kuin Vertigo, Neljäs tie ja viimeksi Kun kyyhkyset katosivat. Ne ovat yhdistelleet poliittisesti arkoja aiheita, uutta teatteriilmaisua mukaan lukien video ja elokuva kuin musiikkiakin. Ruohosen näytelmä ja ohjaus on luonnollinen jatkumo tähän kehitykseen.

Laura Ruohonen: Luolasto: Sari Mällinen, Heikki Pitkänen, Markku Maalismaa ja Alma Pöysti.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.








Miten sitten Luolasto vastaa siihen kohdituneisiin suuriin odotuksiin? Pääosin erinomaisesti ja kaikenaikaa kiinnostavasti. Moni katsoja saattaa pettyä siihen, ettei näytelmä ole suoremmin poliittinen ja kantaaottavampi. Ydinvoima- ja loppusijoituspaikkakeskustelun sijaan suuren osan näytelmästä vievät henkiset asiat, jotka ulottuvat kansanperisteestä ja kivikaudesta kansakunnan sisäiseen muistiin.

Klassisen satunäytelmän tavoin luolasto on laaja ja osin mentaalinen tila, jossa alimpiin tasoihin eivät loppusijoituspaikkaa suunnittelevat insinööritkään poikkea. Ruohosen näytelmä antaa monia tulkintamahdollisuusia ja avaa eri reittejä tulkinnalle. Ruohonen tarjoaa omassa ohjauksessaan pitopöydän, jossa kosketellaan useita eri mahdollisuuksia.

Mielestäni näytelmä käynnistyy vähän jähmeästi ja maahisten puheet ovat osin tekotaiteellisia. Tähän saattaa olla syynä myös se, että tulkinta haki ennakkonäytöksessä vielä paikkaansa. Muutaman esityskerran jälkeen myös alku virittynee oikeaan mielentilaan. Ensimmäinen puoliaika on tässä vaiheessa vielä hieman jähmeä ja hifasliikkeinen. Ehkä minäkin odotin suorempaa kommentointia ja dialogia insinööriryhmän ja suojelijoiden välillä. Ensimmäisen puoliajan parhaita kohtia on insinäööriryhmän toiminta ja mielialojen vaihtelu putkiaivoisen rationaalisen ajattelun ja epäilyn kesken. Sari Mällinen ryhmän pomona on mainio insinöörin prototyyppi, jota harjoittelija Asko (Heikki Pitkänen) ja insinööri Myyrä (Markku Maalismaa) hyvin tukevat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Martti Suosalo kaivoksen tai luolaston vartijana sekä Alma Pöystin esittämä luolamaalaustutkija, johon vartija rakastuu. Maanlaisten ikiaikaisten ryhmän - Ruohosella entisiä - muodostavat Väsynyt (Emilia Kokko), Silmä  (Helmi-Leena Nummela) sekä Nilkku (Katja Salminen). Ruohonen on hyvä juonen kuljettaja sekä dialogin kirjoittaja ja näillä avuilla ensimmäinen näytös pysyy hyvin koossa ja kiinnostavana. Sekä Martti Suosalo että Alma Pöysti tekevät näytelmässä debyyttinsä Kansallisteatterissa.

Ohjauksessa ja lavastuksessa on otettu kaikki keinot ja taidot käyttöön. Näyttämön lisäksi katsomosta on tehty osa luolastoa kaivoslampuilla ja pimentämällä valaistus. Keskeisssä osassa ovat ylös- ja alaspäin kulkevat hissit ja seinillä sekä köysien varassa liikkuvat entiset ja tutkijat.

Laura Ruohonen: Luolasto: Heikki Pitkänen ja Sari Mällinen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.







Ensimmäisen näytöksen hiemen odottavan tunnelman jälkeen näytelmä pääsee todenteolla vauhtiin jälimmäisellä puoliajalla. Alkuosan huipentaa nykyisin lähes pakollinen video-osuus, jonka televisohaastattelussa pääsevät oman totuutensa esittämään niin Peurajoen kunnanjohtaja. STUK:n pääjohtaja, Suomi-Stroken edustaja, japanilainen toimittaja kuin Posivan edustajakin. Sketsihuumori on niin osuvaa ja todellisuuspohjaista, että naurattaisi jollei olisi niin totta.

Laura Ruohonen: Luolasto: Helmi-Leena Nummela. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.









Näytelmän huipennus tulee sen lopussa, kun luolamaalausttkija laskeutuu seitsemänteen luolastoon - Kristalliluolaan. Se on eräs upeimmista näyttämökuvista, jonka olen nähnyt. Kristallikiteistä tai -kruunuista koostuva valoluola on todella upea. Kunnes paljastuu, että se on rakennettu tuhansista muovipulloista, jotka kolahtavat suurella ryminällä luolaston lattialla. Onko jo ennen ydinjätettä samoihin luoliin haudattu muovijätteita? Voidaanko uskoa, ettei tietä luolastoon löydettäisi uudelleen seuraavien sadantuhannen vuoden aikana?

Jälkimmäinen puoliaika on todellista teatterin juhlaa. Itse aiheen eli suhtautumisen ydinjätteen loppusijoitusopaikan turvallisuutteen Ruohonen  jättää kunkin katsojan arvioitavaksi. Kukin voi tehdä oman johtopäätöksensä. Keskeiseksi kysymykselsi jää, voimmeko tehdä kaikkia tiedossa olevia sukupolvia koskevan päätöksen muutaman kymmenn vuoden talousvaikutusten perusteella.

★☆

Laura Ruohonen: Luolasto. Suomen Kansallisteatteri, Suuri näyttämö. Kantaesitys 5.3.2014. Arvostelu perustuu ennakkonäytökseen 4.3.2014. 
Ohjaus: Laura Ruohonen, lavastus: Kati Lukka, puvut: Tarja Simonen, musiikki: Riikka Talvitie, valosuunnittelu: Ville Toikka, äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo, videosuunnittelu: Timo Teräväinen, koreografinen assistentti: Liisa Risu ja naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen.
Rooleissa: Heikki PitkänenKatja Salminen, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Emilia Kokko, Sari Mällinen, Helmi-Leena Nummela (TeaK), Alma Pöysti ja Martti Suosalo.
Valokuvat: Timo Teräväinen ja Stefan Bremer. 

Juha Hurme - Europaeus

Kansanrunous raikkaasti 2010-luvulle 

Juha Hurme: Europaeus. Petra Poutanen-Hurme, Taisto Reimaluoto, Hanna Rajakangas, Timo Tuominen, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.



Suomen Kansallisteatterissa sai Kalevalanpäivänä ensi-iltansa Juha Hurmeen kirjoittama, ohjaama ja lavastama näytelmä David Emmanuel Daniel Europaeuksesta. D.E.D. Europaeus oli kansanrunouden kerääjä, kielitieteilijä ja arkeologi. Hän oli monella tavalla kummajainen suomalaisen kansallisuusaatteen syntyvaiheissa. Hän syntyi Savitaipaleella silloisessa Viipurin läänissä kirkkoherran ja entisen karjapiian lapsena, mikä mahdollisti koulunkäynnin mutta jätti hänet varsinaisen sivistyneistön ulkopuolelle. Hänestä tuli ikuinen ylioppilas, jonka kiinnostus kohdistui kansanrunouteen sekä kielititeeseen. Hän keksi lukuisia uudissanoja mutta jäi toiseksi mm. Elias Lönnrotille. Hänen kiinnostukmsensa ulotttui antropologiaan ja hän väitti, että ihmissuku periytyy Afrikasta. Tämä aiheutti luonnollisesti 1800-luvulla suurta pilkkaa.

Europaeuksen suurin kiinnostus kohdistui kansanrunouteen sillä itäsuomalaisena hänelle luontainen suunta oli itä ja Karjala Ruostin sijaan. Hän teki lukuisia kansanrunouden keräysmatkoja Vienan ja Inkerin Karjalaan. Hän arvosteli voimakkaasti Lönnrothia Kalevalan editoinnista ja ennenaikaisesta julkaisemisesta. Hänen mielestään Kalevalaa ei olisi pitänyt julkaista ennen kuin sen runot olisi kerätty kattavasti niin Vienan kuin Tverin Karjalasta. Hän haki apurahoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, mutta apuhoja ei herunut. Europaues oli liian idealistinen ja omantienkulkija, jotta hän olisi sopinut kansallisen heräämisen muottiin. Kun tukea ei myönnetty, hän teki omatoimisia keruumatkoja taittaen matkat kävellen joka vaikutti hänen terveiden elintapojen oppiinsa.

Juha Hurme: Europaeus. Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Taisto Reimaluoto. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.







Europaeus oli idealisti ja periaatteen mies, joka oli kiinnostunut monista asioista mutta joka ei särmikkään persoonansa takia sopinut maakuvaansa rakentaneen Suomen kulttuurieliitin pirtaan. Hän putosi samaan luokkaan J.J. Wecksellin ja Aleksis Kiven kanssa - näitä hoidettiin mm. Lapinlahden sairaalaassa, Weckselliä jopa yli 40 vuotta. Kivi oli näistä kolmesta ainoa, joka selvisi voittajana. Kivenkin kohdalla vain teokset, jotka kanonisoitiin. Europaeus kuoli rutiköyhänä nälkään Pietarissa, jonne hänet haudattiin köyhien joukkohautaan. Apua tuli liian myöhään.

Hurmeen Europaeus ei ole historiallinen näytelmä, mutta se käyttää lähtäkohtana Europaeuksen elämänvaiheita. Hurme käyttää taidolla eri lähteitä kuten Kiven, Wecksellin, August Ahlqvist-Oksasen, Eino Leinon, ja Sakari Pälsin tekstejä sekä innoituksekseen myös mm. Lewis Carrollin, Samulia Parosen ja Ludwig Wittgensteinin tekstejä. Huolellisen pohjatyön kautta Hurme on onnistunut kokoamaan Europaeuksesta ja hänen kohtalostaan kuvan, joka puhuttelee nykyihmistä. Hurme tekee sen tuomalla mukaan tämän päivän kieltä ja elämäntilanteen käyttäen mm. kalevalaista runomittaa. Kansallinen herääminen tuo keittoon oman säväyksensä. Puhdashenkinen idealismi kohtaa näytelmässä ajan valtarakenteet. Paralleelit tämän päivän yhteiskunnalliseen ja eurooppalaiseen maailmankuvaan eivät ole sattumaa.

Hurmeen näytelmä on älyllinen ja suuresti inhimillinen teos, jossa huumorilla ja tunteilla on suuri merkitys. Ensimmäinen näytös on hauskinta, mitä olen aikoinen teatterin lavalla nähnyt. Hauskuus ei perustu vitseihin ja sketsihahmoihin vaan asioiden yhdistelyyn katsojan päässä olevien mielikuvien  kautta. Kalevalamittainen kutsu väliajalle on esimerkki siitä, miten runonlaulun perinne voisi yhä elää arkipäivässämme. Hauska johdatus tauolle sekä vanhoihin näytelmiin sisältyvä johdatus jälkimmäiseen näytökseen, jossa nauru muuttuu itkuksi tai suruksi päähenkilön traagisen elämänkohtalon myötä.

Juha Hurme: Europaeus. Esa-Matti Long, Taisto Reimaluoto ja Antti Pääkkönen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.






Hurmeen näytelmän suurin ansio on tuoda kansallinen herääminen ja kansanrunous tähän päivään ilman, että pölystä ja peruskoulun Kalevalasta olisi jälkeäkään. Tähän Hurme on päässyt paitsi oivaltavan tekstin myös ohjauksen kautta. Hän käyttää taidokkaasti hyväksi tekstin, musiikin ja viitteellsien lavastuksen keinot. Onnistumisen kruunaavat erinomaiset ja osaavat näyttelijät, jotka heittäytyvät teoksen vietäviksi. Keskeinen henkilö on Timo Tuomisen esittämä D.E.D. Europaeus, joka esittää atteeseensa uskovaa ja sille omistautunutta päähenkilöä kaikella sillä idealismilla ja luonnonlapsen antaumuksella ja innolla, jonka tehtävä vaatii. Muut roolit on jaettu Taisto Reimaluodon, Esa-Matti Longin ja Antti Pääkkösen kesken. He muuntuvat yhtä hyvin kansallisen heräämisen rivimiehiksi ja tapahtuminen kommentoijiksi kuin suurmiehiksi (Kivi, Lönnrot, Wecksell ja Ahlqvist). Etnopohjaisesta musiikista ja naisrooleista vastaavat valloittavasti Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas.

Europaeus on näytelmä, joka jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä ja kokea. Erityisesti kaikkien  peruskoululaisten. Valitettavasti kaikki kevään esitykset on jo loppuunmyyty.

Juha Hurme: Europaeus. Hanna Rajakangas, Petra Poutanen-Hurme ja Timo Tuominen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.








Juha Hurme: Europaeus. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Kantaesitys 28.2.2014. Arvio perustuu esitykseen 27.2.2014.
Ohjaus ja lavastus: Juha Hurme, musiikki: Duo Hurme (Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas), puvut: Anne Kotola, valot: Juha Hurme ja Hanna Lahtela, äänisuunnittelu: Juha Hurme, Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas, koreografia: Saara Hurme.
Rooleissa: Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long, Timo Tuominen ja Taisto Reimaluoto.
Kuvat: Tuomo Manninen. 

Don Carlos

Musiikillisesti tasokas ooppera kauhufantasian ystäville


Giuseppe Verdi:
Don Carlos
Kuva: © 2012
Suomen Kansallisooppera/ Heikki Tuuli







Suomen Kansallisoopperan kevätkauden Verdi-satsaus on Don Carlos, joka saa uusintaensi-illan lisäksi kolme näytöstä maaliskuussa. Kyseessä on Suomen Kansallisoopperan ja Tšekin Kansallisoopperan yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 19.10.2012. Se on modernisoitu tulkinta yhdestä Verdin parhaista oopperadraamoista, joka on täynnä säveltäjän tunnetuimpia aarioita ja -kohtauksia. Ooppera kuuluu suomalaisten suosikkeihin sekä Savonlinnan että Kansallisoopperan lukuisten tuotantojen kautta. Manfred Schweigkoflerin ohjaus herätti ensi-illan aikaan ristiriitaisia tunteita. Ohjaus muodostaa edelleen suurimmat kysymysmerkit. Don Carlos on Kansallisoopperan uuden ylikapellimestarin Michael Güttlerin ensimmäinen oopperaproduktio uudessa virassaan. Kun lisäksi laulajat ovat suureltasin ensi-iltaan verrattuna uusia, herätti uusintatuleminen suuria odotuksia.

Don Carloksen teoshistoria on kiinnostava, sillä ovathan sen henkilöt oikeita historian henkilöitä. Oopperan tapahtumilla tosin on varsin vähän tekemistä historian tosiseikkojen kanssa. Tästä vastuun kantaa jo Friedrich Schiller, jonka näytelmään Don Carlos, Infant von Spanien Verdi libretistiensä Joseph Méryn ja Camille du Loclen kanssa pääosin oopperansaperusti. Näytelmän kirjoittamisen ja oopperan säveltämisen ajankohta leimasivat teoksen sisältöä enemmän kuin historiallinen totuus. Verdi teki Don Carloksesta useita versioita (alkuaan ranskaksi ja myöhemmin italiaksi. Alkujaan Pariisin maailmannäyttelyyn (ensi-ilta Pariisissa 1867) sävellettyä viisinäytöksistä oopperaa lyhennettin myöhemmin. Kansallisoopperassa nähdään Milanon versio (1884), josta puuttuu Fontainebleaun puistossa tapahtuva ensimmäinen näytös. Sen merkitys myöhempien tapahtumien ymmärtämiselle olisi keskeinen. Don Carlosta vaivaa monen mielestä tapahtumien ylenpalttisuus jopa siinä määrin, että draaman kulku siitä kärsii. Mutta musiikillisesti ooppera on kiistatta parasta Verdiä.

Omasta mielestäni Don Carlos kuuluu niihin harvoihin oopperoihin, jotka olisi syytä sijoittaa historiallisiin puitteisiinsa tai tarvittaessa lavastukseltaan hyvin pelkistettyyn ympäristöön. Itse vierastan Schweigkoflerin ohjausta, joka tapahtuu kautta linjan yöllisissä ja hämärissä tunnelmissa.. Koko oopperan tapahtumapaikaksi on valittu luostarin puisto, johon Kaarle V on tässä haudattu. Hänen hautapaatensa toimii niin esiintymislavana, jolle kiipeillään läpi teoksen kuin vankilana Rodrigon kuolinkohtauksessa. Lavastuksessa ja ohjauksessa ei Espanjaan ja sen kuumaan aurinkoon viittaa muu kuin hovinaisten kohtaus puistossa. Siinä prinsessa Eboli viihdyttää hovineitoja laulullaan. Yllättäen tämä kohtaus ja sen henkilöt on lähempänä Carmenin tupakkatehtaan tyttöjä kuin Espanjan ylhäisönaisia. Lavalle on sijoitettu runsaasti puita, jotka osin haittaavat laulajien seuraamista. Jopa auto da fé -kohtaus (polttorovio) on kytketty etualan puuhun, joka muun puusto kanssa on palanut poroksi neljänteen näytökseen mennessä.

Oopperan ohjausta ja puvustusta mainostetaan "goottilaiseksi" ilmeisenä tarkoituksena houkutella tavanomaista nuorempaa yleisöä. Tässä tekijät olivat onnistuneet ainakin uusintaensi-illan perusteella hyvin. Ohjaus ja näyttämökuva oli synkkähenkinen - fantasiakirjallisuuteen ja elokuviin viittaava. Hautojen lisäksi lavalla nähtiin runsaasti pääkalloja, miekkoja, haltijahahmoja, töyhtötukkia, goottikampauksia ja -pukuja - sekä halloween-rekvisiittaa ja jopa näyttämöllä liihotteleva kuolonenkeli. Goottityylin lisäksi ohjaus viittaa roolipeleihin ja larppaamiseen. Monin paikoin draaman korvaa ihmissuhdedramatiikan sijaan hymyn huulille tuova fantasiakooste. Osaltaan tähän vaikuttaa henkilöohjauksen vähäisyys, joka on saanut antaa sijaa näyttämökuvien ja valaistuksen kokonaistaideteokselle.

Giuseppe Verdi:
Don Carlos
Kuva: © 2012
Suomen Kansallisooppera/ Heikki Tuuli






Ohjauksessa on kyllä myös useita oivalluksia, jotka toimivat. Tällaisia olivat omasta mielestäni esimerkiksi neljännen näytöksen avaus, joka tapahtuu Filipin työhuoneen sijaan auto da fén polttamassa puutarhassa. Samoin prinsessa Ebolin tuominen kyseisen kohtauksen alkuun ennen Filipin suurta monologia selittää hyvin kuninkaan ja Ebolin välistä suhdetta. Samoin kirkon ja inkvisition valta tuodaan hyvin esille purppurakankaiden ja -valojen avulla.

Jostain syystä sen sijaan keskeisissä kohtauksissa henkilöiden välinen dramatiikka ei tule esille. Tämä on vahinko, sillä Don Carloksen vaikuttavuus syntyy nimenomaan henkilöiden välisistä jännitteistä.  Tämä koskee etenkin kuningas Filip II:n ja Suurinkvisiittorin välistä kohtausta, joka on draamallisesti oopperan keskeisin, koska se tuo nerokkaalla tavalla esille kirkon ja maaillisen vallan välisen symbioosin ja kilpailun, jossa kirkko vie aina lopulta voiton. Samoin kerettiläisten polttorovio (auto da fé) jää vaisuksi. Ohjaaja ei selvästikään ole halunnut painottaa teokseen liittyviä valtasuhteita ja vallan merkitystä, vaan on asettanut näyttämökuvan etusijalle.

Ohjaaja on kyllä miettinyt Rodrigon luonnetta. Hänet kuvataan yleensä pyyteettömänä vapauden puolustajana, jonka hahmossa yhdistyvät kaikki inhimilliset hyveet aina ystävänsä puolesta uhrautuvaan marttyyriin saakka. Tässä tuotannossa Rodrigossa on tavallisen kuolevaisen piirteitä. Hänkin pelaa omaa peliään.

Ohjaukseen liittyvät varaumat ovat kuitenkin pientä produktion musiikillisten ansioiden rinnalla. Kansallisoopperassa on viimeaikoina saatu tottua varmaan ja laadukkaaseen musiikilliseen tasoon. Don Carlos ei tee tästä poikkeusta. Teoksen miehitys on kauttaaltaan tasokas ja tasainen olipa kyse talon omista tai vierailevista solisteista.

Suurin mielenkiinto kohdistui uuden ylikapellimestarin Michael Güttlerin ensiesiintymiseen. Hän osoittautui ammattimieheksi, joka toi esille Verdin musiikin parhaat puolet. Erityisesti hän sai oopperan jousistosta esiin kauniin ja sävykkään soinnin. Kaiken kaikkiaan musiikki eteni laulajien ehdoilla ja kauniit pianissimot ja sointivärit jäivät mieleen. Alun epäpuhtaudet voinee laskea jännityksen lukuun. Güttlerin avaus oli enemmän kuin lupaava ja kasvattaa odotuksia tulevalle.

Giuseppe Verdi: Don Carlos:
Jyrki Korhonen (Filip II) ja Koit Soasepp (Suurinkvisiittori).
Kuva: © 2012 Suomen Kansallisooppera/ Heikki Tuuli






Solisteista Jyrki Korhonen Filip II:n roolissa oli notkea ja hyvin sisällä roolissa, jonka hän lauloi jo ensi-iltakierroksella. Korhonen ja Koit Soasepp muodostavat äänellisesti oikean parin kuninkaan ja Suurinkvisiittorin valtakamppailussa, jonka lopussa maallinen valta taipuu ristin alle. Valitettavasti ohjauksesta johtuen kohtauksesta puuttuu suuri dramatiikka.

Keskeisiin naisrooleihin oli saatu venäläiset vierailijat pietarilainen Victoria Yastrebova (Elisabeth) ja moskovalainen Elena Maximova (Eboli), jotka toivat esille uuden venäläisen laulukoulun parhaat puolet. Varsinkin Maximova oli kerrassaan mainio ja sai Ebolin hahmoon tunnetta, jota ohjauksen jäljiltä monista muista päähenkilöistä puuttui. Mika Pohjonen palasi Carloksen nimirooliin. Pohjosesta on kehittynyt erinomainen Verdi-tenori, jonka äänessä on juuri oikea loistokkuus, vaikka se ei ylä-äänissä avautunut täyteen loistoonsa. Pohjosessa meillä on erinomainen sankaritenori varsinkin, kun sekä hänen äänensä että näyttelemisensä on kehittynyt selvästi parin viime vuoden aikana. Rodrigona vieraili Kansallisoopperassa aiemminkin nähty meksikolainen Jorge Lagunes, joka selvitti roolin erinomaisesti eikä jättänyt laulullisesti moitteen sijaa. Myös pienemmät roolit oli miehitetty ja toteutettu ammattitaidolla,. mikä antaa hyvän kuvan Kansallisoopperan ensemblen tasosta.

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro näyttivät jälleen kerran taitavuutensa. Kaiken kaikkiaan onnistunut paluu Verdin suosikkiteokselle. Valitettavaa on vain se, että Don Carlos on nähtävissä yhteensä vain neljä kertaa. Onnittelut Kansallisoopperan johdolle siitä, että sen on onnistunut tavoitteessaan vetää nuorempaa yleisöä. Toivottavasti ooppera- ja konserttietikettikin saadaan siirrettyä nuoremmalle sukupolvelle. Vai onko reilun tunnin rupeama liian pitkä tauko twittauksille ja sosiaaliselle medialle?

★★★☆☆

Giuseppe Verdi: Don Carlos. Suomen Kansallisooppera, uusintaensi-ilta 6.3.2014. Arvio esityksestä 6.3.2014. Musiikinjohto: Michael Güttler, ohjaus Manfred Schweigkofler, uusintaohjaus: Kim Amberla ja Jere Erkkilä, lavastus: Walter Schütze, puvut: Heidi Wikar, valaistus: Olli-Pekka Koivunen ja koreografia: Lotta Kuusisto
Laulajat: Jyrki Korhonen (Filip II), Mika Pohjonen (Don Carlos), Jorge Lagunes (Rodrigo), Koit Soasepp (Suurinkvisiittori), Nicolas Söderlund (Munkki), Victoria Yastrebova (Elisabeth de Valois), Elena Maximova (Eboli), Tove Åman (Tebaldo), Aki Alamikkotervo (Lerman kreivi), Kai Pitkänen (Kuninkaan airut), Anna-Kristiina Kaappola (Ääni taivaasta) ja Joanne Morgan (Aremberg).

Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro.

Ari-Pekka Lahti: Áillohaš - Auringon poika

Taiteilijakuva Nils-Aslak Valkeapäästä


Ari-Pekka Lahti: Áillohaš - Auringon poika. Jarkko Lahti ja Tiina Weckström. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Nico Backström, 2014.








Suomen Kansallisteatteri on laajentanut toimintaansa viime vuosina niin, että se toimii kaikkiaan viidellä näyttämöllä. Viides vuonna 2010 perustettu kiertuenäyttämö vie teatteria laitoksiin ja paikkoihin, joissa teatteria ei yleensä nähdä. Tällä kaudella teatteri otti ohjelmistoonsa ensimmäisen saamelaisnäytelmän Áillohaš - Auringon poika. joka kertoo saamelaistaiteilija Nils-Aslak Valkeapään (saameksi Áillohaš) (1943–2001)  tarinan. Näytelmä esitetään osittan saamen ja osittain suomenkielellä. Sen on kirjoittanut Valkeapään elämäntarina perusteella Ari-Pekka Lahti.

Näytelmä on tuotettu Kansallisteatterin ja Beaivváš Sámi Našunálateáhterin ja Ruska Ensemblen kanssa yhteistyönä. Omapohjan näytäntöjen jälkeen esitys kiertää kevään aikana Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisilla alueilla. Valitettavasti Helsingissä näytöksiä oli yhteensä vain noin puolitusinaa lopuunmyytya esitystä saamelaisten kansallispäivänä 6.2. tapahtuneen ensi-illan jälkeen.

Näytelmällä Kansallisteatteri osoitti nimensä mukaisesti olevansa koko kansan ja myös vähemmistöjen teatteri. Auringon poika ei kuitenkaan ja totta tosiaan ole kiintiönäytelmä ja pakkopullaa. Se on eräs parhaista teatteriesityksistä pitkään aikaan. Tästä kiitos kuuluu sekä Ari-Pekka Lahden ansioille tehdä monipuolisesta ja alkuaan kiistanlaisesta monitaiteilijasta Nils-Aslak Valkeapäästä kiinnostava taiteilijakuva ilman puuduttavaa elämänkerrallista pönötystä. Mukaan on otettu vain keskeisimmät taitekohdat Valkeapään elämästä.

Ari-Pekka Lahti: Áillohaš - Auringon poika. Tiina Weckström, Jarkko Lahti ja Iŋgor Ántte Áilu Gaup. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Nico Backström, 2014.



Valkeapää oli outo lintu omiensa sekä valtaväestön parissa. Poromiehen poika, joka ei pysty tappamaan,  kuuntelee luonnon puhetta, joka muuttuu musiikiksi ja joiuiksi. Ristiriitainen suhde perheeseen ja yhteisöön kulkee lankana läpi näytelmän. Monilahjainen poika päätyy Helsinkiin opiskelemaan. Hän valmistui opettajaksi, mutta kiinnostus kulttuuriin: kuvataiteisiin, musiikkiin, kirjoittamiseen ja kansanperinteeseen vievät voiton. Helsingissä hän kohtaa pääkaupungin sivistyneistön, joka kaipaa koko ajan uutta ja joka 1970-luvun alussa innostuu varhaiseen maaimanmusiikkiin.

Valkeapään ehdottomuus ja taiteellisuus avasi hänelle vähitellen ovia ja mainetta. Hän saa myös tunnustusta aina Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa myöten (1991). Osa maineen kannoilla tulevasta huomiosta on suorastaan irvokasta. Valkeapäästä kasvaa koko saamelaiskultuurin ikoni, mikä toisaalta imartelee, mutta käy myös voimille. Hän osasi ottaa ilon irti ympäri maailmaa ulottuneilla kiertueilla ja matkoilla, mutta kaipasi aina pohjoiseen, jossa sisäinen ääni puhui selkeimmin. Valkeapää oli monipuolinen taiteilija, joka näytti taitonsa niin kuvataiteilijana, kirjailijana kuin muusikkona joiun ja etnomusiikin edelläkävijänä.

Ari-Pekka Lahti: Áillohaš - Auringon poika. Jarkko Lahti, Mary Sarre ja Iŋgor Ántte Áilu Gaup. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Nico Backström, 2014







Ari-Pekka Lahden näytelmä punoo yhteen kiinnostavalla tavalla taiteilijaminän etsimisen, suhteen saamelaiskulttuuriin ja -kansaan. Ari-Pekka Lahden ja Hanna Brotheruksen ohjaamasta sekä Kirsti Renton lavastamasta näytelmästä on karsittu pois kaikki turistirekvisiitta ja folklore, mikä tekee oikeutta kulttuurin ytimelle. Jarkko Lahti on sisäistänyt Valkeapään taiteilijaluonteen sen kaikissa eri ulottuvuuksissa. Monikansallinen näyttelijäryhmä Lahti, Iŋgor Ántte Áilu GaupMary Sarre ja Tiina Weckström tuovat esiin Valkeapään elämän risteilyn kulttuurien ristitulessa. Saamen ja suomen yhdistäminen sekä musiikki ovat luonnollinen osa näytelmää ja sen vaikuttavuutta. Pelkistetty valkea lavastus, puvustus ja valaistus tuovat pohjoisen tunnun ilman turistirihkamaa.

Hieno näytelmä taiteilijan tiestä ja saamelaisuudesta.

★☆

Jari-Pekka Lahti: Áillohaš - Auringon poika. Suomen Kansallisteatteri, Omapohja. Ensi-ilta 8.2.2014. Arvio perustuu esitykseen 14.2.2014.
Ohjaus: Ari-Pekka Lahti ja Hanna Brotherus, lavastus: Katri Rentto, pukusuunnittelu: Berit Marit Haetta, musiikki: Tuomas Rounakari, koreografia: Hanna Brotherus, valo- ja äänisuunnitelu: Harri Kejonen ja kirjallinen avustaja: Jarkko Lahti.
Rooleissa: Iŋgor Ántte Áilu Gaup, Jarkko Lahti, Mary Sarre ja Tiina Weckström.
Kuvat: Nico Backström
Esitys on toteutettu yhteistyössä Beaivváš Sámi Našunálateáhterin ja Ruska Ensemblen kanssa.

Ian McEwan - Lauantai

Päivä, jona maailma muuttui

Ian McEwan: Lauantai: Seppo Pääkkönen ja Petri Liski.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomas Manninen, 2014.








Suomen Kansallisteatterin kevään lähtölaukaus pienellä näyttämöllä oli sovitus Ian McEwanin romaanista Lauantai (Saturday, James Tait Black Memorial Prize, 2005). Sen on sovittanut näytelmäksi Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald. Lauantai on McEwanin vuonna 2005 ilmestynyt romaani, joka tapahtuu yhtenä näennäisesti tavallisena lauantaina (15. helmikuuta 2003), jolloin Lontoossa on käynnissä suurmielenosoitus Irakin miehitystä vastaan. Romaanissa sen päähenkilö neurokirurgi Henry Perowne pohtii suhdettaan maailman tapahtumiin ja rajoittettuja mahdollisuuksiaan vaikuttaa politiikkaan ja sen tapahtumiin. Perownen perhe vaimo. lapset ja vanhemmat vastaavat paljolti McEwanin omaa elämää ja sen maailmankuva sivistyneen keski-ikäisen englantilaisen suhdetta maailmanmenoon.

Lauantai kertoo siitä, miten pienetkin ulkoiset tapahtumat voivat suistaa normaalin, hyvin menestyvän perheen pois turvallisuudentilastaan. Muuttuvassa maailmassa mikään ei ole turvassa eikä kenelläkään ole etuoikeuksia.

Poliittisesti tapahtumat liittyvät Irakin sotaan ja sen aiheuttamiin suurmielenosoituksiin. Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) suhtautuu Irakin sotaan viileän analyyttisenä tarkkailijana, mutta aamutaivaalla näkyvä palava lentokone luo varjon koko päivän tapahtumiin. Onko kyseessä terroriteko vai "normaali" onnettomuus?

Mennessään aamun squash-otteluun amerikkalaista anestesialääkäriä (Petri Liski) vastaan, Perowne  törmää parin pikkuroiston autoon rikkoen sen sivupeilin. Hän yrittää sopia asian korvaamalla vahingon, mutta Baxter (Joonas Saartamo) haistaa tapauksessa mahdollisuuden ansaita rahaa. Nerowne tunnistaa Baxterin pakko-oireista Huntingtonin taudin ja ryhtyy puhumaan taudin parantamismahdollisuuksista saaden Baxterin pois tolaltaan. Tapahtuma on lähtökohtana traagisille tapahtumille, jotka paljastuvat näytelmässä sipulin kuorimisen tavoin.

Ensimmäinen näytös kuvaa Perownen suhdetta Rosalin-vaimoon (Maria Kuusiluoma), lapsiin, Daisy-tytär (Ulla Raitio) on runoilija, joka on saanut ensimmäisen runokokoelmansa julkaistuksi ja jonka kotiinpaluun kunniaksi perhe järjestää illalliset ja Theo-poika (Johannes Holopainen), joka on lupaava kitaristi. Perowne käy tapaamassa äitiään (Kristiina Halkola), joka kärsii dementiasta sekä arvioi suhdetta appeensa (Antti Litja), jonka kanssa välit ovat etäiset, mutta joka on tullut Ranskasta vierailulle.

Ian McEwan: Lauantai: Johannes Holopainen, Maria Kuusiluoma, Seppo Pääkkönen ja Petri Liski. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomas Manninen, 2014.






Lapset ottavat kantaa poliittisiin tapahtumiin nuoruuden ehdottomuudella ja Perownen ja Daisyn keskustelu asian ympärillä on sekä kiivas että kiinnostava. Yhteiskunnallisten aiheiden rinnalla McEwan käsittelee monia perhekysymyksiä teiniraskaudesta demebtoituviin vanhempiin ja sukupolvien välisiin kiistoihin ja konflikteihin.

Ian McEwan: Lauantai: Seppo Pääkkönen ja Petri Liski.. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomas Manninen, 2014.







Ensimmäisen puoliajan tapahtumat on kiedottu squash-ottelun ympärille, jonka Henry käy amerikkalisen anesesialääkärin  kanssa. Miesten välillä on kysymys kilpailusta syvemmistäkin arvoista kuin ottelun voitto. Näihin liittyy myös englantilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin törmäys. Amerikkalinen voittaa pelin uusintapallon jälkeen.

McEwanin yhteiskunnallisen analyysin tarkkuudesta kertoo, että Lontoon pommiräjähdykset tapahtuivat pian kirjan ilmestymisen jälkeen heinäkuussa 2005. Kyse ei ollut siitä, voiko tällaista tapahtua vaan koska.

Ian McEwan: Lauantai: Joonas Saartamo ja Markus Järvenpää. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomas Manninen, 2014.








Lauantai-näytelmän ensimmäinen näytös on Irakin sodasta ja sitä koskevista mielenosoituksista huolimatta melko tavanomaista perhe-elämän kuvausta. Se on tehty nopeilla leikkauksilla, jotka paaluttavat tapahtumien lähtötilanteen. Tässä mennään melko tavanomaisia latuja - toki hyvää teatteria. Tapahtumien katalysaattrorina toimiva lähes merkityksetön kolari nousee keskiöön vasta toisessa näytöksessä. Näytelmän kiinnostavin osuus onkin sen jälkimmäinen puoliaika, joka tapahttu Perownien hienostoasunnossa. Näytelmän muoto muuttuu perinteiseksi juoninäytelmäksi tiheänä thrillerinä. Perhe on kokoontunut yhteen viettämään Daisyn kotiinpaluuta, johon Ranskasta palaava appikin osallistuu.

Tilanne saa kokonaan uuden ulottuvuuden, kun Rosalind vaimon mukana asuntoon tunteutuvat aamuiset roistot, jotka ovat aluksi rahan perässä. Baxteriia ajaa kuitenkin enemmän Perownen viittaus siihen, että Baxtonin sairauteen voisi löytyä hoitoa.

Näytelmän tehon kannalta on parempi mitä vähemmän juonesta ja tapahtumista tietää etukäteen. Itse en ollu lukenut McEwanin kirjaa ennen esitystä. Tiedän myös, että moni ei halua mennä katsomaan Lauantaita, koska hyvästä kirjasta tulee harvoin hyvää teatteria. Tällä kertaa näytelmä on erinomainen ja toimii ilman, että tietää kirjasta mitään.

Toisen näytöksen väkivaltakohtaukset ovat tehokkaimpia, mitä olen näyttämöllä nähnyt. Baxter pitää fileerausveistä Rosalindin kurkulla pitkän ajan samalla, kun pakottaa Daisyn riisuutumaan. Tällöin ilmenee, että Daisy on raskaana. Baxter antaa hänelle mahdollisuuden pelastua raiskaukselta ja pelastaa äitinsä, jos Daisy lukee alastomana runojaan. Daisy valitsee runoksi Matthew Arnoldin Dover Beach-runon, jonka on aikoinaan oppinut isoisältään. Runon kauneudesta vaikuttunut Baxter luopuu, mutta vahingoittuu käsikähmässä niin, että saa kallonmurtuman.

Perowne hälytetään sairaalaan leikkaamaan loukkaantunut Baxter, mikä aiheuttaa perhetason ja henkilökohtaisen dilemman siitä, missä määrin lääkärinvalan velvoitteet  ja henkilökohtaiset velvoitteet perheen suojeluun vaikuttavat toisiinsa. Perowne onnistuu leikkauksessa ja tämä avaa uuden positiivisen vaiheen Perownen ja Rosalindin suhteessa.

Monpuolinen ja jännittäväjuoninen näytelmä on suuri onnistuminen. Ohjaaja Irene Aho saa aikaan jännitystä, jota teatterissa kokee vain harvoin. Tässä näytelmässä ja sen esittäjissä ei ole heikoa lenkkiä Teemat ja varsinkin toinen näytös pysyvät muistissa pitkään.

★★★★☆

Ian McEwan: Lauantai. Suomen Kansallisteatteri, Pieni näyttämö. Suomen kantaesitys 12.2.2014. Arvio perustuu ennakkonäytökseen 11.2.2014.
Ohjaus: Irene Aho, dramatisointi: Eva Buchwald, lavastus: Markus Tsokkinen, pukusuunnittelu: Sari Suominen, valosuunnittelu: Max Wickström, äänisuunnittelu: Jussi Matikainen, videot: Kare Markkola ja naamiointisuunnittelu: Laura Sgureva.
Rooleissa: Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Seppo Pääkkönen, Kristiina Halkola, Johannes Holopainen, Markus Järvenpää, Antti Litja, Ulla Raitio ja Joonas Saartamo.
Kuvat: Tuomas Manninen.