Sirkustarinoita

Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi

13.9.-17.11.2013

 

 

 

 

 

Birger Carlstedt: Harlekiini
© Amos Andersonin taidemuseo.
Kuva: Amos Anderson, Kari Siltala

Sirkusaiheet ovat värikkyydessään ja taianomaisuudessaan kiehtoneet taiteilijoita jo kauan. Erityisesti impressionistit ja jälki-impressionistit tekivät maalauksia, jotka ovat jääneet yhteiseen muistiperimäämme. Nyt Helsingin taidemuseo on tarttunut aiheeseen kokoamalla näyttelyn Sirkustarinoita. Näyttely, jossa on teoksia yhteensä 13 taiteilijalta, on suunnilteltu syksyn vetonaulaksi. Mukaan on valittu töitä yleisön suosikkitaiteilijoilta kuten Alice Kairalta ja Outi Heiskaselta sekä nuorilta nuosevilta kyvyiltä. Näyttelyn onnistunut perimmäinen idea on tuoda yhteen moderneja klassikoita ja nykytaiteilijoita, jotka käyttävät sirkusaiheita ja -naamioita vertauskuvina nykytodellisuuteen.

Näyttelyssä on maalauksia, veistoksia, videoinstallaatioita sekä grafiikkaa, jolloin kukin taiteilija voi tilittää suhdettaan sirkukseen omimmalla tekniikallaan. Kaikissa mukaan otetuissa teoksissa ovat niissä kuvatut henkilöt keskiössä. Kuvissa poraudutaan heidän sieluunsa paljon pintaa syvemmälle.

Sirkus on parhaimmillaan silloin, kun se houkuttelee nauruun, mutta mausteena suru ja elämänkokemus. Näyttelyssä nauru tulee esiin klovnin kyynelten läpi. Sirkukseen kuuluu myös esiripun takainen karumpi todellisuus, mikä näyttelyssä tulee esille erityisesti Marjo Levlin suuressa installaatiossa, joka kertoo suomalaisen taikurin Valkoisen Sheikin tarinan. 

Näyttelyn historiallisen rungon muodostavat Birger Carlstedtin kolme suurikokoista maalausta, jotka hän toteutti 1930-luvulla saatuaan voimakasta kritiikkiä ensimmäisistä konstruktivistisista maalauksistaan. Nämä upeat maalaukset, samalla kun ne ovat esittäviä, tarjoavat mahdollisuuden abstraktin sommitteluun ja värimaailman tutkimiseen. Carlstedt edustaa näyttelyssä suomalaisia modernisteja, joista monet muutkin kuvasivat sirkusaiheita (esimerkiksi Ernst Mether-Borgström).

Graafikoita edustamaan on kuitenkin valittu Outi Heiskanen, jonka kokoelma edustaa varmalla tavalla taiteilijan tuotannossa usein esille pyrkivää sirkus- ja karnevaalihenkeä. Suomessa ei varmasti voisi koota sirkusaiheista näyttelyä ilman Alice Kairan klovneja. Taiteilijalla oli koko elämänsä ajan tiivis suhde klovneihin. Ne muodostavat sarjan taiteilijan intiimejä omakuvia. Niissä klovnin puoli on koko ajan läsnä vaikkakin naamion takana. Näitä hyvin inhimillisiä kuvia on näyttelyyn saatu mukaan reilu puolitusinaa.

Modernismin perinteiden vastapainoksi on mukaan otettu maalareistamme Sampsa Sarparannan kolme teosta, jotka liittää näyttelyn teemaan klovnin naamioon puettu päähenkilö. Ne ovat modernilla tavalla suoraa jatkumoa Kairan itsetutkiskeluun. Sarparanta ottaa muutoin kantaa tämän päivän yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten syrjäytymiseen. Identiteetti on peitetty tai peitettävä naamion taakse, sillä todellisuuden kohtaaminen on monelle suuri haaste. Näistä kuvista huumori on kaukana.

Suomalaisten taiteilijoiden lisäksi mukana on sarja alankomaalaisen Folkert de Jongin maalauksellisia veistoksia, joiden lähtökohtana ovat olleet Pablo Picasson maalaukset, joideb sirkushahmot nyt saavat kolmiulotteisen muodon.

Näyttelyyn on saatu mukaan myös edustava kokoelma Radoslaw Grytan puuveistoksia (mm. massiivinen Esirippu) sekä Mia Hamarin sirkusvaikutteisia hahmoja (esimerkiksi Enkeli) sekä Pekka Jylhän humoristinen työ Sirkus, jossa sika esittää parhaita jonglöörin taitojaan. 

Näyttelyn muita taiteilijoita ovat Kalle Nio, Mikko Kuorinki, Janne Kärkkäinen sekä Satu Rautiainen.

Yksi huone on varattu toimintahuoneeksi, jossa on mahdollisuus harjoitella sirkustaitoja ja muuntautua esimerkiksi jonglööriksi, akrobaatiksi, taikuriksi tai klovniksi. 




 






 

Alice Kaira: Pelikortit, 1984.
© Helsingin taidemuseo. Kuva: Ove Tammela







Sampsa Sarparanta: Identiteettikriisi 2, 2012.
© Yksityiskokoelma. Kuva: Sampsa Sarparanta

Pekka Jylhä: Sirkus, 1999-2000

© Heinon kokoelma, kuva: Jussi Tiainen

Mia Hamari: Enkeli, 2013
© Wihurin säätiö.
Kuva: Sanna Tuulikangas / Helsingin taidemuseo

Timo Heino

Helsingin taidemuseo 13.9-17.11.2013



Koivuniemen herra / Whip Master, 2007
kumilla päällystetty puu, linnunmunat /
rubber plated wood, bird eggsSara Hildénin taidemuseo /
Sara Hildén Art Museum

© Kuva/Photo: Jussi Tiainen

Timo Heinon näyttely Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa jatkaa museon näyttelysarjaa, jossa on esitelty kiinnostavimpia nykytaiteilijoitamme. Heinon näyttely on saanut erinomaiset tilat museon toisessa kerroksessa, jonka valoisa ja avara näyttelytila tekee oikeutta Heinon upeille töille. Heino on keskipolven kuvataiteilija, joka on tinkimättömästi seurannut omaa tietään. Näyttely on poikkileikkaus Heinon tuotannosta viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Näyttely koostuu pääosin tilateoksista sekä materiaalikollaaseista. Heinolle on tyypillistä käyttää kierrätysmateriaaleja ja yhdistää niitä yllättävillä tavoilla. Käytetyt materiaalit ulottuvat lehtileikkeistä luihin ja aina huonepölyyn saakka. Monilla teoksilla on luontokytkentä, mutta luut, veri ym. materiaalit on koottu kuolleista eläimistä tai eläimiä vahingoittamatta. Heinon töillä on tarkoitus saada ihmiset ajattelemaan, olipa sitten kyse luonnonsuojelusta, eläintensuojelusta tai muista yhteiskunnallista puheenaiheista. Heino ei kuitenkaan julista, vaan hänen teoksissaan on aina mukana juju sekä runsaasti huumoria.

Teokset ovat aina moniselitteisiä ja antavat tilaa erilaisille tulkinnoille. Esimerkiksi Koivuniemen herra viittaa nimellään vanhaan lasten kurituskeinoon eli koivunvitsaan. Kun puunoksat on verhottu kumilla ja oksille sijoitettu munia, saa vitsankäyttö kokonaan eri merkityksen. Onko kyse eroottisesta viestistä jää katsojan arvioitavaksi.

Heinon teokset eivät ole luonteeltaan monumentaalisia, mutta hän ottaa hyvin haltuunsa myös Tennispalatsin suuren tilan. Tästä on paras esimerkki koko pitkän seinän peittävä kollaasi Hyönteiskokoelma, joka on koottu myytävien autojen ilmoituksista. Taiteilija on koonnut kuvia myytävänä olevista käytetyistä autoista vuosien ajan, jotka nyt ovat löytäneet paikkansa Tennispalatsista. Kokonaisuus on uskomattoman elävä ja kaunis. Yksittäisiä "hyönteisiä" ei erota, mutta kiehtovaa on tietää, ettei yksikään autohyönteinen ole toisensa näköinen.

Useimmilla töillä on yhteys luontoon ja luonnonsuojeluun. Näistä ehkä puhuttelevin on Kasvatuslaitos. Se on kaksivaippainen metallihäkki, jonka sisällä on pyöreitä turkispalloja (tehty vanhoista turkishatuista). Häkki tuo yhtä helposti turkiseläinten kasvatuslaitoksen kuin minkä tahansa häkin, jonka vankina itse kukin meistä voi olla. Tunnelma korostuu, jos astuu sisälle häkkiin. Toki Kasvatuslaitos on innostava jo pelkästään esteettisesti.

Parasta Heinon taiteessa on se, että se ei tarjoa vain yhtä valmiiksi pureskeltua ratkaisua, vaan antaa katsojan mielikuvitukselle materiaalia tehdä omat johtopäätöksensä.
 

Mainittakoon että Heinon julkisia töitä on esillä Helsingissä: pysyvästi Rastilan metroasemalla sekä tämän näyttelyn ajan Kampin metroasemalla. Kalasatamaan valmistuu keväällä 2014 Heinon uusin julkinen teos Veteen piirretty viiva.

 
Kasvatuslaitos / Reformatory, 2001

turkis, teräs, kumi / fur, steel, rubber

Nykytaiteen museo Kiasma / Museum of Contemporary Art Kiasma

© Kuva/Photo: Jussi Tiainen

Hyönteiskokoelma (yksityiskohta) / Insect Collection (detail), 2005
sanomalehti pahvilla, kollaasi-installaatio /
newspaper on cardboard, collage installation
© Kuva/Photo: Jussi Tiainen

Pekka Pitkänen - Rautakausi

Forum Box 6.9.-29.9.2013

Pekka Pitkänen
Vuota, 2013, pronssi
Kuva: Pertti Nisonen

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen on arvostettu pitkän linjan taiteilija, joka on tullut tunnetuksi patinoiduista pronssiveistoksista. Niiden aihepiiri on haettu muinaisesineistä kuten kilvistä ja haarniskoista, joista Pitkänen on työstänyt oman personaallisen maailmansa. Vähäeleisyydessään veistokset ovat vedonneet valikoituun yleisöön. Kaikesta taitavuudestaan huolimatta Pitkänen ei ehkä ole saavuttanut suuren yleisön keskuudessa ansaitsemaansa mainetta lukuisista julkisista töistä huolimatta.

Viimeisimmässä näyttelyssään Forum Boxissa Pitkäsen teokset hakevat aiheensa näyttelyn nimen - Rauta-aika - mukaisesti kauempaa menneisyydetä eli rautakaudesta. Näyttelyssä on mukana myös muutamia Pitkäsen tavaramerkiksi muodostuneita vihreäksi patinoituja kilpiveistoksia. Näyttelyn pääpaino on kuitenkin suurikokoisissa reliefeissä, jotka sekä väritykseltään että muotokieleltään viittaavat rautakautisiin hautoihin ja niissä säilyneisiin esineisiin. Metsästyksellä ja siihen liittyvällä esineistöllä on ollut keskeinen vaikutus teosten syntyyn ja mukana on useita vuota-aiheisia töitä sekä suurina reliefeinä että pienempinä pronssitöinä.

Pitkänen rautakautiset teemat ovat kuitenkin vain lähtökohta ja hän käsittelee aihetta hyvin omintakeisella tyylillä. Samalla kun aihepiiri ja materiaalit on laajentuneet, on taiteilijan taitava käsityöläistaito ja henkilökohtainen suhde materiaaliin edelleen vahvasti läsnä.

Gallerian suurimman huoneen täyttävät veistos Masuunin henki sekä sarja suurikokoisia vuota-aihetta modifioivia reliefimäisia teoksia, joissa rautakauden henki tulee esille ruosteen ja raudan illuusiosta. Symbolit ovat aistittavissa vain taustalla. Tämän sarjan teoksista olen erityisen innostunut Majakka-nimisestä työstä, jossa Pitkäsen askeetinen esitystapa ja käsityöläistaito tulevat erinomaisella tavalla esille.

Parvella on esillä hieman pienikokoisempia töitä, jotka kiistatta todistavat, että Pitkänen on mestari myös pienemmässä koossa. Kaiken kaikkiaan Pitkänen on tehnyt erittäin hyvän näyttelyn, joka samalla laajentaa hänen taiteilijakuvaansa. Yksi syksyn puhuttelevimmista näyttelyistä.


















Pekka Pitkänen: Majakka, 2011
Kuva: Pertti Nisonen

 

Pekka Pitkänen: Kohva, Majakka ja Masuunin henki

Pekka Pitkänen: Varjo. Hämärä ja Masuunin henki


Yleisnäkymä Forum Boxin parvelta.





Chantal Joffen näyttely The Hard Winter

Galerie Forsblom 30.8-22.9.2013

Chantal Joffe on englantilainen taiteilija, joka nousi pinnalle 2000-luvulla saaden mm. arvostetun Royal Academy of Arts'n myöntämän Charles Wollaston -palkinnon vuonna 2006. Hänen teoksensa ovat suuria, jopa kolmemetrisiä kankaita, joiden malleina on useimmiten naiset ja lapset. Joffe on ennen kaikkea muotokuvamaalaria, joka kuvaa tavallisia ihmisiä puutteineen ja joiden rosoisia piirteitä hänen maalaustyylinsä vielä korostaa. Hänen töitään on esillä säännöllisesti mm. Saatchin ja Victoria Miron gallerioissa.

Joffen syyskuussa pidetty näyttely oli ensimmäinen pohjoismaissa ja täytti Galerie Forsblomin pääsalin sekä studion, jossa oli esillä sarja Joffen paperikollaaseja. Yhteensä reilu 30 maalauksen kokoelma antaa hyvän läpileikkauksen Joffen teemoista ja maalaamistavasta. Joffen maalauksien pohjalla on usein valokuva, jonka hän jalostaa omiin tavoitteisiinsa sopiviksi.

The Hard Winter -sarjan maalauksissa on useita naismuotokuvia, joissa taiteilija kuvaa kohteensa jopa hyperrealistiseen tyyliinsä. Näissä muotokuvissa ei ole mitään sievistelevää tai kaunistelua, vaan mallit ovat niissä läsnä kaikkine rujoine piirteineen. Pääosa malleista on elämää nähneitä usein keski-ikäisiä tavallisia naisia. Armottomin Joffe on maalatessaan omakuviaan. Näyttely koostuu sekä alastonkuvista että ihmisistä arkitoimissaan. Joffen maalaukset on tehty laajoilla ja osin summittaisilta näyttävillä pensselinvedoilla, jotka antavat töistä yksinkertaisen ja jopa lapsellisen vaikutelman. Jopa röyhkeiltä vaikuttavat työt on kuitenkin tehty sellaisella ammattitaidolla, että ne jättävät auttamatta katsojaan jäljen, jossa niiden provokatiivinen ja jopa uhkaava tunnelma on selvästi aistittavissa. Laajoilla pensselinvedoilla tehdyt isot kankaat ja kasvojen ja silmien mittasuhteet tuovat mieleen jopa Picasson naiskasvot kuitenkin selvästi 2000-luvulle päivitettyinä.

Lukuisten alastonkuvien ja poseerauskuvien (Brunette by the Sea ja Brunette with Clouds) ohella näyttelyn kiinnostavimpia teoksia ovat Sally in the Fishnets (yllä) sekä näyttelyn nimikkoteos The Hard Winter, jossa äiti ja tytär istuvat talven sekä ulkoista että sosiaalista kylmyyttä potien. Joffen omakuva sohvalla (Self-Portrait Naked on New Blue Sofa, alinna) osoittaa sekä maalarin taituruuden tehdä modernia muotokuvaa, mutta myös sen ettei sievistelylle jää hänen töissään tilaa. Mutta lopputulos on innostavaa modernia maalaustaidetta.

Tiina Heiskan näyttely "Lampi"

Galleria Ama 7.9-29.9.2013

Tiina Heiskan näyttely Galleria Amassa käsittää 16 maalausta hänen tänä vuonna maalaamastaan sarjasta Lampi. Heiskan taiteelle on ollut tyypillistä naiseuden ja seksuaalisuuden kuvaaminen hyvin persoonallisella ja omakohtaisella tavalla. Hän käyttää maalaustensa lähtökohtana valokuvia, jotka on otettu todellisissa tiloissa. Maalausprosessin aikana nämä tilat muuttuvat moniulotteiseksi sielunmaisemiksi. Heiskan käyttää maalauksissaan usein peilikuvia tai vedestä syntyviä heijastumia, jotka monistavat ja vääristävät tilavaikutelman ja jotka saavat henkilöhahmot kahdentumaan tai moninkertaistumaan. Katsojan tehtäväksi jää tilojen muodon ja henkilöiden tilallinen hahmottaminen ja oma suhtautuminen niihin.

Heiskan uudet maalaukset poikkevat aiemmista siinä, että kun kohteena on ennen aikuinen nainen on keskipisteenä nyt nuori tyttö. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sisätilat ovat vaihtuneet luonnonamisemaksi - sarjan nimen mukaisesti metsälammeksi. Vaikka pohjana on edelleen valokuva, maalausprosessin kautta se muuttuu mielikuvitusmaisemaksi - kuin joutsenlammeksi, jolle tapahtumat sijoittuvat. Peilien ja veden aiheuttamien kuvajaisten avulla maalauksiin syntyy monitulkintaisia pirstaloituneita ja niiden kautta unenomainen ilmapiiri.

Vaikka kaikissa töissä on henkilöhahmoja, jotka jopa osin siirtyvät maalauksesta ja teossarjasta toiseen, huomio kiinnittyy ennen kaikkea maalausten kokonaistunnelmaan. Maalausten taustalla olevat kertomukset ja niiden sadunomaisuus suodattuvat katsojan päässä mielenmaiseman ja katsojan alitajunnan kuviksi. Kaiken pohjana on luonnollisesta Heiskan taidokas maalaustekniikka. Kyseessä ovat ennen kaikkea maalaukset, joista voi nauttia niin halutessaan puhtaana maalaustaiteena etenkin kun abstraktisuus on uudessa sarjassa lisääntynyt.

Erityisen onnistuneita ovat nuoria naisia ja tyttöjä tylli- tai juhlapuvuissa kuvaavat teokset. Niissä tytöt ovat  kävelyllä usvaisessa metsässä saapuen pienelle lammelle. Veden ja heijastavien pintojen merkitys on tärkeä sekä maalausten komposiolle että niiden tunnelmalle. Ballerinanoloinen tyttö kahlaamassa metsälammella herättää unenkaltaisen tunnelman, jota korostaa henkilöhahmon kahdentuminen tai moninkertaistuminen heijastusten kautta.

Metsälammen luonnonmaisemaan sijoittuvien töiden rinnalla hyvä esimerkki Heiskan maalaustyylin toimivuudesta on se, miten hän muuttaa tavallisen olohuonenäkymän peiliheijastumien ja ekspressiivisen maalaustekniikkansa avulla Liisan ihmemaaksi.

Kokonaisuutena Heiskan maalaukset ovat muuttuneet entistä abstraktimmeiksi. Niissä on edelleen aina mukana ihmishahmo tai hahmoja, mutta niiden merkitys on muuttunut pienemmäksi jääden usein viitteelliseksi tai valoenkelin kaltaiseksi aaveeksi. Samalla teosten puhuttelevuus maalauksina on kasvanut. Tämä tulee korostetusti esille nyt nähtävillä olevassa Lampi-sarjassa, jota näyttelyn onnistunut ripustus tukee.



Lotta Ingmanin näyttely "New Paintings"

TM-Galleria 11.9-29.9.2013

Lotta Ingman kuuluu maamme kiinnostavimpiin nuoriin maalareihin. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2011. Hänen personnallinen maalaustyylinsä herätti mielenkiintoa jo hänen ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään Kuvataideakatemian galleriassa vuonna 2008 sekä lopputyönäyttelyssä Kuvan kevät vuonna 2010. Hänellä on ollut lisäksi aiemmin yksityisnäyttely muun muassa Galerie Forsblomilla.

Näistä ajoista hänen tekniikkansa on edelleen kehittynyt ja kypsynyt samalla, kun maalausten koot  ovat kasvaneet. Isompi koko antaa väreille ja pensselinvedoille enemmäm tilaa ja näyttävyyttä. Ingmanin uusi näyttely New paintings sopii erinomaisesti Taidemaalariliiton TM-gallerian. Gallerian täyttää sarja maalauksia, joita ilmava ripustus tukee. Ingman keskittyy tutkimaan värien merkitystä ilmaisumahdollisuuksia. Hän keskittyy maalauksen perusteisiin eli väriin ja muotoon. Maalaukset on nimetty käytettyjen värien perusteella. Sommittelun taustalla on geometrinen rakenne, jota toistuvat siveltimenvedot toteuttavat, mutta jonka spontaani, ekspressiivinen ja läpikuultava toteutus samalla kätkee.

Ingmanin tyylille on ominaista abstrakti muotokieli ja värin keskeinen merkitys. Hän käyttää tyypillisesti reippaita siveltimen vetoja, jotka näyttävät satunnaisilta, mutta ovat tarkkaan harkittuja. Muutamalla vedolla hän saa esille tavoittelemansa rakenteen. Uusissa maalauksissa väri on entistä läpikuultavampaa - jopa akvarellinomaista - ja tuo siten uuden elementin hänen teoksiinsa. Läpikuultava väri ja eräissä maalauksissa kuten Pourpre laventunut pensselin käyttö saavat maalausen pinnan väreilemään optisesti aivan uudella tavalla. Tuloksena on leikillistä ja värikylläistä maalaustaidetta. Ingman on ehdottomasti seuraamisen arvoinen taiteilija joka on löytänyt oman persoonallisen tyylinsä.