22.12.2013

Raili Tang - The Power of the Flower

Galerie Forsblom 22.11.2013-22.12.2013

Väri kypsyy kukkimaan

Yleiskuva Raili Tangin The Power of the Flower -näyttelyn suuresta salista.









Raili Tang (s. 1950) on aina läpimurrostaan saakka (Nuorten näyttelyn Dukaattipalkinto 1979) ollut tunnettu suurista värikylläisistä maalauksistaan. Hänen juurensa ovat informalismissa, mutta teokset ovat vuosien myötä muuttuneet yhä ekspressiivisemmiksi sekä maalaustavan että värien kohdalla. Alkuaikojen tummat värit ovat saaneet rinnalleen yhä enemmän punaista ja nyttemmin myös vihreää, turkoosia ja keltaista. Hän on yksi johtavista värimaalareistamme, jonka töiden vaikuttavuus perustuu monien värikerrosten ja paksujen väripintojen struktuuriin ja intensiivisiin väripigmentteihin.

Raili Tang: The Power of the Flower, öljy, 2012.


Tangin näyttely tuo osin uusia piirteitä hänen taiteilijakuvaansa. Abstraktiin lähestymistapaan on tullut mukaan enemmän puoliesittäviä aiheita, jotka kuten näyttelyn nimi The Power of the Flower myös kertoo. Vaikka kukat ja luonto ovat innoittaneet häntä jo aiemmin, ovat marjat, kukat ja hedelmät nyt selkeämmin osa maalausta. Samalla ne ovat tuoneet muassaan myös syksyn ja sadonkorjuun intensiteettiä hänen värimaailmaansa. Silti keskiössä on edelleen itse maalaus, jossa luontoelementit toimivat vain maalaamisen lähtökohtana.

Suuret yli 2,5 metriä korkeat maalaukset Galerie Forsblomin pääsalissa muodostavat upean kokonaisuuden ja on kuin teokset olisi tehty juuri tällaiseen veistokselliseen tilaan. Yksittäisistä teoksista vaikuttavin on näyttelyn nimiteos The Power of the Flower. jossa maukkaat punaiset, aniliinit ja Tangin tutut tumat värikentät muodostavat upean kokonaisuuden. Samassa salissa olevat Duende, Paras aika vuodesta ja Asioiden ytimeen muodostavat hienon ryhmän, jossa Tang on tavoittanut uuden tyylinsä ytimen.


Raili Tang: Tulta ja tuhkaa, öljy, 2012-2013.


Itselleni Tangin uusi tyyli jää osittain vielä arvoitukselliseksi. Se ikäänkuin hakee suuntaansa. Voi olla, että tämä johtuu siitä, että olen ollut niin lumoutunut hänen puhtaista värimaalauksistaan. Empimiseni johtuu ennen kaikkea sivutiloissa olevista vihreä-turkoosi-sinisävyisistä maalauista, joissa muoto ja väri yhä hakevat sisintään. Kokonaisuus on kuitenkin upea ja innolla jään odottamaan, mihin suuntaan hedelmät alkavat kypsyä.




 
Raili Tang: Duende (2013), Paras aika vuodesta (2012-2013) ja Asioiden ytimeen (2012) sekä Luonto tuli lähelle (2013) oikella, kaikki työt öljymaalauksia kankaalle.

20.12.2013

Esa Riippa

Galleria Duetto 21.11.-20.12.2013

Kunnianosoitus Mestari K:lle

Esa Riippa: Humma, viivasyövytys/akvatinta, 2013.









Esa Riipan (s. 1947) tämänkertainen näyttely Galleria Duetossa on kaksijakoinen, sillä gallerian ensimmäinen huone on omistettu mustavalkoiselle grafiikalle. Se on samalle kunnianosoitus Riipan ja monen muun nykymestarin opettajalle Pentti Kaskipurolle (1930-2010).

Taaemman huoneen täyttävät värilliset grafiikan työt, joita olemme tottuneet näkemään viime vuosina. Kaikki näyttelyn työt on toteutettu viivasyövytys/akvatintatekniikalla. Tämän tekniikan hallitsijana Riippa on taituri vailla vertaa eikä oppi-isällä olisi asiasta moitteen sanaa.

Näyttelyn avainteoksena voi pitää teosta Mestari "K". Näyttelyesitteessä Riippa kertoo teoksen syntyneen hänen Rolando Pieraccinin juhlakirjaan kirjottamansa Kaskipurosta kertovan artikkelin yhteydessä. Riippa oli piirtänyt luonnoskirjaansa pienen hahmotelman pian Kaskipuron kuoleman jälkeen. Sen pohjalta hän nyt toteutti mustavalkoisen  etsauksen. Riipan mukaan se ei ole muotokuva Kaskipurosta, vaan oma graafinen teoksensa. Vaikka kyseessä ei olekaan muotokuva, se saa Kaskipuron hengen leijailemaan galleriassa ja tavoittaa jotain keskeistä Mestari "K":n luonteesta.

Esa Riippa: Ihme, viivasyövytys/akvatinta, 2013.

Edelleen Riipan omien sanojen mukaan Mestari "K":n tekeminen sai hänet innostumaan mustavalkoisen grafiikan tekemisestä. Kaikki mustavalkoiset työt ovatkin syntyneet tämän vuoden aikana. Teosten motiivit vaihtelevat, mutta monet niistä liittyvät luontoon ja eläimiin. Mutta mukaan mahtuu usein Riipalle niin tyypillistä huumoria joka pilkistää yllättävissä paikoissa kuten esimerkiksi teoksessa Katedraali, jossa mereen uponnut lintuhäkki toimii sardiinien temppelinä. Samalla mukana on myös uuden tyyppistä henkisyyttä kuten teoksessa Ihme, jossa haavan kuoreen on piirtynyt madonna ja lapsi, joita kovakuoriainen mittaa, tai muinaisessa henkilöhahmossa Aika.

Värilliset teoksen ovat selvemmin jatkumoa Riipan aiemmalle tuotannolle osin aiheiden ja niiden esittämistavan suhteen. Riipalle tyypillinen huumori tulee esille sekä teoksissa että niiden nimissä - esimerkiksi Promenadi ja Humma.
Esa Riippa: Rauha, viivasyövytys/akvatinta, 2013.
Minulle uutta on Riipan taituruus kuvata Suomen vuodenaikojen valoa hienovarauisesti kuten vaikkapa teoksissa Syyssunnuntai tai Reviiri. Mukana on myös hienoja asetelmia kuten Ruukku ja Limot sekä ikiaikaisempia tähtitaivaaseen ja tähdenlentoihin liittyviä töitä.

Esa Riippa: Syyssunnuntai, viivasyövytys/akvatinta, 2013.





 

28.11.2013

Turandot

Puccinin spektaakkeli palasi teräkunnossa Kansallisoopperaan


Puccini: Turandot
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2005

















Suomen Kansallisoopperan Turandot, Giacomo Puccinin viimeiseksi jäänyt ooppera, esitettiin ensimmäistä kertaa tässä muodossa Kansallisoopperassa tammikuussa 2004. Se on alkuaan yhteistuotanto, joka on ennen Helsinkiä kiertänyt Sevillassa, Triestessä, Cagliarissa, Santanderissa ja Cordobassa. Produktio perustuu kuuluisan lavastajan ja ohjaajan Jean-Pierre Ponnellen (k. 1988) lavastus- ja puvustusideoihin. Ponnelle oli kuulusia suurista spektaakkelimaisista näyttämökuvista. Tähän oopperanohjaustyyliin Turandot, italialainen grand opera, on kuin luotu. Turandotin ohjauksen Helsinkiiin on tehnyt ruotsalais-kanadalainen Sonja Frisell, joka oli Ponnellen suojatti ja  työpari muun muassa La Scalassa. Uusintaohjauksesta vastasi Jere Erkkilä. Itse näin tämän produktion vasta nyt sen uusintakierroksella.

Turandot on Puccinin viimeinen ooppera. Se jäi säveltäjältä myös kesken. Turandot on suuren tyylin grand opera, joka rinnastuu esimerkiksi Verdin Aïdaan. Molemmissa on kuorolla keskeinen rooli. Franco Alfano täydensi Turandotin lopun Arturo Toscaninin ohjeitten ja Puccinin muistiinpanojen pohjalta vuonna 1925. Puccinin oma sävellystyö päättyi Liùn kuolemaan. Alfanon työstä on kiistelty koko sen olemassaolon ajan, mutta se on kaikesta huolimatta vakiintunut versioksi, jota useimmin esitetään. Monissa ohjauksissa näytetään tavalla tai toisella se, mihin kohtaan Puccinin kädenjälki loppuu. Näin oli esimerkiksi Savonlinnassa, mutta Kansallisoopperassa teos jatkuu saumattomasti kohdasta, jossa Turandot jää makaamaan portaille ennen suurta loppuduettoa.

Musiikkina Turandot on ehkä suurinta, mitä Puccini on säveltänyt; kuoron suuri osuus, vaativat sopraano- ja tenoriroolit sekä eräät hänen kauneimmista aarioistaan pitävät siitä huolen. Se on täynnä tuttuja aarioita kuten Calafin aaria Nessun dorma (kenties tunnetuin tenoriaaria nykyisin) ja Non piangere, Liù, kaksi Liùn aariaa (Signore, ascolta  ja kuolinkohtaus Tu che di gel sei cinta sekä Turandotin aaria In questa reggia. Turandotin rooli on eräs vaativimmista, ei pelkästään tekmisesti vaan myös siksi, että siinä pitäisi äänenvärin muuttua alkupuolen kylmän viileästä prinsessasta lopun rakkaudenlämpimään.

Turandot perustuu Carlo Gozzin näytelmään, jonka taustalla on Tuhannen ja yhden yön tarinat ja josta Giuseppe Adami ja Renato Simoni laativat oopperan libreton. Ennen Puccinia Turandotin tarinasta oli sävelletty jo kahdeksan oopperaa. Puccini oli kiinnostunut oopperan aiheesta sen eksoottisen, kaukoitään - Kiinaan - sijoittuvan tarina vuoksi. Olihan hän säveltänyt menestyksekkäästi jo aiemmin Japaniin sijoittuvan Madama Butterflyn sekä sillon eksoottiseen Amerikkaan sijoittuvan Lännen tytön (La fanciulla del West) ja siellä osittain tapahtuvan Manon Lescautin.

Turandot on suurten puitteiden ooppera, joka tapahtuu Beijingin Kielletyssä kaupungissa. Ponnelle on ratkaissut tapahtumapaikan sitten, että ensimmäinen näytös tapahtuu suuren itämaisen pään, jonka kruunaa agodin muotoinen päähine, ympärillä ja jota kiertää suuri kaksipuoleinen portaikko. Toisessa näytöksessä sekä oopperan lopussa näyttämökuva kääntyy patsaan toiselle puolelle, mistä paljastuu keisarillinen palatsi. Sekä näyttämökuva että puvustus  ovat keisarillisen arvon mukaiset. Kun sekä tapahtumat että henkilöt ovat pikemminkin instituutioita kuin todellisia henkilöitä, on tuloksena helposti staattinen ja seisova näyttämökuva. Henkilöihin on vaikea saada inhimillisä piirteitä varsinkin, kun prinssi Calaf pikemminkin rakastaa Turandot-prinsessan tarua ja mainetta kuin henkilöä näiden takana. Frisell on tehnyt parhaansa inhimillisyyden lisäämiseksi, mutta kokonaan ei staattisuutta ole pystytty välttämään.

Oopperan juoni on klassinen kolmen arvoituksen tarina, jossa prinssi saa prinsessan puolisokseen, jos pystyy vastaamaan oikein kolmeen prinsessan esittämään kysymykseen. Oopperan alussa mestataan 27. yrittäjä, Persian prinssi, mutta siitä huolimatta Calaf haluaa koettaa onneaan isänsä Timurin ja orjatyttö Liùn vastustuksesta huolimatta.

Puccini: Turandot, Mika Pohjonen ja Anna-Kristiina Kaappola
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013


Calaf pystyy vastaamaan oikein kaikkiin kolmeen kysymykseen - toivo, veri ja Turandot - ja siten voittamaan  Turandotin. Calaf ei kuitenkaan halua voittoa velvollisuudesta vaan ainoastaan mikäli Turandot rakastaa häntä. Niinpä hän lupaa luopua palkinnostaan ja uhrata henkensä, jos Turandot saa ennen aamua selville prinssin oikean nimen. Turandotin yrittäessä kiristää nimeä Liùlta, tämä tekee itsemurhan. Liùn kuolema on oopperan riipaisevin hetki, kun hän uhraa henkensä rakastamansa prinssin edessä  Calaf paljastaa sitten itse nimensä suudellessaan Turandotia, joka kuitenkin ratkaisevalla hetkellä tuntee rakkauden poltteen rinnassaan ja ilmoittaa kansalle prinssin nimeksi Rakkaus. Ja niin pari saa toisensa ja kansa pääsee piinastaan.

Puccini: Turandot, Mika Pohjonen ja AnnLouice Lögdlund
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013

Kuten sanottu musiikillisesti Turandot on erittäin vaativa, sillä nimihenkilön pitäisi tekmisten ongelmien voittamisen lisäksi pystyä muuttamaan alkuosan kolea ellei peräti jäinen äänensävy lopun rakkausdesta hurmioituneeseen lämpöön. Turandotin uudessa tulemisessa nimiroolissa on kaksoismiehitys. Näkemässäni esityksessä roolin lauloi ruotsalainen sopraano AnnLouice Lögdlund, jota nyt kuulin ensimmäsitä kertaa. Hänellä ei ollut pienintäkään vaikeutta selvittää roolin vaatimuksia. Birgit Nilssonilla ja ruotsalaisilla sopraanolegendoilla on Lögdlundissa oiva seuraaja. Sitä vain ihmettelee. miten Ruotsista nousee aina uusia tämän tason sopraanoja. Suomessa ei Turandotin osaa ole esittänyt Anita Välkin jälkeen yksikään kotimainen laulaja. Oopperan toisessa miehityksessä roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano, josta luonnollisesti odotetaan suuria.

Sankari Calafin tenoriroolin lauloi Mika Pohjonen, josta on kehittynyt Kansallisoopperan johtava italialaistenori. Pohjosen ääni soi ajoittain hieman baritonaalisesti, mutta monissa kohdissa hänen äänessään oli aitoa italialaista väriä, Nessun dorma -aarian hän lauloi hienosti saaden ansaitut väliaplodit. Näytteleminen ei aina ole ollut Pohjosen vahvimpia puolia, mutta Turandotissa se ei haittaa, sillä näyttelijän taidot ja liikkuminen eivät tässä teoksessa ole kovin merkittävässä osassa sen staattisen luonteen ja ylöspanon vuoksi. Anna-Kristiina Kaappola oli oivallinen Liú ja kuolinkohtaus ei jättänyt ketään kylmäksi, vaikka Kaappolan korkea sopraano ei olekaan täysin ideaali osaan. Tataarikuningas Timurin (Calafin isä) roolin lauloi Koit Soasepp, josta on nopeasti kasvamassa uusi merkittävä basso perinteikkääseen suomalaislajiin.

Puccini: Turandot: Juha Riihimäki, Dong-Hoon Han ja Petri Bäckström
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013

Oopperan suosikkihahmoja ovat kolme keisarin virkamiestä Ping (Dong-Hoon Han), Pang (Petri Bäckström) ja Pong (Juha Riihimäki), jotka yleensä vastaavat oopperan huumorista. Tässä ohjauksessa nämä roolit on jaettu kahtia siten, että kullakin ministereistä on oma kaksoisolentonsa, joka vastaa buddhalaisasussa tanssi- ja akrobaattitempuista. Lisää liikunnallisuutta on tuotu myös pyövelin miekkatempuilla ja muilla pienillä tapahtumilla. Kaikki sivuosat oli miehitetty pätevillä voimilla, mikä takasi tasapainoisen esityksen, jota yleisö juhli ansaituin bravo-huudoin ja aplodein. Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro näyttivät taitonsa ja iskukykynsä maestro Alberto Hold-Garridon johdolla.

Puccini: Turandot: AnnLouice Lögdlund ja Mika Pohjonen
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013







Giacomo Puccini: Turandot. Suomen Kansallisooppera. 27.11.2013.
Musiikin johto; Alberto Hold-Garrido, ohjaus: Sonja Frisell, uusintaohjaus: Jere Erkkilä, lavastus ja puvut: Jean-Pierre Ponnelle, valaistus: Joan Sullivan-Genthe
Laulajat: AnnLouice Lögdlund (Turandot), Mika Pohjonen (Calaf), Ann-Kristiina Kaappola (Liù), Dong-Hoon Han (Ping), Petri Bäckström (Pang), Juha Riihimäki (Pong), Koit Soasepp (Timur), Jussi Miilunpalo (Altoum), Juha Eskelinen (Mandariini), Kai Pitkänen ( Persian prinssi), Leena Liimatainen ja Satu Kristiina Jaatinen (Turandotin palvelijat) ja Jyrki Könnönmöki (pyöveli)
Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro.

24.11.2013

Jenni Lättilä - Wagneria suomeksi

Richard Wagner and the North - Sibelius-Akatemia 9.11.2013


















Sibelius-Akatemian järjestämässä kansainvälisessä symposiumissa Richard Wagner and the North (ks. blogiteksti) muiden aiheiden rinnalla keskusteltiin siitä, miten Richard Wagner suhtautuisi tänä päivänä teostensa esityksiin, näyttämöllepanoihin, ohjauksiin. Entä pitäisikö teokset esittää alkukielellä - siis saksaksi - vai kulloisenkin maan omalla kielellä? Symposiumin ulkomainen pääpuhuja Barry Millington oli vankasti sitä mieltä, että Wagner suosisi uustulkintoja ja että teokset pitäisi tehdä tarina edellä. Tämä tarkoittaisi myös niiden esittämistä paikallisella kielellä niin, että yleisö pystyisi seuraamaan esityksiä vaivatta. Tarina- ja näyttämöllinen lähtökohta unohtui 1900-luvulla pitkiksi ajoiksi toisaalta Wagnerin suvun ajamien museointipyrkimysten ja toisaalta toisen maailmansodan jälkeisen esitystradition mukana. Siinä keskityttiin musiikin voimaan ja ohjaukset olivat hyvin pelkistettyjä (Wieland Wagner), joilla puhdistettiin Wagneriin liittyviä natsikytkentöjä. Nykyiset tekstitysmahdollisuudet ovat parantaneet tapahtumien seuraamista, mutta Millington - ehkä provosoidaksseen keskustelua - asettui voimakkaasti sille kannalle, että Wagner itse kannattaisi kansankielisiä esityksiä. Ohjaajavetoinen esitystraditio on saanut uudelleen vallan vuoden 1976 Patrice Cheréaun Ring-ohjauksen jälkeen.

Tähän keskusteluun liittyen sopi hyvin, että symposiumiin oli otettu mukaan Jenni Lättilän esitelmä Wagnerin laulujen esittämisestä suomeksi ja suomen kielen laululle asettamista erityisvaatimuksista. Lättilä kävi läpi suomen etu- ja takavokaalien merkityksen, vaikutuksen sanavalintoihin sekä mm. suomelle tyypillisen runomitan - kaksipolvinen trokeen - erityispiirteet ja erot Wagnerin käyttämiin runomittoihin. Suomen kielen lisäongelmia ovat pitkät vokaalit, jotka helposti muuttavat sanojen merkityksen, sekä suomelle luontaisen painotuksen.

Suomalainen ooppera esitti oopperat suomeksi pitkälle 1900-luvun jälkipuolelle. Näin tehtiin myös Wagnerin kohdalla. Vannoutuneeksi wagneriaaaniksi tunnettu Armas Järnefeld johti sekä Nibelungin sormuksen että Tristan ja Isolden suomeksi - hänen omina suomennoksinaan. Järnefeltin suomennoksille oli tyypillistä niiden hyvä laulettavuus, jolloin uskollisuus alkutekstille jäi toissijaiseksi. Lättilä analysoi Järnefeltin suomennoksia Wagneriin alkuperäiseen librettoon verrattuna sekä tekstin että laulajan kannalta. Erityishuomion sai Tristan ja Isolde -suomennos, joka on nyt luettavissa kokonaisuudessaan Suomen Kansallisoopperan kotisivulla Juhani Koiviston toimittamana. Jenni Lättilä esitti esimerkkinä Isolden lemmenkuolon Järnefeltin suomennoksena. Kaikissa esityksissä Lättilän pianopartnerina toimi Jari Hiekkapelto.


Jenni Lättilä ja Jari Hiekkapelto esittivät muina esimerkkeinä Wagnerin aarioista Elsan unen Lohengrinista P. J. Hannikaisen suomennoksena. Suomennos löytyy Sibelius-Akatemian laulutekstien suomennostietokaannasta. Siinä on esitetty rinnakkain alkuperäisteksti ja suomennos:
"Yksin mä mielin haikein
näin anoin luojaltain:"




Kolmantena esimerkkinä he esittivät Sieglinden aarian "Du bist der Lenz" Valkyyrian ensimmäisestä näytöksestä. (Tallenne ei ala aivan esityksen alusta). Tämä suomennos on Jalmari Finnen tekemä.

Mainittakoon että kaikki nauhoitukset on tehty luentotilausuudessa ja nauhoitus ei kaikilta osin ole teknisesti täydellinen, mutta antaa hyvän käsityksen siitä miten Wagneria on aiemmin esitetty suomeksi ja miltä keskeiset aariat kuulostavat suomeksi.

Richard Wagner and the North

Symposium, Sibelius-Akatemia, 8-9. marraskuuta 2013

- Vieläkö Wagnerista löytyy uutta?


Richard Wagner: Siegfried-Ruf, Tommi Hyytinen

Richard Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlavuotta on vietetty näyttävästi ja hänen teoksiaan on esitetty enemmän kuin kenties koskaan. Suomessa on nähtykokonaisuudessaan oopperat Tristan ja Isolde (Kansallisooppera) ja Lohengrin (Savonlinnan Oopperajuhlat) sekä lukuisia konsertteja. Muissa pohjoisamissa on esitetty mm. Parsifal (Tukholma), Tannhäuser (Kööpenhamina, Tukholma), Ring (lyhennetty, Kööpenhamina) ja Reininkulta (Dalhalla).

Meillä teemavuoden päätti näyttävästi Sibelius-Akatemiassa järjestetty kaksipäiväinen symposium "Richard Wagner and the North", Symposiumiin osallistui reilu 50 luennoitsijaa ja aktiivista kuulijaa pohjoismaista, Baltiasta sekä Keski-Euroopasta.

Onko Wagnerista vielä jotain sanomatta? Oliko symposiumilla uutta annettavaa kaiken Wagnerista julkaistun tutkimuksen ja lukuisten kirjojen jälkeen? Luulisi, että hänen kirjallinen tuotantonsa sekä sävellyksensä olisi analysoitu viimeistä nuottia ja kirjelapppusta myöten. Löytyyhän esimerkiksi Googlesta yli 45 miljoonaa Wagneria koskevaa viittausta, kun esimerkiksi Hitler saa tyytyä 27 miljoonaan. Säveltäjien joukossa Wagnerille ei ole kilpailijoita. Wagnerista ilmestyy koko ajan uusia tutkimuksia, historioita, muita kirjoja ja muisteluksia niin, että lähes jokainen sukuun jotenkin liittyvä on kirjoittanut vähintään muistelmansa.

Symposium kohde Wagner ja pohjoinen - Pohjola laajasti tutkittuna - toi esille monia uusia näkökulmia sekä Wagnrin musiikkiin että varsinkin en vaikutuseen Itämeren alueen säveltäjiin,  muihin taitelijoihin ja kulttuurielämään. Olipa mukana muutama uutinenkin. Varsinkin, jos ei ole omistanut koko elämäänsä Wagnerille.

Barry Millinton.

Symposiumin pääluennoitsjoina olivat Barry Millington Englannista sekä Eero Tarasti ja Hannu Salmi Suomesta. Virallisen avauksen piti taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg, joka käsitteli Wagnerin musiikin merkitystä henkilökohtaisten tuntemustensa kannalta.

Barry Millington aalysoi uuden kirjansa kautta Wagneriin liittyviä myyttejä tai leimoja kuten antisemitismi, vallankumoksellisuus, naissuhteet jne. Hän yritti poistaa Wagneriin liittyviä yleisimpiä stereotypioita. Mielenkiintoisin hänen havainnoistaan oli, että vaikka Wagnerille ooppera oli ennenkaikkea kokonaistaideteos, jossa tarinalla oli keskeinen merkitys, on aina 1980-90-luvuille saakka keskitytty hänen musiikkinsa ja yritetty siten unohtaa tai peittää niiden eeppinen ja tekstuaarinen sisältö. Tähän on ollut syynä eritysesti saksalaisten välttämättömäksi tuntema puhdistautuminen natsi- ja antisemitismisyytöksistä. Sen mursi käytännössä vasta Patrice Cheréaun Bayreuthiin ohjaama Ring 1976. Sen jälkeen ohjaukset ovat siirtyneet jälleen keskiöön. Tästä Millingtonilla oli monia hyviä esimerkkejä viime vuosien produktioista. Millington jopa kärjisti sanomansa niin, että jos Wagner eläisi nykyisin hän suosisi uustulkintoja ja jopa mieluiten näkisi teoksensa esitetävän paikallisella kielellä.

Kielikysymystä sivuttiin myös monissa muissa esityksissä. Kiinnostava oli erityisesti Jenni Lättilän esitys siitä, mitä vaikeuksia liittyy Wagnerin laulamiseen suomeksi. Hän esitti esityksensä tueksi laulunäytteitä Wagnerin oopperoista. Esityksestä kävi ilmi myös, että Armas Järnefeltin suomennos Tristan ja Isolde - oopperasta on saatavana Suomen Kansallisoopperan kotisivulta Juhani Koiviston toimittamana.

Muista pääpuhujista Eero Tarasti puhui Wagnerin persoonasta, ammatista ja arvoista semiotiikan lähtökohdista. Hannu Salmen esityksen kiinnostavinta antia oli Wagnerin ja wagnerismin käsittely osallistumis- ja joukkoistamiskulttuurin edelläkävijänä. Wagneria voi eräällä tavalla pitää myös sosiaalisen median edelläkävijänä - toki kommunikaatio tapahtui sen ajan teknisiä välineitä käyttäen. Erityisesti Bayreuth ja sen juhlien tukemiseksi  tapahtunut varojen keräys ja kannatusyhdistykset olivat sen ajan musiikkielämässä poikkeuksellisia.

Muiden esitysten aiheet vaihtelivat Wagnerin teosten vastaanoton arviointiin ja esitysten yleistymiseen pohjoismaissa sekä sekä arvioihin siitä, miten pohjolan väki kävi kuulemassa mestariaan Bayreuthissa ja aina tähän liittyvään kirjeenvaihtoon.

Itselleni kiinnostavimpia olivat esitykset, jotka selvittiväts Wagnerin vaikutuksia pohjoismaisiin säveltäjiin ja taiteilijoihin. Näitä olivat mm. saksalaisen Ulrich Wilkerin esitelmä Sibeliuksen kontrovertista suhteesta Wagneriin ja sen vaikutukseen Sibeliuksen ainoan Neito tornissa -oopperan sisältöön ja aina Mark Twainin kommentteihin Neidosta suhteessa Wagneriin.

Wagnerin oopperoiden esitykset ja ohjaukset pohjoismaissa sekä niiden vaikutukset teatterin ja oopperan tekemiseen olivat myös valaisevia. Samoin pohjoismaisten myyttien ja Wagnerin suhde sekä arvioinnit Kalevalan ja Edda-taruston vuorovaikutuksesta sekä mahdollisista Wagner-kytkennöistä. Kiinnostava oli myös Elke Albrechtin esitys suomalaisista Kalevala-aiheisista oopperoista, joita on tähän mennessä tehty yhteensä peräti 25. Wagnerilla oli suuri vaikutus symbolisteihin ja etenkin maalareihin. Siksi oli kiintoisaa kuulla Volter Kilven Parsifal-teoksesta, joka perustuu Parsifal-taruun mutta liitty myös Wagnerin oopperaan.

Symposiumin kaikki esitykset tullaan kokoamaan vertaisarvioinnin jälkeen julkaisuksi, jonka on määrä ilmestyä syksyllä 2014. Yhteenveto symposiumista julkaistaan myös Suonen Wagner-seuran julkaisussa Wagneriaani.

Barry Millington, Anne Sivuoja-Kauppala, symposiumin järjestäjä sekä Peter Häggblom, Suomen Wagner-seura.

Vem är rädd för Virginia Woolf?

2010-luvun Virginia Woolf -

Edward Albeen klassikko on aina ajankohtainen

Vem är rädd för Virginia Woolf ?  Johan Storgård (George), Anna Hultin (Martha), Henrik Heselius (Nick) ja Beata Harju (Honey)
Kuva: Svenska teatern, Cata Portin






Svenska Teatern sai peruskorjauksensa yhteydessä uuden Amos-näyttämön teatterin vintille. Tämä pienehkö näyttämö, joka aukeaa Esplanadin puistoon tarjoaa uusia mahdollisuuksia Ruotsalaisen teatterin ohjelmiston monipuolistamiselle. Ensi-iltansa 9.11.2012 saanut Edward Albeen Vem är rädd för Virginia Woolf ? (Kuka pelkää Virginia Woolfia?) palasi marraskuussa kolmen esityksen ajaksi ohjemistoon. Paluu liittyi teatterin vierailuun Göteborgissa, jossa näytelmää esitetetään marraskuun lopulla viikon ajan. Tutustuin itse tähän produktioon ja Amos-näyttämöön vasta tämän uusintakierroksen yhteydessä.

Albeen kuuluisin näytelmä palaa ohjelmistoon sangen usein, sillä se tarjoaa varsinkin pääparin Marthan ja Georgen esittäjille todelliset unelmaroolit. Se kuuluu niihin näytelmiin, joissa kaksi keski-ikäistä näyttelijää pystyy näyttämään kaiken osaamisensa ja päästämään kaikki tunteensa esille. 2000-luvulla näytelmää on esitetty meillä Svenskanin ohella ainakin Helsingin kaupunginteatterissa, Turussa sekä Seinäjoella. Vanhempi - ja miksei nuoremipikin - polvi muistaa myös hyvin siitä tehdyn elokuvasovituksen (1966, ohjaaja Mike Nichols), jossa pääosia näyttelivät Elisabeth Taylor ja Richard Burton. Albeen ura näytelmäkirjailijana on jatkunut viisikymmnetä vuotta, mutta Woolfin tasoista menestystä hän ei ole pystynyt uusimaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia on moderni klassikko, joka on kestänyt hyvin aikaa, sillä sen kuvaamat ihmiset ovat mahdollisia minä aikana tahansa ja vaikkakin näytelmä aikanaan herätti pienoisen skandaalin, Albeen näytelmää on usein verrattu Eugene O'Neillin näytelmiin (erityisesti Pitkän päivän matka yöhön) sekä August Strindbergin ihmissielua raateleviin kamarinäytelmiin. Mutta myös monet nykynäytelmät ovat sille velkaa. Ensimmäiseksi tulee mieleen Yasmina Reza (Taide ja Vihan jumala/Carnage).

Näytelmän nimi viittaa sekä kirjailija Virginia Woolfiin että Walt Disneyn piirrettyyn Kolme pientä porsasta, jonka laulun Pahaa sutta ken pelkäisi susi on korvattu tällä englantilaisella feministikirjailijalla. Laulua toistetaan näytelmässä useita kertoja.

Vem är rädd för Virginia Woolf ? Johan Storgård (George) ja Anna Hultin (Martha),
Kuva: Svenska teatern, Cata Portin



Näytelmän perusrakenne on yksinkertainen ja erittäin toimiva. Tapahtumapaikkana on yliopistokampus, jossa kaksi avioparia kokoontuu toisen kotiin jatkoille runsaan alkoholimäärän kanssa. Illan ja yön aikana paljastetaan salaisuuksia, minkä jälkeen mikään ei ole ennallaan - vain onko? Näytelmän päähenkilöistä Martha on yliopiston rehtorin tytär, joka on mennyt naimisiin itseään nuoremman historian professorin Georgen kanssa, joka on katkera siitä, että joutui appensa painostuksesta luopumaan kirjailijan urasta. Molempia vaivaa lapsettomuus, minkä korvikkeeksi he sepittävät todentuntuista kertomusta lapsesta ja kaikesta muustakin. Vieraat ovat yliopiston uusi biologian professori Nick ja tämän vaimo Honey, jotka ovat solmineet varhaisen avioliiton Honeyn valeraskauden pakottamina. Näytelmä on esinsijassa Marthan ja Georgen bravuuri, mutta Mickin ja Honeyn rooleja ei sovi väheksyä.

Ja minkälaisen paluun näytelmä teki Ruotsalaiseen teatteriin? Suurta teatteria päivitettynä 2010-luvulle. Ohjaaja Piotr Cholodzinskin ohjaus näytti, ettei teos ole menettänyt puhuttelevuudestaan ja ajankohtaisuudestaan mitään kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana. Yhdessä lavastaja Brage Jonassenin  ja puvustaja Tove Berglundin kanssa hän on siirtänyt teoksen 2010-luvulle valkoisine, modernistisine sisustuksineen ja huonekaluineen (Egg-tuoli ym.) sekä lukuisine piilottettuine viinakaappeineen. Yhtä hyvin kuin yliopistokampuksella tämä voisi olla elämää eteläisessä Helsingissä, kun taustalla näkyy Esplanadi iltavalaistuksessa, tai Westendissä. Östen Sjöstrandin ruotsinnos on myös tätä päivää.

Vem är rädd för Virginia Woolf ?  Anna Hultin (Martha), Kuva: Svenska teatern, Cata Portin


Ajankohtaisen miljöön lisäksi myös näyttelijöiden esiintyminen, liikkeet ja toiminta ovat suoraan tästä päivästä. Tällaista näyttelijätyötä näkee harvoin. Erityisesti Anna Hultin tekee Marthana aivan uskomatonta työtä. Hän pääsee sisälle Marthan sieluun. Hänen ja Johan Storgårdin Georgen yhteistyö on saumatonta. Eikä Storgård jää yhtään Hultinin varjoon ja yhdessä pari tekee yhden viime vuosien parhaan aviosuhteen esityksen. Henrik Heselius (Nick) ja Beata Harju (Honey) ovat erinomaisia eikä heidän roolisuorituksissaan ole moitteen sijaa. Mutta tämä näytelmä nyt vain on Marthan ja Georgen.

Ruotsalaisen teatterin versio on ohjauksen, näyttelemisen ja ruotsinnoksen ansiosta hauskempi ja viihdyttävämpi kuin aiemmin näkemäni. Tämä johtuu osin siitä, että näytelmän sanailu ja oman elämän tekeminen näytelmäksi on nykyään paljon tavallisempaa kuin aiempina vuosikymmeninä. Kenties siksi näytelmään on nyt helpompi samaistua. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö sen traagiset piirteet tulisi esille ja koskettaisi yhtä lailla kuin aiemminkin. Loistavaa teatteria. Harmi vain, että produktio ei aiheuttant ansaitsemaansa hypetystä ja poistuu siksi nyt ohjelmistosta todennäköisesti lopullisesti. 

Vem är rädd för Virginia Woolf ? Beata Harju (Honey), Anna Hultin (Martha),Johan Storgård (George) ja  Henrik Heselius (Nick)
Kuva. Svenska teatern, Cata Portin








Edward Albee: Vem är rädd för Virginia Woolf? Svenska teatern, Amos 21.11.2013
Ohjaus: Piotr Cholodzinski, ruotsinnos: Östen Sjöstrand, lavastus: Brage Jonassen, puvut: Tove Berglund, valot: Tom Kumlin, ääni: Anton Lindblom Näyttelijät: Johan Storgård (George), Anna Hultin (Martha), Henrik Heselius ja Beata Harju
Valokuvat: Cata Portin

17.11.2013

Carolus Enckell - Open Symbols

Galerie Forsblom, 25.10-17.11.2013

Henkinen valaistuminen värien ja symbolien parissa


Carolus Enckell: Bindus I, öljy kankaalle, 2013 

















Carolus Enckell (s. 1945) on eräs keskeisimpiä abstraktin maalaustaiteen ja abstraktin ekspressionismin edustajia suomalaisessa taide-elämässä. Hän on tunnettu pohjoismaissa sekä maalarina että esseistinä. Hänen suurin vahvuutensa on värinen tutkimisessa. Hänen maalauksensa ovat tutkimusmatkoja värien maailmaan ja värifilosofiaan. Niiden intellektuellinen suhde symboleihin on lisääntynyt viime vuosina.

Enckellillä on ollut suuri merkitys nuoremman sukupolven kuvataiteilijoihin sekä opettajana että väritutkielmiensa, maalausten ja esseiden kautta. Enckell on toiminut muun muassa Vapaan Taidekoulun rehtorina ja opettajana sekä esseistinä. Hänet on myös palkittu useasti ja hän on saanut esimerkiksi Pro Finlandian, Carnegie Art Awardin sekä ollut Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilijana jo vuonna 1990.

Carolus Enckell: Yam, öljy kankaalle, guassi levylle, balsa, 2013









Enckell on pitänyt säännöllisesti näyttelyitä aina 1960-luvun lopulta. Tämän kertainen näyttely Open Symbols Galerie Forsblomilla on luontainen jatkumo hänen samassa galleriassa vuonna 2008 pitämälleen näyttelylle. Enckellin viimeaikaisissa töissä taiteilija on tutkinut symboleja ja niiden merkityssisältöä ja suhdetta väreihin. Samanaikaisesti värit ovat muuttuneet läpikuultavammiksi ja valoisammiksi. Näyttelyssä olevat suurikokoiset maalaukset ovat lähes yhden värin tutkielmia lähes läpikuulutavin värein, mikä saa värit loistamaan sisäistä valoa. Näihin suurikokoisiin maalauksiin liittyvät symbolit muodostuvat niihin erillisinä liittyvistä kirjaimista kuten teoksisa Yam, Eoi ja Tuh.

Carolus Enckell: Tähtitiet, guassi levylle ja balsa, 2013

Sekä suurikokoiset että pienemmät maalaukset hakevat innoituksensa filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo niiden ympärille spiritualistisen hengen. Enckelliä lähellä ovat erityisesti buddalaisuus sekä hinduismi sekä niihin liittyvät tantriset symbolit. Mutta mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskosta, sen symboleista ja väreistä kuten teoksessa Valo. Koko näyttely on kuin yksi henkinen kokemus, josta yksittäisten maalausten esille nostaminen ei tekisi oikeutta kokonaisuudelle.

Carolus Enckell: Kundaliini, öljy kankaalle, 2013

Enckellin taide nousee uudelle filosofiselle tasolle, jos tuntee niiden symbolikieltä, mutta meille tavallisille katsojille ne toimivat erinomaisen hyvin myös puhtaana maalaustaiteena. Eritysesti Forsblomin Lönnrotinkadun puoleinen sali toimii kokonaistaideteoksena, jossa leijailee lähes sakraali henki.

Pienikokoisemmat työt on koottu sarjaksi, jossa eri uskontokuntien väliset symbolit ja värimaailmat keskustelevat keskenään. Näissä töissä voi ihastella Enckellin värinkäyttöä sekä punnittua maalaustapaa. Töiden vaikuttavuus syntyy tässäkin tapauksessa töiden välisestä vuoropuhelusta.