27.4.2014

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä - Kappan - Päällysviitta

Gogolia pankkikriisien Aleksilla


Nikolai GogolEsa Leskinen ja Sami Keski-VähäläKappan. Kent SjömanKristofer Möller, Birthe WingrenSophia HeikkiläSimon Häger ja Max Forsman. Kuva: Svenska teatern / Nicke von Weissenberg, 2014



Nikolai Gogolin Päällysviitta (tai Päällystakki) on hänen kenties tunnetuin novellinsa, joka yhdessä romaanin Kuolleet sielut ja näytelmän Reviisori kanssa on luonut hänen maineensa venäläisen satiirin mestarina ja kansainvälisenä klassikkona. Siksi ei ole yllättävää, että novellista on tehty useita näyttämösovituksia, ainakin kuusi elokuvaa ja ooppera (Tauno Marttinen). Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä tekivät novellin pohjalta siihen suhteellisen löyhästi pohjautuvan näytelmäsovituksen vuonna 2009 Ryhmäteatterille, jota on sittemmin esitetty useissa maamme teattereissa. Päällysviitta oli ensimmäinen osa Leskisen ja Keski-Vähälän suomalaista työelämää kuvaavasta trilogiasta, jonka toinen osa on Euroopan taivaan alla ja kolmas Jatkuvaa kasvua.

Päällysviitta on nyt päätynyt Svenska teaternin näyttämölle nimellä Kappan. Ei ole kovin tavanomaista, että suomenkielisestä näytelmästä tehdään ruotsinkielinen versio, vaan normaalimpaa on ollut, että hyvin menestyneestä ruotsinkielisestä näytelmästä tehdään suomenkielinen versio. Näin esimerkiksi Lilla teaternilla on ollut tapana jo vuosikymmeniä. Itse näin Leskisen ja Keski-Vähälän Päällysviitan vasta nyt ensimmäistä kertaa, joten en pysty vertaamaan sitä Ryhmäteatterin versioon tai arvioimaan sitä, minkä verran uutta sisältöä teos on saanut uudessa tulemisessaan. Mitja Sirénin ruotsinnos ja ohjaus ovat päivittäneet tekstin 2010-luvulle ottaen mukaan Euroopan pankkikriisin ja talouslaman viimeaikaiset kuviot. Ohjaus ja ruotsinkielinen esitys linkittävät näytelmän myös suomeruotsalaisieen kulttuuriin Aleksanterinkadun ympäristössä. Mukana on myös mehukas kohtaus kulttuurien yhteentörmayksestä, kun tanskalaispankki DBB ostaa vanhan osuuspankkitaustaisen pankin.

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Kappan. Kuva: Svenska teatern / Nicke von Weissenberg, 2014


Päällysviitta toimii Svenskanin versiossa sekä komediana että satiirisena yhteiskuntakritiikkinä 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Suomesta ja kuvaa erinomaisesti etenkin työelämän muutoksia. Katsojien innostus näytelmään selittyy sillä, että siinä on paljon tyyppeja, jotka jokainen tunnistaa omalta työpaikaltaan. Samoin uuden teknologian, kirjoituskoneen, päätteiden ja tietokoneiden tulon muistaa jokaisen sen ajan elänyt. Mutta näytelmässä on satiirin alla koko ajan myös synkempi puolensa.

Näytelmä kertoo Gogolin novellin tavoin Akaki Akakijevitšistä, joka syntyy olympiavuonna 1952 ja on syntymästään saakka lähes puhumaton jo lapsesta saakka olemukselstaan perusvirkamies. Näytelmän muut keskeiset henkilöt ovat tyyppisuomalaisia: on pankinjohtaja Juhani, joka matkustaa Neuvostoliitossa, on kommunisti Mirkku, uskovainen Kerttu sekä atk-konsultti Keijo ja monta muuta tuntemaamme tyyppiä. 

Tapahtumat on sijoitettu pankkimaailmaan, mutta voisivat olla mistä muusta toimistosta tahansa. Aluksi Akaki leikkaa työkseen osinkokuponkeja ja siirtyy sitten lainahakemusten puhtaaksikirjoittajaksi aina siihen saakka, kun pankin rooli muuttuu talletus- ja luottolaitoksesta spekulatiiviseksi sijoitustehtaaksi. Pankkitoiminnan kritiikin ohella näytelmän kärki kohdistuun työkulttuurin ja toimistoelämän muutosten kuvaamiseen. Se käy läpi tekniset laitteet ja työsuhteiden muutokset sekä yritysfuusiot ja yritysten toimintatavoitteiden muutokset.

Svenskanin Päällysviitan on, kuten sanottu, ohjannut ja ruotsintanut Mitja Sirén, joka on vastannut myös teoksen puvustuksesta ja lavastuksesta. Ohjaus on suorastaan hengästyttävän nopeatempoinen ja hyvin ajoitettu sekä täynnä tapahtumia. Kent Sjöman esittää nyansoidusti Akaki Akakijevitšin roolin ja tuo ilmeillään esille Akakin ajatukset ja humanismin mykän ulkokuoren alla. Hän on näyttämöllä käytännössä sen koko keston ajan. Muista yhteensä noin 80 roolihahmosta vastaavat viisi taidokasta näyttelijää, Sophia Heikkilä, Simon Häger, Kristofer Möller, Max Forsman ja Birthe Wingren vaihtavat rooleja ja pukuja juoksussa ja luovat tyyppejä, joista monet mennen tullen hakkaisivat television sketsihahmot. Hyvin viitteellisessä, lähes paljaassa lavastuksessa huomio kiinnittyy taitavasti eri aikakausien vaatemuotiin, eleisiin ja elämäntyyliin. Lavastus koostuu pääosin pukuvarastosta, joka tuo kavalkadina esille eri vuosikymmenien vaatemuodin. Puvustus ansaitsee erityiskiitokset samoin kuin näyttelijöiden taito luoda muutamalla liikkeelle aikakauden perushahmoja. Vaatemuoti ja tekniikan kehitys liittävät tapahtumat 1970-, 80- ja 90-luvun todellisuuteen taistolais-, uskovais- ja idänkauppatyyppeineen sekä uutta teknologiaa tuovine tietokonekonsultteineen.

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Kappan
Max Forsman, Kristofer Möller, Birthe Wingren, Simon Häger, Kent Sjöman ja Sophia Heikkilä. Kuva: Svenska teatern / Nicke von Weissenberg, 2014




Näytelmää voisi pitää henkilöhahmojen varaan rakennettuna tyyppi- ja tilannekomediana, millaisena se hyvin täyttää tehtävänsä. Mutta se on paljon enemmän kertoessaan, miten vähäväkinen ihminen - Akaki - selviää tai yrittää selvitä yhä kovenevassa maailmassa. Niin kauan kun hän ei puhu eikä erotu kulisseista hän selviää taantumat ja lamat, kun muita irtisanotaan ja eläköitetään ympäriltä. Lopulta, kun hänenkin on pakko alkaa myydä sijoitusvihjeitä, hän osoittaa luontaisen älykkyytensä ja pärjää sekä samalla hyväntahtoisuutensa kautta pelastaa myös läheisiä työkavereitaan. Kun hän lopulta päätyy korjauttamaan loppuunkulunutta viittariepuaan, lipevä muotiasiantuntija saa hänet haaveilemaan Armanin päällysviitasta. Jälleen kerran puku tekee miehen ja avaa Akakille pääsyn pankin johtoportaaseen tanskalaispankin DBB:n hankittua alkuaan osuustoiminnallisen pankin omistukseensa. Puku sokaisee ympäristön niin, että tavallisesta arkipuheesta tulee zen-viisautta.

Satu päättyy - kuten aina. Pankin pikkujoulujen jälkeen vielä vähäosaisemmat varastavat Akakin elän symboliksi muodostuneen viitan. Tämän jälkeen ei ymmärrystä löydy sen paremmin poliisilta, pankista kuin sosiaaliviranomaisilta. Pankki on taas myyty edelleen. Eikä tarinassa olekaan sen enempää kertomista. Hiljaisia, syrjäytyneitä Akakeja on Helsinki täynnä. Niillä kaduilla tuskin näkyy edes Gogolin päällysviittaisia haamuja kuljeksimassa.

★★★☆☆

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-VähäläKappan. Svenska teatern, Amos-näyttämö. Ensi-ilta 22.3.2014. Arvio perustuu esitykseen 22.4.2014.
Ohjaus, ruotsinnos, lavastus ja puvustus: Mitja Sirén, valosuunnittelu: Andreas Lönnquist, musiikki. Anton Lindblom.
Näyttelijät: Max Forsman, Sophia Heikkilä, Simon Häger, Kristofer Möller, Kent Sjöman ja
Birthe Wingren

13.4.2014

Ilkka Väätti - Mundus - Maalauksia

tm-galleria 2.4.-20.4.2014

Maailman kulttuuriperinnöstä oma taidemaailma

Ilkka Väätti: Mundus. Yleiskuva tm-gallerian näyttelystä. Vasemmalla Kairo ja oikealla Avaris.








Ilkka Väätti (s. 1955) on taiteilijana pitkäjännitteinen ja persoonallinen. Hän aloitti Mundus-maalaussarjan tekemisen jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen tämän hetkinen vaihe on koottu tm-galleriassa olevaan näyttelyyn, jonka nimenä on yksinkertaisesti Mundus - Maalauksia.

Ilkka Väätti: Avaris, öljyväri ja akryyli puulle, 180x260x6 cm, 2014.












Mundus on yksi latinan maailmaa tarkoittavista sanoista. Se on myös bysanttilaisen sotapäällikön nimi, joka kävi sotia silloisen tunnetun maailman alueella. Se on siten sopiva nimi Väätin jatkuvasti kasvavalle teossarjalle, jonka aiheet liittyvät eri kulttuurien parhaisiin saavutuksiin, arkkitehtuuriin, kirkkoihin, maalauksiin, kirjoihin ja muihin taideaarteisiin. Tämän kertaisen näyttelyn teokset ovat hakeneet innoituksensa Vatikaanista, Egyptistä ja Intiasta. Väätin maalauksen lähtökohtana voi olla uskonnollisen kirjan sivu, alttarimaalaus, seinämaalaus, arkkitehtoninen kuvio tai muu detalji. Väätti työstää valitsemansa kohteen omaan tyyliinsä sopivaksi maalaukseksi. Värit ja muodot on otettu lähtökohtana olevasta teoksesta, mutta pelkistetty ja kehitelty edelleen konstruktivistisiksi maalauksiksi tai veistosmaalauksiksi.

Ilkka Väätti: Kairo, öljyväri ja akryyli puulle, 180x180x6 cm, 2013

Tai tässä tapauksessa maalauksen ja veistoksen välimuodoksi. Kaikki työt on toteutettu puulle kolmiulotteisina reliefeinä (korkeus noin 6 cm) ja maalattu öljyvärillä ja akryylillä. Mukana on usein ornamentiikkaa, mutta rajatut alueet onm maalattu monokromaattisilla väreillä.

Itse koen teokset näyttelyn nimen mukaisesti maalauksina. Reliefimäinen rakenne luo kuitenkin maalauksen pinnalle mielenkiintoisia varjoja ja rajauksia.

Ilkka Väätti: Gujarat, öljyväri ja akryyli puulle, 160x120x6 cm, 2014

Väätin värimaailman on kirkas ja monokromaattinen kuitenkin niin, että värit viittaavat alkuperäiseen inspiraation lähteeseen. Maalauksia voi lähestyä konstruktivistisina teoksina ilman, että niiden taustasta tietää kovinkaan paljon. Näyttelyn yhteydessä julkaistu luettelo kertoo kuitenkin mielenkiintoisella tavalla teosten syntyhistoriasta ja teoksen alkuperästä. Teosten nimet viittaavat usein niiden lähtökohtaan ja paikkakuntaan muodostaen taiteilijan maailmankartan "globus munduksen".



Ilkka Väätti: Vannes, öljyväri ja akryyli puulle, 160x193x6 cm, 2013.

Aiheet nousevat maailman yhteisestä kulttuuriperinnöstä, jota Väätti työstää sekä intuition että järjestelmällisen ajattelun ja värimaailmansa kautta. Maalauksen synty vaatii selvästi mietiskelyä ja henkisen yhteyden alkupeäiseen teokseen.

Tämänkertaijen sarja on ehkä enemmän kokoelma viimeaikaisista löytöretkistä kuin yhtenäinen maalaussarja muodon ja värin suhteen. Teosten ripustus tm-gallerian tiloihin on kuitenkin tehty huolella ja lopputulos on kiinnostava ja spirituaalinen, vaikka mukana on niin lasimaaluaksen kaltainen pyöreä maalaus (Kairo) kuin suuri labyrinttimainen vaakataosinen maalaus (Avaris) sekä tutumpia symmetrisiä maalauksia. Väätille tyypillisiä värejä ovat klassiset kelta- ja punamullan sävyt sekä muut perinteiset värit, jotka olivat käytössä jo kun kuvattava kohde on aikoinaan syntynyt.

Harmaana levätpäivänä Väätin teokset tuovat energiansa sekä galleriaan että katsojan mieleen.

★★★☆☆




Ilkka Väätti: Mundus. Yleiskuva tm-gallerian näyttelystä. Vasemmalta Exodus, Gujarat ja Vannes.


 

Roland Schimmelpfennig - Kultainen lohikäärme

Satunnaisia kohtaamisia - tosikuvia Euroopasta


Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Anna-Riikka Rajanen, Harri Nousiainen, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Pirjo Luoma-aho. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014






Roland Schimmelpfennig on Saksan esitetyin näytelmäkirjailija ja hän toimii myös ohjaajana. Hänen näytelmiään on esitetty yli 40 maassa. Hänen näytelmiensä lähtökohta on kirjallinen monista aikalaisistaan poiketen. Hän on erittäin tuottelias ja useasti palkittu. Kansallisteatterissa on aiemmin esittetty hänen näytelmänsä Push Up 1-3.

Schimmelpfennigin näytelmät ovat samanaikaisesti sekä runollisia että kertovat tämän päivän eurooppalaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Ne tapahtuvat usein yhdessä paikassa tai suppeassa ympäristössä. Näennöisesti tapahtumia on vähän ja ne voisivat tapahtua meistä kenelle tahansa. Niinkuin nyt Kansallisteatterissa Suomen ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Kultainen lohikäärme (Der goldene Drache, 2009, Mülheimer Dramatikerpreis), jonka tapahtumat keskittyvät kiinalais-vietnamislais-thaimaalaiseen ravintolaan Kultainen lohikäärme, josta näytelmä on saanut nimensä. Kaikki näytelmässä tapahtuu ravintolassa tai samassa talossa olevissa asunnoissa sekä  viereisessä ruokakaupassa.

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Jani Karvinen, Olli Ikonen, Anna-Riikka Rajanen, Harri Nousiainen ja Pirjo Luoma-aho. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014






Kultainen lohikäärme on rakenteeltaan kuunnelmamainen (kirjailija teki siitä myös kuunnelmaversion 2012) ja perustuu nopeasti vaihtuviin kohtauksiin, jotka lyhyimmillään kestävät vain muutaman sekunnin. Ne sitoo toisiinsa näyttelijä-kertoja. Kertojan rooli siirtyy näyttelijältä toiselle samalla kun näyttelijät vaihtavat roolihahmoaan lennossa. Tämä vaatii näyttelijöiltä erinomaista ajoitusta ja tilaannetajua. Ei voi kuin hämmästellä miten viiden näytteleijän (Anna-Riikka Rajanen, Harri Nousiainen, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Pirjo Luoma-aho) onnistuvat luomaan kaikkiaan lähes kaksikymmentä roolihahmoa.

Mika Leskisen ohjaus on tarkasti hahmotettu ja ajoitettu. Hän tuo hyvin esille tekstin kirjallisen peruslähtökohdan - Jukka-Pekka Pajusen erinomainen suomennos - ja henkilöhahmojen inhimilliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Janne Vasaman näyttämökuva on pelkistetty, lähes tyhjä, joka muuntuu yhtä hyvin itämaiseksi ravintolaksi kuin asunnoiksi. Vasaman puvustus koostuu  pääosin ravintolahenkilökunnan keltaisista verryttelypuseroista. Erityiskiitokset kuuluvat Esa Mattilan hienolle äänimaailmalle, jonka tarkkuus luo tässäkin miljöössä uskottavaa todellisuutta. Sama koskee Ilkka Niskasen valaistusta, joka mahdollistaa nopeat siirtymät tilanteesta toiseen.

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Pirjo Luoma-aho, Harri Nousiainen, Anna-Riikka Rajanen, Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014





Tavallaan näytelmä on kuin yhteen taloon sijoittuva Salatut elämät. Joku saa ei-toivotun lapsen, joku pariskunta eroaa, isoisä hakee viimeistä sudetta. osa asukkaista on sukua keskenään, pettää ja rakastuu. Henkilöjoukossa on pari lentoemäntää, lähikauppias ja jokaisessa talosta löytyviä perustyyppejä. Tärkein on kuitenkin ravintolan henkilökunta, joka on aasialaista - sekaisin kiinalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia - kuka tietää. Konkreettisimmin kytkentä aasialaisten ja saksalaisten kesken tapahtuu ravintolan ruokalistan kautta. Ruokalajit luetellaan säntillisesti joka kerran listanumeroineen, nimineen, raaka-aineineen ja tulisuuden perusteella. Ruokalajit kuvaavat niitä syöviä ihmisiä. Aivan kuten aasialaisten erottaminen on osalle eurooppalaisia vaikeaa, liittävät ruokalajit saksalaiten kasvot itse henkilöihin.

Kaikki olisi muuten hyvin arkista, ellei tilannetta mutkistaisi se, että ainakin osa ravintolan henkilökunnasta on paperittomia. Kohtalokkaaksi tämä käy viimeksi saapuneelle nuorelle  kiinalaiselle pojalle, jota esittää erinomainen Anna-Riikka Rajanen, TeAK. Hänen hammassärkyään ei voida viedä hammaslääkärin parannettavksi, vaan särkevä hammas on poistettava vanhanaikaisesti pihdeillä. Keskeisimmät tapahtumat ovat hampaan joutuminen toisen lentoemännän keittoon ja pojan kuoleminen verenvuotoon.

Sekä  hammas että poika heitetään jokeen, jota kautta pojan henki palaa Kiinaan viemään viestin perheelle. Tärkeää on pystyä maksamaan matka suvulle, joka yrittää järjestää lapsille paremmat oltavat. Pojan toinen tehtävä oli löytää Eurooppaan aiemmin tullut sisarensa, mutta tehtävä osoittautuu mahdottomaksi. Sisar tai joku muu kiinalainen tyttö on joutunut seksityöläiseksi kauppiaan takahuoneeseeen. Talossa asuva isoisä tappaa tytön juovuspäissään. Kukaan ei ole kiinnostunut maahanmuutajien ihmisarvosta vaan ainoastaan vaihtoarvosta.

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme.
Harri Nousiainen, Pirjo Luoma-aho, Anna-Riikka Rajanen ja Olli Ikonen. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014






Esityksen ja näytelmän onnistumisen tärkein edellytys on näyttelemisen täsmällinen ajoitus ja tyyppien hahmottelu. Tässä näyttelijäjoukko onnistuu ensiluokkaisesti. Muutamassa sekunnissa rooli ja hahmo muuttuu uskottavasti toiseksi ilman että täytyisi tehdä hahmoja peruukeilla tai vaatteilla. Nämä muodonmuutokset tekevät näytelmästä hauskuuttavan - sen melankolisesta perusvireestä huolimatta - sillä niin osuvasti he muuttuvat kiinalaisiksi keittiötyöläisiksi ja saksalaisiksi makkaranpurijoiksi.

Näytelmän opetus tiivistyy mukaan otettuun muunnelmaan sadusta muurahaisesta ja sirkasta. Sirkan tehtäväksi jää paperittoman seksityöläisen asema.

★★★☆☆

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Ensi-ilta 9.4.2014. Arvio perustuu ennakkonäytökseen 8.4.2014.
Ohjaus: Mika Leskinen, suomennos: Jukka-Pekka Pajunen, lavastus ja puvut: Janne Vasama, valosuunnittelu: Ilkka Niskanen, äänisuunnittelu: Esa Mattila, videosuunnittelu: Pyry Hyttinen ja Janne Vasama, naamiointi: Petra Kuntsi
Rooleissa; Harri Nousiainen, Jani Karvinen, Olli Ikonen, Pirjo Luoma-aho ja Anna-Riikka Rajanen (TeaK).

30.3.2014

Erno Enkenberg - Kosmos

Galleria Heino - 15.3-13.4.2014

Taivaankappaleita ja tähtitieteilijöitä

Erno Enkenberg: De Stella nova,
öljy kankaalle, 2013
 
 
 
 
 







Erno Enkenbergin näyttely Galleria Heinossa on yksi kevään kiinnostavimmista taidenäyttelyistä, mutta samalla se on kiinnostava myös aihepiirinsä puolesta. Enkenberg on tehnyt sarjan tähtitieteilijöistä ja astronomeista (Kepler, Newton, Herschel ja Ptolemaios), tähtitaivaista ja taivaankappaleista sekä niiden tutkimisesta (mm. Hubblen teleskooppi). Hän on maalannut myös sarjan töitä Mashco-Piron alkuperäräiskansan innoittamana.
 
Erno Enkenberg: Deep field,
öljy kankaalle, 2013
 
 
Enkenberg (s. 1975) opiskellut sekä Kuvataideakatemissa (2007-2010) että Lontoon Wimbledon School of Artsissa. Hänen maalaustensa aiheet ovat olleet tähän saakka yhteiskunnallisia ja käsittelevät uutisaiheita kuten terrorismia, luonnonmullistuksia sekä talouden ja vallan rakenteita - mutta aina uudesta ja hänen omasta näkökulmastaan.

Viimeksi hänen töitään oli esillä Kuvataideakatemian Kuva/Tila -gallerian avajaisnäyttelyssä All of a Sudden (2013). Hänellä on innostunut kannattajakunta nuoremman taideyleisön keskuudessa. Enkenbergin maalaustekniikka rakentuu fotorealismin perinteelle, mutta aiheet ovat tätä päivää ja hän on kehittänyt kokonaan oman maalausprosessin.

Enkenberg rakentaa aiheesta kolmiulotteisen pienoismallin, jonka hän sitten kuvaa  useista kuvakulmista. Sitten hän maalaa valitsemansa valokuvan pohjalta teoksen, joka toistaa huolellisesti pienoismallin estetiikkaa. Enkenberg maalaa havaintojensa pohjalta. Maalaus ei kuitenkaan kohdistu niinkään itse aiheeseen kuin tapaan kuvata aihetta. Tämä tuo maalauksiin uuden tason, joka vie ajatukset reaalimaailman ulkopuolelle. Maalauksiin tulee arvoituksellisuutta, jolloin  luonnolliset tapahtumat muuttuvat lavasteiksi todellisuudesta. Enkenbergin tekniikka sopii erinomaisesti Kosmos-näyttelyn aiheisiin.

Erno Enkenberg: Johannes Kepler,
öljy kankaalle, 2014




Uusi näyttely tuo uuden piirteen Enkenbergin taiteeseen ja näyttää maailmamme jälleen uudesta, nyt tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta. Tähtitiede on pyrkinyt vuosisatoja etsimään vastauksia kysymyksiin siitä, miten maailmankaikeus on muodostunut ja rakentunut, keitä me olemme ja mistä me tulemme. Aiemmin kiinteä yhteys kirkkoon ja uskontoon on löyhentynyt. Mutta samat kysymykset vaivaavat tutkijoita yhä tieteellisessä maailmanajassamme. Uuden teknologian avulla havaintoja voidaan tehdä yhä kauempaa ja etsiä syitä kaiken alkuun, mutta peruskysymys ei ole muuttunut. Näitä pioneereja Enkenberg kuvaa töissään.

Enkenbergin maalaukset ovat kunnianosoituksia menneiden sukupolvien astronomeille ja ihailua uudesta teknologiasta (Hubblen teleskooppi, Kueyen teleskoopi Cerro Paranalissa Chilessä). Hän kuvaa myös galakseja (Abell 1689) ja tähtiä (Canis Major). Deep field -maalaus on hyvä esimerkki sekä Enkenbergin lähestymistavasta että aiheenkäsittelystä. Kohde on rakennettu studioon, kuvattu ja sen jälkeen maalattu valokuvantarkasti. Näin myös tutkijat rakensivat avaruusmallejaan ennen tietokoneaikaa.

Erno Enkenberg: Kueyen,
öljy kankaalle, 2013



Enkenbergin tutkimus ulottuu teknisten välineiden ja astronomisten havaintojen tarkastelua syvemmälle ihimisen tiedon janoon ja etsintään. Hän on kuvitellut Tycho Brahen De nova stellan eli uuden tähden, supernovan. De Terra Nova -maalaus on näyttelyn kiinnostavin, sillä siinä taiteilija on rakentanut oman kuvitteellisen maailmansa Egyptin muinaisesta astronomiasta uuden tähden syntyessä. Sitten hän on kuvannut sen ja maalannut kankaalle. Lopputulos on lähes mystinen toinen todellisuus. Samankaltaisen pienoismaailman maailman Enkenberg on saanut luotua myös Amazonin viidakossa asuvan Mashco-Piro-alkuperäiskansan elinympäristöstä. Onko myös heillä yhteys toiseen todellisuuteen?

Enkenberg ei anna vastauksia, vaan jättää päätelmien teon katsojalle. Maalauksista saa paljon irti, vaikka ei olisikaan perehtynyt tähtitieteeseen, tieteissarjoihin tai taitelijan työprosesseihin. Mutta kosminen aihepiiri lisää kiinnostusta geodesian ja maanmittauksen parissa työskentelevälle.

★★★★☆

28.3.2014

La Bohème

Realistista boheemielämää seuraavaksi 20 vuodeksi


Puccini: La Bohème. Mari Palo ja  Jaakko Kortekangas. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014









Suomen Kansallisoopperan uusin ensi-ilta Giacomo Puccinin La Bohème herätti tavallista suurempia ennakko-odotuksia, sillä onhan se oopperan uuden taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ensimmäinen itsenäinen valinta oopperan ohjelmistoon ja samalla ensimmäinen ensi-iltateos, jonka oopperan uusi ylikapellimestari Michael Güttler johti. Paasikivi oli jo ennakkolausunnoissaan esittänyt, että hän halusi tilata ohjaaja Katariina Lahdelta perinteisen ohjauksen, joka pysyy ohjelmistossa seuraavat kaksikymmentä vuotta. Lahden realistin en ohjaus Puccinin Viitasta oli vakuuttanut Paasikiven. Miten toiveet toteutuivat?

La Bohème oli maailman kolmanneksi esitetyin ooppera kaudella 2012-2013 La Traviatan ja Carmenin jälkeen. La Bohèmen edellinen pelkistetty ja moderni ensi-ilta oli Kansallisoopperassa vuonna 2000.

La Bohème (1896) - yhdessä Manon Lescaut'n (1893) - kanssa aloitti Puccinin kypsän kauden ja nosti hänet maailmanmaineeseen. Sitä seurasivat Tosca, Madame Butterfly ja La faciulla del West. La Bohèmen aihe perustuu Henri Murgerin kertomuksiin, niistä tehtyyn näytelmään ja vuonna 1851 julkaistuun romaaniin Scènes de la vie de bohème (Boheemielämää, suomennettu 1924). Libretto on Puccinin vakiokirjoittajien Luigi Illican ja Giuseppe Giacosan. Puccinin oopperassa tapahtumat sijoittuvat vuoden 1830 Pariisiin, mutta Lahden ohjauksessa ne on sijoitettu 1900-luvun alkuun.

Puccini: La Bohème. Zach Borichevsky ja Marjukka Tepponen. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014







Oopperan juoni kertoo köyhistä taitelijoista Rodolfo (kirjailija), Marcello (maalari), Colline (filosofi) ja Schaunard (muusikko), jotka sinnittelevät Pariisissa kylmässä kattoasunnossa sekä kahdesta naisesta, ompelija Mimistä sekä iloluontoisesta Musettasta. Tarinan ykkösparina on Mimin ja Rodolfon rakkaustarina ja kakkosparina ovat Marcello ja Musetta. Rodolfo ja Mimi rakastuvat, mutta erovat mustasukkaisuuden vuoksi. Lopussa rakastavaiset löytävät toisensa juuri ennen kuin Mimi kuolee keuhkotautiin. Ystävät tekevät kaikkensa Mimin pelastamiseksi mutta se on jo turhaa.

Puccini: La Bohème. Zach Borichevsky ja Marjukka Tepponen. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014










Katariina Lahden ohjaus ja Mark Väisäsen lavastus ovat libretolle ja alkuperäisteokselle varsin uskollisia. mikä onkin La Bohèmen onnistumisen edellytys. Oopperan jatkuva vetovoima perustuu suuriin tunteisiin ja lukuisiin suosikkiaarioihin, joita Puccini ei säästele. Jokainen oopperakävijä tunnistaa ne välittömästi.

Ennakko-odotuksista hieman poiketen ohjauksessa on vältetty liikaa siirappisuutta. Toteutus on realistinen, juuri näin köyhät taiteilijat saattoivat elää 1900-luvun alussa. Ensimmäisen näytöksen ullakkoasunto om kalsea, likainen ja kylmä. Kattoikkuinoista näkyy lumisade. Väisäsen luoma tapahtumapaikka ei välttämättä ole pittoreski Pariisi vaan se voisi yhtä hyvin olla vuosisadan vaihteen Lontoo likaisine katuineen ja savusumuineen.

Toinen ja kolmas näytös on yllättäen sijoitettu ulos punatiilisten rakennusten rajaamalle torille, jonka poikki kulkevat junaraiteet. Itselleni tuli mieleen, että oopperan toinen ja kolmas näytös voisivat tapahtua vaikkapa Pasilan vanhoilla veturitalleilla. Cafe Momus on pieni baari ja sen pöydät ovat ulkona kadulla, mikä tekee jouluillallisen syömisesestä ulkosalla hieman koomisen. Toiseen näytökseen yleensä kuuluva jouluaaton hyörinä ja ostostenteko jäävät vaatimattomiksi. Vähäistä iloa arjen synkkyyteen tuovat vain runsaasti koristelu kuusi sekä huvipuiston karusellivaunut. Parempaa väkeä edustaa muutama hiemostorouva ja näiden lapset. Muiden mahdollisuudet ostamiseen ja sitä myöten myös tarjonta ovat vaatimattomia. Karuselliradan lisäksi vain maailmanpyörä luo hiemn juhlakauden tunnelmaa. Kolmannessa näytöksessä - muutamaa kuukautta myöhemmin - ollaan jälleen samalla ratapihalla joka on entistäkin ankeampi. Viimeisessä näytöksessä palataaan taas kylmään ullakkoasuntoon, jonne kuolemaisillaan oleva Mimi kannetaan. Yhteisö on solidaarinen ja kaikki varat ja mahdollinen käytetään Mimin olon parantamiseksi. Mimin kuoleman jälkeen taiteilijaseurue poistuu laskevaan aurinkoon.

Puccini: La Bohème. Jaakko Kortekangas, Jussi Merikanto, Zach Borichevsky, Marjukka Tepponen ja Koit Soeasepp. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014






Ohjaus on kaikenkaikkiaan hyvin realistinen ja suorastaan karu. Sitä voi pitää erinomaisena ja uskottavana ratkaisuna, mutta näyttämökuvat eivät välttämättä vastaa suuren yleisön odotuksiin kauniista pittoreskista Pariisista.

La Bohémen menestys lepää ja sen ratkaisevat laulajat - ja Puccinin rakastettu musiikki. Lahden ohjaus sallii produktiolle pitkän elämän, sillä henkilöohjaus on suhteellisen pientä joten tähän ohjaukseen on helppo tuoda uusia laulajia tulevina vuosina. La Bohèmen laulajien tulisi olla nuoria ja se on erinomainen teos nuorille, nouseville kyvyille. Kansallisoopperassa se oli ensitulemisen yhteydessä saanut erinomaisen miehityksen.  Itse näin teoksen toisen illan, jossa solistit Rodolfoa lukuunottamatta olivat kotimaisia laulajia talon omasta väestä.

Puccini: La Bohème. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014








Kansallisooppera olis onnistunut saamaan Rodolfoksi amerikkalaisen Zach Borichevskyn, josta oli jo etukäteen kohistu paljon. Hän ei todellakaan pettänyt odotuksia ja on vain ajan kysymys, koska hän laulaa kaikista suurimmilla näyttämöillä. Hän on äänellisesti paras Rodolfo, jota olen kuullut elävänä. Hänen ulkoinen olemuksensa on kuin luotu hurmurirunoilijalle. Hänen parikseen sopi erinomaisesti Marjukka Tepponen Miminä. Tepponen oli illan suuri positiivinen yllätys. Hän antoi hyvän vastuksen Rodolfolle ja sai loppukohtauksessa liikutuksen kyyneleet katsojan silmiin kuten kuuluukin. Pääparia täydensivät eriomaisesti laulaneet ja näytelleet Mari Palo Musettana sekä taitelijatveljet Jaakko Kortekangas (Marcello), Jussi Merikanto (Schaunard) ja Jyrki Korhonen (Colline).

Tämä La Bohème jatkaa monta vuotta, mutta sen onnistuminen tulee olemaan paljolti kunkin kerran miehityksen varassa.

Michael Güttler johti Kansallisoopperan orkesteria ja kuoroa ammattimiehen ottein laulajia hyvin tukien. Varsinaiset johtopäätökset hänen kapellismestarin kyvyistään on kuitenkin syytä tehdä vasta myöhemmin.

★★★☆☆

Giacomo Puccini: La Bohème. Suomen Kansallisooppera, Ensi-ilta 21.3.2014. Arvio perustuu toiseen iltaan 25.3.2014.
Musiikinjohto: Michael Güttler, ohjaus Katariina Lahti, koreografia Riikka Räsänen, lavastus Mark Väisänen, puvut Anna Sinkkonen, valaistus Matti Leinonen ja projisointi Jenni Valorinta
Laulajat:  Zach Borichevsky (Rodolfo), Marjukka Tepponen (Mimi), Mari Palo (Musetta), Jaakko Kortekangas (Marcello), Jussi Merikanto (Schaunard), Jyrki Korhonen (Colline), Marko Puustinen (Benoit), Heikki Aalto (Alcindoro), Jussi Miilunpalo (Parpignol), Marko Nykänen (Kersantti), Ari Hosio (Tullimies) ja Joonas Eloranta (Luumukauppias).
Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro.

27.3.2014

Toni R. Toivonen - Presence / Maalaus & Installaatio

TM-galleria - 12-30.3.2014

Uusi näkökulma pohjoiseen ekspressionismiin

Toni R. Toivonen: Presence - Maalaus & Installaatio, TM-galleria, 2014











Taiteilija Toni R. Toivosen näyttely TM-galleriassa on monella tavalla poikkeuksellinen. Näyttely käsittää sarjan maalauksia, installaation sekä sarjan kirjan sivuista tehtyjä taideteoksia. Poikkeuksellista on näyttelyn kokonaisuus, teosten korkea taso yhdistettynä taiteilijan nuoruuteen. 

Toivonen (s. 1987) on valmistunut Turun Taideakatemiasta vuonna 2012 ja hän suorittaa parhaillaan maisteritutkintoa Kuvataideakatemiassa. Toivonen on saavuttanut jo paljon, sillä hänellä on ollut töitä esillä New Yorkissa ja Lontoossa, jossa hänet palkittiin Cork Street Open Exhibition-kilpailussa 2010 ja 2012. Suomessa hänellä on ollut näyttely Turun Aboa Vetus & Ars Novassa sekä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. TM-gallerian näyttely on Toivosen ensimmäinen gallerianäyttely Helsingissä.

Toivosen aiemmat työt ovat olleet lähinnä ihmispäitä esittäviä maalauksia, tosin eivät muotokuvia sanan klassisessa merkityksessä. Päät ovat muuttaneet matkan varrella muotoaan ja TM-gallerian näyttelyssä olevat teokset ovat lähes abstrakteja. Kuitenkin taiteilija on niissä henkilökohtaisesti läsnä syntyprosessista aina viimeiseen hikipisaraan. Toivonen käyttää materiaaleja monipuolisesti ja on jo aiemmin maalannut rauta- ja messinkilevylle käyttäen hyväksi paperikuvia ja muuta kollaasiamateriaalia.

Presence-näyttely kiinnittää huomion todella tyylikkäällä ripustuksella sekä taidokkailla, eri materiaaleja yhdistävillä maalauksilla. Maalauksia voi pitää jatkumona abstraktiin ekspressionismiin, mutta niissä on selvä pohjoinen ja vahva personaallinen leima.

Toni R. Toivonen: Jonkin on hajottava, ruoste, pigmentti ja vuoden 2013 alkuperäinen teos (rauta, paperi, muistesuihkutuloste), 2014



Näyttelyn avaavan teoksen Jonkin on hajottava pohjana on vuonna 2013 valmistunut teos, jonka materiaaleina olivat rauta, paperi ja mustesuihkutuloste. Nyt esillä oleva lopullinen teos on alkuperäisen teos pigmenttien ja ruosteen käsittelemä teos. Valmis teos on maalauksena komea ja tuo mieleen viitteitä abstraktista uusekspressionismista. Samalla se liittyy taiteilijalle tärkeään teemaan katoamisen ja kuoleman merkityksellisyydestä  Hänen teoksensa käsittelevät filosofisella tasolla dualistisia teemoja kuten rakentaminen-poistaminen, toivo-epätoivo, viha-kauneus ja elämä-kuolema. Katoavaisuus näkyy maalauksissa, joissa eroosio muuttaa jo tehtyä työtä sekä komeassa mustavalkoisessa sarjassa liidulla liitutauluille tehtyjä maalauksia. Niiden olemassaolo on vain yhden pyyhkäisyn varassa. Tekotavaltaan ne tuovat mieleen Per Kirkebyn liitutaulumaalaukset.

Neljästä liitutaulumaalauksesta minulle henkilökohtaisesti korkettavin oli Kaikki värit yhtyvät mustassa, jossa liidun lisäksi materiaalina on käytetty ruumiin nesteitä. Tässä samoin kuin Läsnäolo/Yksinäiset yöt -teoksessa taiteilija on käyttänyt ruumistaan maalauksen tekemiseen. Läsnäolo on parisängyn kokoinen messinkilevy, jolle maalaus on syntynyt taiteilijan yksinäisyydessä nukuttujen öiden hiestä ja rasvasta. Näin taiteilija on pysyvästi osa teosta nyt vielä pelkistetymmin kuin Yves Kleinin maalauksissa.



 
Toni R. Toivonen: Kaksikymmentäseitsemän, Kaikki värit yhtyvätt mustassa ja Ajattelen itseäni jatkuvasti tulevaisuudessa menneessä muodossa, liitutaulu, puu, liitu, 2014.
Lattialla installaatio Kun olimme kuolemattomia, kuolleena syntynyt karitsa, hengityskoneistö, 2014.





Katoamisen tematiikkaa käsittelee myös installaatio Kun olimme kuolemattomia, jossa gallerian lattialla makaava ja hiljaa hengittävä musta, kuolleena syntynyt karitsa on pienen kokonsa vuoksi vaarassa jäädä jalkoihin ison galleriatilan lattialla. Näyttämällä teoksen haavoittuvaisuuden Toivonen tuo esille kaiken elämän katoavaisuuden.

Toivosen Helsingin debyyttinäyttely on kokonaistaideteos. Taiteilijan henkilökohtainen suhde ja ote teoksiinsa nostavat ne tavanomaisen uusekspressionismin yläpuolelle. Toivonen asettaa riman korkealle seuraaviin näyttelyihinsä. Hän näyttää olevan uuden polun päässä, joka voi johtaa moneen suuntaan.

★★★★☆






Ari Pelkonen - Remain a Stranger

Galleria G, 12-30.3.2014

Puupiirroksen uudet tuulet


Ari Pelkonen: Remain a Stranger, Galleria G, 2014








Taidegraafikko Ari Pelkonen (s. 1978) herätti huomiota jo taiteilinjauransa alkuvaiheessa - hän valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 - ja nousi laajempaan yleiseen tietoisuuteen tultuaan valituksi Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2012. Hän on tullut tunnetuksi erityisesti puupiirroksistaan, joiden aiheina ovat ihmishahmot. Pelkonen on graafikko, joka puupiirrosten ohella tekee myös litografioita. Taidegraafikoiden Galleria G:n näyttelyssä on esillä myös Pelkosen ensimmäinen videoteos.

Pelkosen uusin näyttely Remain a Stranger Galleria G:ssä tuo esille uuden puolen Pelkosen taiteilijanluonteesta. Uusissa uniikkitöissääm Pelkonen yhdistää puupiirroksen ja maalauksen. Samalla kun työt ovat kasvaneet kokoa, kuva-aiheet ovat yksinkertaistuneet ja pelkistyneet maalauksellisemmiksi. Henkilöhahmot ovat edelleen selvästi näkyvissä ja kertovat omaa tarinaansa, mutta nyt entistä enemmän hahmoina ja maaluaksellisina kuva.aiheina. Pelkosen mukaan muotoaan muuttavat henkilöhahmot ovat teosten lähtökohtina. Ne ovat osa keskenjääneitä kertomuksia, tuntemattomia vieraita, jotka luovat jännitystä kuvien taustalle. Mustat ja tummat varjomaiset hahmot ja naamiot tekevät hahmoista salaperäisiä ja unenomaisia.

Ari Pelkonen: Man, 2014, puupiirros kankaalle,
















Teokset on toteutettu akryylivärillä kankaalle, jonka päälle on liimattu ohuelle japaninpaperille vedostettu puupiirros. Puupiirroksissa näkyy puun syyt ja rakenne,  mikä tekee teoksen pinnasta hyvin elävän. Paperin ja puupiirroksen vaikutuksesta myös akryyliväri saa uutta eloa.

Ari Pelkonen: Man, 2014, ja Dive and melt, 2014, puupiirros kankaalle


On merkillepantavaa, miten puupiirros elää Suomessa varsinaista nousukautta. Meille on kasvanut uusi graafikkosukupolvi, joka käyttää vanhaa tekniikkaa taidokkaasti, suuressa koossa ja värillisenä. Moni tekijä on kehittänyt oman tekniikkansa ja tavan tehdä taidetta. Puupiirrosta käytetään nyt usein uniikkitöiden tai lyhyiden sarjojen tekemiseen. Puupiiros on valittu tekniikan mahdollistamien vaikutelmien ja elävän struktuurin vuoksi, ei niinkään pitkien,  monistettavien sarjojen vuoksi eikä tuottamaan edullista joka kodin taidetta. Tässä joukossa Ari Pelkonen on luonut kokonaan oman kuvamaailmansa ja tekniikkansa, joka vie taidegrafiikkaa eteenpäin ja hämärtää eri taidetekniikoiden välisiä raja-aitoja.

Ari Pelkonen: Stranger, 2014.
           













Ari Pelkonen: Tide, 2014, puupiirros kankaalle,






Galleria G:n näyttelyssä on esillä kahdeksan puupiirrosmaalausta, joista suurimmat ovat kooltaan 150 x 140 cm sekä videoteoksen, joka kertoo ja linkittää puupiirosten maailman taiteilijan inspiraation lähteisiin ja pintastruktuurin.

Näyttelyn töistä vahvimman vaikutuksen minuun tekivät etuhuonessa ovat Dive and Melt ja Man, joissa henkilöhahmot sulavat ja muuttavat muotoaan  figuratiivisiki kuvaelemeteiksi. Näiden lisäksi pidin suuresti näyttelyn eräänlaisesta nimikkoteoksesta Stranger (Muukalainen), jossa puupiirroksen rakenne ja harmoniset värit tulevat erityisen hyvin esille. Mustan ja maavärien lisäksi osassa töitä on mukana myös Pelkosen töistä jo aimmein tuttua vihreää.

Ari Pelkonen: Wall, 2014, ja Green eyes, 2014 ,puupiirros kankaalle,


Kuten mainittu Pelkosen teokset kertovat peiteltyä tarinaa, joka jää osin salaisuuden verhon taakse. Niiden henkilöhahmot kätkeytyvät mustan ja harmaan huomaan paljastamatta itseään. Teoksia voi tarkastella kertomuksina, jotka ovat olleet taiteilijn työn lähtökohtana. Niitä voi tarkastella myös inhimillisiä piirteitä omaavina puhtaina maalauksina.

Kaikki näyttelyn teokset - kahta lukuunottamatta - ovat tältä vuodelta. Mielenkiinnolla jään odottamaan mihin suuntaan Pelkonen jatkaa tekniikkansa kanssa ja miten puupiirros mahdollisesti kehittyy yhä maalauksellisempaan suuntaan.

★★★★☆