Miika Nousiainen - Metsäjätti

Ystävyys rakennemuutoksen kynsissä

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Pirjo Määttä, Heikki Pitkänen ja Jani Karvinen. Kuva: © Kansallisteatteri / Tekla Pohjolainen, 2013








Miika Nousiainen (s. 1979) on yksi tämän hetken suosituimpia humoristejamme. Hän käsittelee teoksissaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita mutta älyllisen huumorin kautta. Hän on kirjoittanut kolme varsinaista romaania; Vadelmavenepakolainen (2007), Maaninkavaara (2009) sekä Metsäjätti (2011), jotka kaikki on sovitettu näytelmiksi. Kansallisteatteri on tarttunut Maaninkavaaran jälkeen Metsäjätti-romaaniin. Sen on Kansallisteatterille ohjannut ja dramatisoinut Aleksis Meaney, jolle teos on samalla debyytti päänäyttämöllämme.

Metsäjätti on samaan aikaan perinteinen kaverisuhteen kuvaus ja kasvukertomus sekä kertomus Suomen perusteollisuuden - puunjalostusteollisuuden - rakennemuutoksesta, joka vaikuttaa sekä maamme aluerakenteeseen että ihmisten elinolosuhteisiin ja elinmahdollisuuksiin. Näytelmä hakee vastauksia siihen, miten henkilökohtainen onni ja menestys kilpailevat ystävyyden ja velvollisuuksien  lähimmäisistä kanssa.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Heikki Pitkänen ja Jani Karvinen. Kuva: © Kansallisteatteri / Tekla Pohjolainen, 2013








Näytelmä kertoo Törmälän teollisuuspaikkakunnalla syntyneistä ja kasvaneista kaveruksista, joiden tiet erkanevat koulun jälkeen, kun Pasi lähtee opiskelemaan Kauppakorkeakouluun Helsinkiin ja Janne jää kotikonnuille, jossa ainoa työnantaja on paikallinen vaneritehdas, joka on pitänyt pitäjän leivässä vuosikymmenet. Janne on myös saanut jo teininä lapsen ja on nyt tulossa isoisäksi. Törmälässä lähes ainoa ajankulu on paikallisen baarin levyautomaatti sekä alkoholi. Poikien yhteinen harrastus on ollut jo kouluajoista suomalaiskansalliseen tapaan metallirock. Törmälässä viina on koitunut jo useamman sukupolven kohtaloksi, joten siinä mielessä Janne ei ole edennyt kauas vanhemmistaan. Myös Jannen poika on töissä tehtaalla. Pasi sen sijaan on päättänyt selvitä elämässä vanhempiaan paremmin.

Yliopistomaailma ja liiketalous vierottavat Pasin lähtökohdistaan. Kunnes hänet lähetetään Törmälään saneeraamaan vaneritehdas. Tällöin hän jouluu ratkomaan ristiriitaa oman urakehityksensä ja vanhoihin kavereihin kohdistuvan lojaalisuuden kesken. Pasin ja Jannen lisäksi näytelmän päähenkilöitä ovat Pasin vaimo sekä hänen esimiehensä Turo Elo, joita molempia näyttelee mainio Pirjo Määttä.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Pirjo Määttä ja Heikki Pitkänen  Kuva: © Kansallisteatteri / Tekla Pohjolainen, 2013









Metsäjätti on saanut suuren ansaitusti suuren yleisömenestyksen. Tähän ovat vaikuttaneer Nousiaisen humoristinen teksti ja monet nostalgiset yksityiskohdat, jotka tuovat mieleen 1980-90-lukujen nuorisokulttuurin ja metallimusiikin nousun. Moni katsoja tuntee myös lähtökohtana olevan rakennemuutoksen paremmin kuin hyvin. Elämä Helsingissä on muuttanut ihmiset ja ajatusmaailman ja vierailulla kotiseudulle muistellaan vain menneitä aikoja, sillä nykyisyydet jääneiden kanssa eivät juuri kohtaa.

Kotiseutu on pitänyt jättää opiskelun ja työmahdollisuuksien vuoksi. Ne, jotka ovat jääneet elävät edelleen samaa tai uudelleen muistoissa säilynyttä elämää. Lähteneiden tavoitteena on saada itselle ja varsinkin lapsille parempi elämä. Kuten Pasi asian esittää: "Oliko se väärin, että halusin lapsellemme paremmat edellytykset?". Pasi joutuu kohtaamaan elämän peruskysymykset, kun heidän lapsensa syntyy kehitysvammaisena. Lopulta paljastuu myös alkuperäinen syy Pasin lähtöön Törmälästä: alkoholisoituneen isän itsemurha. Heikki Pitkänen tekee koskettavan roolin Pasina. Hän kasvaa alun naiivin luottavaisesta kauppatieteilijäkonsultista ympäristöään ymmärtäväksi ihmiseksi. Pitkänen samoin kuin Pirjo Määttä ja Jani Karvinen Jannena tekevät hienot roolityöt.

Ohjaus ja lavastus ovat varsin pelkistettyjä. Näyttämökuva luodaan vaneriseinäkkeillä ja videoilla, jotka kuvaavat sekä ajan musikkia että tehdaslaitosta. Romaanisovituksessa kasvukertomus on saanut melko paljon tilaa teollisuuden rakennemuutoksen analyysiltä. Mutta tarina toimii hyvin näinkin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Pirjo Määttä,  Heikki Pitkänen ja Jani Karvinen. Kuva: © Kansallisteatteri / Tekla Pohjolainen, 2013








Nousiainen analysoi metsäteollisuuden muutosta, kasvotonta kvartaailitaloutta sekä yritysten tuotantotavoitteita hirteisen armottomasti. Kohtuullinen voittokaan ei riitä tehtaan säilymiseen ja yritykset vaihtavat omistajaa lennossa. Yt-neuvotteluilta ei välty kukaan ja kun yhdet neuvottelut on käyty, alkavat seuraavat uusien omistusjärjestelyjen mukana. Perinteiset duunarit, kunnan päättäjät ja muut toimijat ovat sätkynukkeja tässä rallissa. Saneerauksen toteuttajat yrittävät vakuuttaa itselleen, että tehtävät ratkaisut ovat loppujen lopuksi hyväksi myös yhteisölle - ja omalle itselle. Mitä nyt omaatuntoa voi kolkuttaa, kun tehtaan lakkautuspäätöksestä ei voi kertoa edes parhaalle ystävälleen.

Koska kyseessä on humoristinen näytelmä - kaikesta huolimatta - Pasi puhuu lopuksi suunsa puhtaaksi. Hän valitsee puolensa monikansalliseksi muuttuvan metsäkonglomeraaatin ja kotikylänsa välillä. Kylä voittaa, mutta ehkä vain näytelmässä. Erinomaisesti kirjoitettu ja hauska teksti ovat aineksina  näytelmään, joka vie mukanaan, vaikka taustalla on mitä synkin madonluku metsäteollisuudelle.

Metsäjätti jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa ensi syksynä siirtyen suuren kysynnän vuoksi teatterin pienelle näyttämölle. Kaikki kevään esitykset ovat loppuunmyytyjä.

★★★★☆

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Ensi-ilta 10.4.2013. Arvio perustuu näytökseen 24.4.2014.
Ohjaus ja dramatisointi: Aleksis Meaney, lavastus ja puvut: Katri Rentto, valot: Ilkka Niskanen, äänet: Juha Kerkola, videot: Pyry Hyttinen ja naamiointi: Tuire Kerälä.
Näyttelijät: Heikki Pitkänen, Jani Karvinen ja Pirjo Määttä.

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä - Kappan - Päällysviitta

Gogolia pankkikriisien Aleksilla

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Kappan. Kent Sjöman, Kristofer Möller, Birthe Wingren, Sophia Heikkilä, Simon Häger ja Max Forsman. Kuva: Svenska teatern / Nicke von Weissenberg, 2014



Nikolai Gogolin Päällysviitta (tai Päällystakki) on hänen kenties tunnetuin novellinsa, joka yhdessä romaanin Kuolleet sielut ja näytelmän Reviisori kanssa on luonut hänen maineensa venäläisen satiirin mestarina ja kansainvälisenä klassikkona. Siksi ei ole yllättävää, että novellista on tehty useita näyttämösovituksia, ainakin kuusi elokuvaa ja ooppera (Tauno Marttinen). Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä tekivät novellin pohjalta siihen suhteellisen löyhästi pohjautuvan näytelmäsovituksen vuonna 2009 Ryhmäteatterille, jota on sittemmin esitetty useissa maamme teattereissa. Päällysviitta oli ensimmäinen osa Leskisen ja Keski-Vähälän suomalaista työelämää kuvaavasta trilogiasta, jonka toinen osa on Euroopan taivaan alla ja kolmas Jatkuvaa kasvua.

Päällysviitta on nyt päätynyt Svenska teaternin näyttämölle nimellä Kappan. Ei ole kovin tavanomaista, että suomenkielisestä näytelmästä tehdään ruotsinkielinen versio, vaan normaalimpaa on ollut, että hyvin menestyneestä ruotsinkielisestä näytelmästä tehdään suomenkielinen versio. Näin esimerkiksi Lilla teaternilla on ollut tapana jo vuosikymmeniä. Itse näin Leskisen ja Keski-Vähälän Päällysviitan vasta nyt ensimmäistä kertaa, joten en pysty vertaamaan sitä Ryhmäteatterin versioon tai arvioimaan sitä, minkä verran uutta sisältöä teos on saanut uudessa tulemisessaan. Mitja Sirénin ruotsinnos ja ohjaus ovat päivittäneet tekstin 2010-luvulle ottaen mukaan Euroopan pankkikriisin ja talouslaman viimeaikaiset kuviot. Ohjaus ja ruotsinkielinen esitys linkittävät näytelmän myös suomeruotsalaisieen kulttuuriin Aleksanterinkadun ympäristössä. Mukana on myös mehukas kohtaus kulttuurien yhteentörmayksestä, kun tanskalaispankki DBB ostaa vanhan osuuspankkitaustaisen pankin.

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Kappan. Kuva: Svenska teatern / Nicke von Weissenberg, 2014


Päällysviitta toimii Svenskanin versiossa sekä komediana että satiirisena yhteiskuntakritiikkinä 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Suomesta ja kuvaa erinomaisesti etenkin työelämän muutoksia. Katsojien innostus näytelmään selittyy sillä, että siinä on paljon tyyppeja, jotka jokainen tunnistaa omalta työpaikaltaan. Samoin uuden teknologian, kirjoituskoneen, päätteiden ja tietokoneiden tulon muistaa jokaisen sen ajan elänyt. Mutta näytelmässä on satiirin alla koko ajan myös synkempi puolensa.

Näytelmä kertoo Gogolin novellin tavoin Akaki Akakijevitšistä, joka syntyy olympiavuonna 1952 ja on syntymästään saakka lähes puhumaton jo lapsesta saakka olemukselstaan perusvirkamies. Näytelmän muut keskeiset henkilöt ovat tyyppisuomalaisia: on pankinjohtaja Juhani, joka matkustaa Neuvostoliitossa, on kommunisti Mirkku, uskovainen Kerttu sekä atk-konsultti Keijo ja monta muuta tuntemaamme tyyppiä. 

Tapahtumat on sijoitettu pankkimaailmaan, mutta voisivat olla mistä muusta toimistosta tahansa. Aluksi Akaki leikkaa työkseen osinkokuponkeja ja siirtyy sitten lainahakemusten puhtaaksikirjoittajaksi aina siihen saakka, kun pankin rooli muuttuu talletus- ja luottolaitoksesta spekulatiiviseksi sijoitustehtaaksi. Pankkitoiminnan kritiikin ohella näytelmän kärki kohdistuun työkulttuurin ja toimistoelämän muutosten kuvaamiseen. Se käy läpi tekniset laitteet ja työsuhteiden muutokset sekä yritysfuusiot ja yritysten toimintatavoitteiden muutokset.

Svenskanin Päällysviitan on, kuten sanottu, ohjannut ja ruotsintanut Mitja Sirén, joka on vastannut myös teoksen puvustuksesta ja lavastuksesta. Ohjaus on suorastaan hengästyttävän nopeatempoinen ja hyvin ajoitettu sekä täynnä tapahtumia. Kent Sjöman esittää nyansoidusti Akaki Akakijevitšin roolin ja tuo ilmeillään esille Akakin ajatukset ja humanismin mykän ulkokuoren alla. Hän on näyttämöllä käytännössä sen koko keston ajan. Muista yhteensä noin 80 roolihahmosta vastaavat viisi taidokasta näyttelijää, Sophia Heikkilä, Simon Häger, Kristofer Möller, Max Forsman ja Birthe Wingren vaihtavat rooleja ja pukuja juoksussa ja luovat tyyppejä, joista monet mennen tullen hakkaisivat television sketsihahmot. Hyvin viitteellisessä, lähes paljaassa lavastuksessa huomio kiinnittyy taitavasti eri aikakausien vaatemuotiin, eleisiin ja elämäntyyliin. Lavastus koostuu pääosin pukuvarastosta, joka tuo kavalkadina esille eri vuosikymmenien vaatemuodin. Puvustus ansaitsee erityiskiitokset samoin kuin näyttelijöiden taito luoda muutamalla liikkeelle aikakauden perushahmoja. Vaatemuoti ja tekniikan kehitys liittävät tapahtumat 1970-, 80- ja 90-luvun todellisuuteen taistolais-, uskovais- ja idänkauppatyyppeineen sekä uutta teknologiaa tuovine tietokonekonsultteineen.

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Kappan
Max Forsman, Kristofer Möller, Birthe Wingren, Simon Häger, Kent Sjöman ja Sophia Heikkilä. Kuva: Svenska teatern / Nicke von Weissenberg, 2014




Näytelmää voisi pitää henkilöhahmojen varaan rakennettuna tyyppi- ja tilannekomediana, millaisena se hyvin täyttää tehtävänsä. Mutta se on paljon enemmän kertoessaan, miten vähäväkinen ihminen - Akaki - selviää tai yrittää selvitä yhä kovenevassa maailmassa. Niin kauan kun hän ei puhu eikä erotu kulisseista hän selviää taantumat ja lamat, kun muita irtisanotaan ja eläköitetään ympäriltä. Lopulta, kun hänenkin on pakko alkaa myydä sijoitusvihjeitä, hän osoittaa luontaisen älykkyytensä ja pärjää sekä samalla hyväntahtoisuutensa kautta pelastaa myös läheisiä työkavereitaan. Kun hän lopulta päätyy korjauttamaan loppuunkulunutta viittariepuaan, lipevä muotiasiantuntija saa hänet haaveilemaan Armanin päällysviitasta. Jälleen kerran puku tekee miehen ja avaa Akakille pääsyn pankin johtoportaaseen tanskalaispankin DBB:n hankittua alkuaan osuustoiminnallisen pankin omistukseensa. Puku sokaisee ympäristön niin, että tavallisesta arkipuheesta tulee zen-viisautta.

Satu päättyy - kuten aina. Pankin pikkujoulujen jälkeen vielä vähäosaisemmat varastavat Akakin elän symboliksi muodostuneen viitan. Tämän jälkeen ei ymmärrystä löydy sen paremmin poliisilta, pankista kuin sosiaaliviranomaisilta. Pankki on taas myyty edelleen. Eikä tarinassa olekaan sen enempää kertomista. Hiljaisia, syrjäytyneitä Akakeja on Helsinki täynnä. Niillä kaduilla tuskin näkyy edes Gogolin päällysviittaisia haamuja kuljeksimassa.

★★★☆☆

Nikolai Gogol, Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Kappan. Svenska teatern, Amos-näyttämö. Ensi-ilta 22.3.2014. Arvio perustuu esitykseen 22.4.2014.
Ohjaus, ruotsinnos, lavastus ja puvustus: Mitja Sirén, valosuunnittelu: Andreas Lönnquist, musiikki. Anton Lindblom.
Näyttelijät: Max Forsman, Sophia Heikkilä, Simon Häger, Kristofer Möller, Kent Sjöman ja
Birthe Wingren

Ilkka Väätti - Mundus - Maalauksia

tm-galleria 2.4.-20.4.2014

Maailman kulttuuriperinnöstä oma taidemaailma

Ilkka Väätti: Mundus. Yleiskuva tm-gallerian näyttelystä. Vasemmalla Kairo ja oikealla Avaris.








Ilkka Väätti (s. 1955) on taiteilijana pitkäjännitteinen ja persoonallinen. Hän aloitti Mundus-maalaussarjan tekemisen jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen tämän hetkinen vaihe on koottu tm-galleriassa olevaan näyttelyyn, jonka nimenä on yksinkertaisesti Mundus - Maalauksia.

Ilkka Väätti: Avaris, öljyväri ja akryyli puulle, 180x260x6 cm, 2014.












Mundus on yksi latinan maailmaa tarkoittavista sanoista. Se on myös bysanttilaisen sotapäällikön nimi, joka kävi sotia silloisen tunnetun maailman alueella. Se on siten sopiva nimi Väätin jatkuvasti kasvavalle teossarjalle, jonka aiheet liittyvät eri kulttuurien parhaisiin saavutuksiin, arkkitehtuuriin, kirkkoihin, maalauksiin, kirjoihin ja muihin taideaarteisiin. Tämän kertaisen näyttelyn teokset ovat hakeneet innoituksensa Vatikaanista, Egyptistä ja Intiasta. Väätin maalauksen lähtökohtana voi olla uskonnollisen kirjan sivu, alttarimaalaus, seinämaalaus, arkkitehtoninen kuvio tai muu detalji. Väätti työstää valitsemansa kohteen omaan tyyliinsä sopivaksi maalaukseksi. Värit ja muodot on otettu lähtökohtana olevasta teoksesta, mutta pelkistetty ja kehitelty edelleen konstruktivistisiksi maalauksiksi tai veistosmaalauksiksi.

Ilkka Väätti: Kairo, öljyväri ja akryyli puulle, 180x180x6 cm, 2013

Tai tässä tapauksessa maalauksen ja veistoksen välimuodoksi. Kaikki työt on toteutettu puulle kolmiulotteisina reliefeinä (korkeus noin 6 cm) ja maalattu öljyvärillä ja akryylillä. Mukana on usein ornamentiikkaa, mutta rajatut alueet onm maalattu monokromaattisilla väreillä.

Itse koen teokset näyttelyn nimen mukaisesti maalauksina. Reliefimäinen rakenne luo kuitenkin maalauksen pinnalle mielenkiintoisia varjoja ja rajauksia.

Ilkka Väätti: Gujarat, öljyväri ja akryyli puulle, 160x120x6 cm, 2014

Väätin värimaailman on kirkas ja monokromaattinen kuitenkin niin, että värit viittaavat alkuperäiseen inspiraation lähteeseen. Maalauksia voi lähestyä konstruktivistisina teoksina ilman, että niiden taustasta tietää kovinkaan paljon. Näyttelyn yhteydessä julkaistu luettelo kertoo kuitenkin mielenkiintoisella tavalla teosten syntyhistoriasta ja teoksen alkuperästä. Teosten nimet viittaavat usein niiden lähtökohtaan ja paikkakuntaan muodostaen taiteilijan maailmankartan "globus munduksen".



Ilkka Väätti: Vannes, öljyväri ja akryyli puulle, 160x193x6 cm, 2013.

Aiheet nousevat maailman yhteisestä kulttuuriperinnöstä, jota Väätti työstää sekä intuition että järjestelmällisen ajattelun ja värimaailmansa kautta. Maalauksen synty vaatii selvästi mietiskelyä ja henkisen yhteyden alkupeäiseen teokseen.

Tämänkertaijen sarja on ehkä enemmän kokoelma viimeaikaisista löytöretkistä kuin yhtenäinen maalaussarja muodon ja värin suhteen. Teosten ripustus tm-gallerian tiloihin on kuitenkin tehty huolella ja lopputulos on kiinnostava ja spirituaalinen, vaikka mukana on niin lasimaaluaksen kaltainen pyöreä maalaus (Kairo) kuin suuri labyrinttimainen vaakataosinen maalaus (Avaris) sekä tutumpia symmetrisiä maalauksia. Väätille tyypillisiä värejä ovat klassiset kelta- ja punamullan sävyt sekä muut perinteiset värit, jotka olivat käytössä jo kun kuvattava kohde on aikoinaan syntynyt.

Harmaana levätpäivänä Väätin teokset tuovat energiansa sekä galleriaan että katsojan mieleen.

★★★☆☆




Ilkka Väätti: Mundus. Yleiskuva tm-gallerian näyttelystä. Vasemmalta Exodus, Gujarat ja Vannes.

 

Roland Schimmelpfennig - Kultainen lohikäärme

Satunnaisia kohtaamisia - tosikuvia Euroopasta

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Anna-Riikka Rajanen, Harri Nousiainen, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Pirjo Luoma-aho. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014






Roland Schimmelpfennig on Saksan esitetyin näytelmäkirjailija ja hän toimii myös ohjaajana. Hänen näytelmiään on esitetty yli 40 maassa. Hänen näytelmiensä lähtökohta on kirjallinen monista aikalaisistaan poiketen. Hän on erittäin tuottelias ja useasti palkittu. Kansallisteatterissa on aiemmin esittetty hänen näytelmänsä Push Up 1-3.

Schimmelpfennigin näytelmät ovat samanaikaisesti sekä runollisia että kertovat tämän päivän eurooppalaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Ne tapahtuvat usein yhdessä paikassa tai suppeassa ympäristössä. Näennöisesti tapahtumia on vähän ja ne voisivat tapahtua meistä kenelle tahansa. Niinkuin nyt Kansallisteatterissa Suomen ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Kultainen lohikäärme (Der goldene Drache, 2009, Mülheimer Dramatikerpreis), jonka tapahtumat keskittyvät kiinalais-vietnamislais-thaimaalaiseen ravintolaan Kultainen lohikäärme, josta näytelmä on saanut nimensä. Kaikki näytelmässä tapahtuu ravintolassa tai samassa talossa olevissa asunnoissa sekä  viereisessä ruokakaupassa.

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Jani Karvinen, Olli Ikonen, Anna-Riikka Rajanen, Harri Nousiainen ja Pirjo Luoma-aho. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014






Kultainen lohikäärme on rakenteeltaan kuunnelmamainen (kirjailija teki siitä myös kuunnelmaversion 2012) ja perustuu nopeasti vaihtuviin kohtauksiin, jotka lyhyimmillään kestävät vain muutaman sekunnin. Ne sitoo toisiinsa näyttelijä-kertoja. Kertojan rooli siirtyy näyttelijältä toiselle samalla kun näyttelijät vaihtavat roolihahmoaan lennossa. Tämä vaatii näyttelijöiltä erinomaista ajoitusta ja tilaannetajua. Ei voi kuin hämmästellä miten viiden näytteleijän (Anna-Riikka Rajanen, Harri Nousiainen, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Pirjo Luoma-aho) onnistuvat luomaan kaikkiaan lähes kaksikymmentä roolihahmoa.

Mika Leskisen ohjaus on tarkasti hahmotettu ja ajoitettu. Hän tuo hyvin esille tekstin kirjallisen peruslähtökohdan - Jukka-Pekka Pajusen erinomainen suomennos - ja henkilöhahmojen inhimilliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Janne Vasaman näyttämökuva on pelkistetty, lähes tyhjä, joka muuntuu yhtä hyvin itämaiseksi ravintolaksi kuin asunnoiksi. Vasaman puvustus koostuu  pääosin ravintolahenkilökunnan keltaisista verryttelypuseroista. Erityiskiitokset kuuluvat Esa Mattilan hienolle äänimaailmalle, jonka tarkkuus luo tässäkin miljöössä uskottavaa todellisuutta. Sama koskee Ilkka Niskasen valaistusta, joka mahdollistaa nopeat siirtymät tilanteesta toiseen.

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Pirjo Luoma-aho, Harri Nousiainen, Anna-Riikka Rajanen, Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014





Tavallaan näytelmä on kuin yhteen taloon sijoittuva Salatut elämät. Joku saa ei-toivotun lapsen, joku pariskunta eroaa, isoisä hakee viimeistä sudetta. osa asukkaista on sukua keskenään, pettää ja rakastuu. Henkilöjoukossa on pari lentoemäntää, lähikauppias ja jokaisessa talosta löytyviä perustyyppejä. Tärkein on kuitenkin ravintolan henkilökunta, joka on aasialaista - sekaisin kiinalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia - kuka tietää. Konkreettisimmin kytkentä aasialaisten ja saksalaisten kesken tapahtuu ravintolan ruokalistan kautta. Ruokalajit luetellaan säntillisesti joka kerran listanumeroineen, nimineen, raaka-aineineen ja tulisuuden perusteella. Ruokalajit kuvaavat niitä syöviä ihmisiä. Aivan kuten aasialaisten erottaminen on osalle eurooppalaisia vaikeaa, liittävät ruokalajit saksalaiten kasvot itse henkilöihin.

Kaikki olisi muuten hyvin arkista, ellei tilannetta mutkistaisi se, että ainakin osa ravintolan henkilökunnasta on paperittomia. Kohtalokkaaksi tämä käy viimeksi saapuneelle nuorelle  kiinalaiselle pojalle, jota esittää erinomainen Anna-Riikka Rajanen, TeAK. Hänen hammassärkyään ei voida viedä hammaslääkärin parannettavksi, vaan särkevä hammas on poistettava vanhanaikaisesti pihdeillä. Keskeisimmät tapahtumat ovat hampaan joutuminen toisen lentoemännän keittoon ja pojan kuoleminen verenvuotoon.

Sekä  hammas että poika heitetään jokeen, jota kautta pojan henki palaa Kiinaan viemään viestin perheelle. Tärkeää on pystyä maksamaan matka suvulle, joka yrittää järjestää lapsille paremmat oltavat. Pojan toinen tehtävä oli löytää Eurooppaan aiemmin tullut sisarensa, mutta tehtävä osoittautuu mahdottomaksi. Sisar tai joku muu kiinalainen tyttö on joutunut seksityöläiseksi kauppiaan takahuoneeseeen. Talossa asuva isoisä tappaa tytön juovuspäissään. Kukaan ei ole kiinnostunut maahanmuutajien ihmisarvosta vaan ainoastaan vaihtoarvosta.

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme.
Harri Nousiainen, Pirjo Luoma-aho, Anna-Riikka Rajanen ja Olli Ikonen. Kuva: © Kansallisteatteri, Valtteri Kantanen, 2014






Esityksen ja näytelmän onnistumisen tärkein edellytys on näyttelemisen täsmällinen ajoitus ja tyyppien hahmottelu. Tässä näyttelijäjoukko onnistuu ensiluokkaisesti. Muutamassa sekunnissa rooli ja hahmo muuttuu uskottavasti toiseksi ilman että täytyisi tehdä hahmoja peruukeilla tai vaatteilla. Nämä muodonmuutokset tekevät näytelmästä hauskuuttavan - sen melankolisesta perusvireestä huolimatta - sillä niin osuvasti he muuttuvat kiinalaisiksi keittiötyöläisiksi ja saksalaisiksi makkaranpurijoiksi.

Näytelmän opetus tiivistyy mukaan otettuun muunnelmaan sadusta muurahaisesta ja sirkasta. Sirkan tehtäväksi jää paperittoman seksityöläisen asema.

★★★☆☆

Roland Schimmelpfennig: Kultainen lohikäärme. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Ensi-ilta 9.4.2014. Arvio perustuu ennakkonäytökseen 8.4.2014.
Ohjaus: Mika Leskinen, suomennos: Jukka-Pekka Pajunen, lavastus ja puvut: Janne Vasama, valosuunnittelu: Ilkka Niskanen, äänisuunnittelu: Esa Mattila, videosuunnittelu: Pyry Hyttinen ja Janne Vasama, naamiointi: Petra Kuntsi
Rooleissa; Harri Nousiainen, Jani Karvinen, Olli Ikonen, Pirjo Luoma-aho ja Anna-Riikka Rajanen (TeaK).