Turandot

Puccinin spektaakkeli palasi teräkunnossa Kansallisoopperaan

Puccini: Turandot
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2005

















Suomen Kansallisoopperan Turandot, Giacomo Puccinin viimeiseksi jäänyt ooppera, esitettiin ensimmäistä kertaa tässä muodossa Kansallisoopperassa tammikuussa 2004. Se on alkuaan yhteistuotanto, joka on ennen Helsinkiä kiertänyt Sevillassa, Triestessä, Cagliarissa, Santanderissa ja Cordobassa. Produktio perustuu kuuluisan lavastajan ja ohjaajan Jean-Pierre Ponnellen (k. 1988) lavastus- ja puvustusideoihin. Ponnelle oli kuulusia suurista spektaakkelimaisista näyttämökuvista. Tähän oopperanohjaustyyliin Turandot, italialainen grand opera, on kuin luotu. Turandotin ohjauksen Helsinkiiin on tehnyt ruotsalais-kanadalainen Sonja Frisell, joka oli Ponnellen suojatti ja  työpari muun muassa La Scalassa. Uusintaohjauksesta vastasi Jere Erkkilä. Itse näin tämän produktion vasta nyt sen uusintakierroksella.

Turandot on Puccinin viimeinen ooppera. Se jäi säveltäjältä myös kesken. Turandot on suuren tyylin grand opera, joka rinnastuu esimerkiksi Verdin Aïdaan. Molemmissa on kuorolla keskeinen rooli. Franco Alfano täydensi Turandotin lopun Arturo Toscaninin ohjeitten ja Puccinin muistiinpanojen pohjalta vuonna 1925. Puccinin oma sävellystyö päättyi Liùn kuolemaan. Alfanon työstä on kiistelty koko sen olemassaolon ajan, mutta se on kaikesta huolimatta vakiintunut versioksi, jota useimmin esitetään. Monissa ohjauksissa näytetään tavalla tai toisella se, mihin kohtaan Puccinin kädenjälki loppuu. Näin oli esimerkiksi Savonlinnassa, mutta Kansallisoopperassa teos jatkuu saumattomasti kohdasta, jossa Turandot jää makaamaan portaille ennen suurta loppuduettoa.

Musiikkina Turandot on ehkä suurinta, mitä Puccini on säveltänyt; kuoron suuri osuus, vaativat sopraano- ja tenoriroolit sekä eräät hänen kauneimmista aarioistaan pitävät siitä huolen. Se on täynnä tuttuja aarioita kuten Calafin aaria Nessun dorma (kenties tunnetuin tenoriaaria nykyisin) ja Non piangere, Liù, kaksi Liùn aariaa (Signore, ascolta  ja kuolinkohtaus Tu che di gel sei cinta sekä Turandotin aaria In questa reggia. Turandotin rooli on eräs vaativimmista, ei pelkästään tekmisesti vaan myös siksi, että siinä pitäisi äänenvärin muuttua alkupuolen kylmän viileästä prinsessasta lopun rakkaudenlämpimään.

Turandot perustuu Carlo Gozzin näytelmään, jonka taustalla on Tuhannen ja yhden yön tarinat ja josta Giuseppe Adami ja Renato Simoni laativat oopperan libreton. Ennen Puccinia Turandotin tarinasta oli sävelletty jo kahdeksan oopperaa. Puccini oli kiinnostunut oopperan aiheesta sen eksoottisen, kaukoitään - Kiinaan - sijoittuvan tarina vuoksi. Olihan hän säveltänyt menestyksekkäästi jo aiemmin Japaniin sijoittuvan Madama Butterflyn sekä sillon eksoottiseen Amerikkaan sijoittuvan Lännen tytön (La fanciulla del West) ja siellä osittain tapahtuvan Manon Lescautin.

Turandot on suurten puitteiden ooppera, joka tapahtuu Beijingin Kielletyssä kaupungissa. Ponnelle on ratkaissut tapahtumapaikan sitten, että ensimmäinen näytös tapahtuu suuren itämaisen pään, jonka kruunaa agodin muotoinen päähine, ympärillä ja jota kiertää suuri kaksipuoleinen portaikko. Toisessa näytöksessä sekä oopperan lopussa näyttämökuva kääntyy patsaan toiselle puolelle, mistä paljastuu keisarillinen palatsi. Sekä näyttämökuva että puvustus  ovat keisarillisen arvon mukaiset. Kun sekä tapahtumat että henkilöt ovat pikemminkin instituutioita kuin todellisia henkilöitä, on tuloksena helposti staattinen ja seisova näyttämökuva. Henkilöihin on vaikea saada inhimillisä piirteitä varsinkin, kun prinssi Calaf pikemminkin rakastaa Turandot-prinsessan tarua ja mainetta kuin henkilöä näiden takana. Frisell on tehnyt parhaansa inhimillisyyden lisäämiseksi, mutta kokonaan ei staattisuutta ole pystytty välttämään.

Oopperan juoni on klassinen kolmen arvoituksen tarina, jossa prinssi saa prinsessan puolisokseen, jos pystyy vastaamaan oikein kolmeen prinsessan esittämään kysymykseen. Oopperan alussa mestataan 27. yrittäjä, Persian prinssi, mutta siitä huolimatta Calaf haluaa koettaa onneaan isänsä Timurin ja orjatyttö Liùn vastustuksesta huolimatta.

Puccini: Turandot, Mika Pohjonen ja Anna-Kristiina Kaappola
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013


Calaf pystyy vastaamaan oikein kaikkiin kolmeen kysymykseen - toivo, veri ja Turandot - ja siten voittamaan  Turandotin. Calaf ei kuitenkaan halua voittoa velvollisuudesta vaan ainoastaan mikäli Turandot rakastaa häntä. Niinpä hän lupaa luopua palkinnostaan ja uhrata henkensä, jos Turandot saa ennen aamua selville prinssin oikean nimen. Turandotin yrittäessä kiristää nimeä Liùlta, tämä tekee itsemurhan. Liùn kuolema on oopperan riipaisevin hetki, kun hän uhraa henkensä rakastamansa prinssin edessä  Calaf paljastaa sitten itse nimensä suudellessaan Turandotia, joka kuitenkin ratkaisevalla hetkellä tuntee rakkauden poltteen rinnassaan ja ilmoittaa kansalle prinssin nimeksi Rakkaus. Ja niin pari saa toisensa ja kansa pääsee piinastaan.

Puccini: Turandot, Mika Pohjonen ja AnnLouice Lögdlund
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013

Kuten sanottu musiikillisesti Turandot on erittäin vaativa, sillä nimihenkilön pitäisi tekmisten ongelmien voittamisen lisäksi pystyä muuttamaan alkuosan kolea ellei peräti jäinen äänensävy lopun rakkausdesta hurmioituneeseen lämpöön. Turandotin uudessa tulemisessa nimiroolissa on kaksoismiehitys. Näkemässäni esityksessä roolin lauloi ruotsalainen sopraano AnnLouice Lögdlund, jota nyt kuulin ensimmäsitä kertaa. Hänellä ei ollut pienintäkään vaikeutta selvittää roolin vaatimuksia. Birgit Nilssonilla ja ruotsalaisilla sopraanolegendoilla on Lögdlundissa oiva seuraaja. Sitä vain ihmettelee. miten Ruotsista nousee aina uusia tämän tason sopraanoja. Suomessa ei Turandotin osaa ole esittänyt Anita Välkin jälkeen yksikään kotimainen laulaja. Oopperan toisessa miehityksessä roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano, josta luonnollisesti odotetaan suuria.

Sankari Calafin tenoriroolin lauloi Mika Pohjonen, josta on kehittynyt Kansallisoopperan johtava italialaistenori. Pohjosen ääni soi ajoittain hieman baritonaalisesti, mutta monissa kohdissa hänen äänessään oli aitoa italialaista väriä, Nessun dorma -aarian hän lauloi hienosti saaden ansaitut väliaplodit. Näytteleminen ei aina ole ollut Pohjosen vahvimpia puolia, mutta Turandotissa se ei haittaa, sillä näyttelijän taidot ja liikkuminen eivät tässä teoksessa ole kovin merkittävässä osassa sen staattisen luonteen ja ylöspanon vuoksi. Anna-Kristiina Kaappola oli oivallinen Liú ja kuolinkohtaus ei jättänyt ketään kylmäksi, vaikka Kaappolan korkea sopraano ei olekaan täysin ideaali osaan. Tataarikuningas Timurin (Calafin isä) roolin lauloi Koit Soasepp, josta on nopeasti kasvamassa uusi merkittävä basso perinteikkääseen suomalaislajiin.

Puccini: Turandot: Juha Riihimäki, Dong-Hoon Han ja Petri Bäckström
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013

Oopperan suosikkihahmoja ovat kolme keisarin virkamiestä Ping (Dong-Hoon Han), Pang (Petri Bäckström) ja Pong (Juha Riihimäki), jotka yleensä vastaavat oopperan huumorista. Tässä ohjauksessa nämä roolit on jaettu kahtia siten, että kullakin ministereistä on oma kaksoisolentonsa, joka vastaa buddhalaisasussa tanssi- ja akrobaattitempuista. Lisää liikunnallisuutta on tuotu myös pyövelin miekkatempuilla ja muilla pienillä tapahtumilla. Kaikki sivuosat oli miehitetty pätevillä voimilla, mikä takasi tasapainoisen esityksen, jota yleisö juhli ansaituin bravo-huudoin ja aplodein. Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro näyttivät taitonsa ja iskukykynsä maestro Alberto Hold-Garridon johdolla.

Puccini: Turandot: AnnLouice Lögdlund ja Mika Pohjonen
Kuva: Suomen Kansallisooppera, Heikki Tuuli, 2013







Giacomo Puccini: Turandot. Suomen Kansallisooppera. 27.11.2013.
Musiikin johto; Alberto Hold-Garrido, ohjaus: Sonja Frisell, uusintaohjaus: Jere Erkkilä, lavastus ja puvut: Jean-Pierre Ponnelle, valaistus: Joan Sullivan-Genthe
Laulajat: AnnLouice Lögdlund (Turandot), Mika Pohjonen (Calaf), Ann-Kristiina Kaappola (Liù), Dong-Hoon Han (Ping), Petri Bäckström (Pang), Juha Riihimäki (Pong), Koit Soasepp (Timur), Jussi Miilunpalo (Altoum), Juha Eskelinen (Mandariini), Kai Pitkänen ( Persian prinssi), Leena Liimatainen ja Satu Kristiina Jaatinen (Turandotin palvelijat) ja Jyrki Könnönmöki (pyöveli)
Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro.

Jenni Lättilä - Wagneria suomeksi

Richard Wagner and the North - Sibelius-Akatemia 9.11.2013

Sibelius-Akatemian järjestämässä kansainvälisessä symposiumissa Richard Wagner and the North (ks. blogiteksti) muiden aiheiden rinnalla keskusteltiin siitä, miten Richard Wagner suhtautuisi tänä päivänä teostensa esityksiin, näyttämöllepanoihin, ohjauksiin. Entä pitäisikö teokset esittää alkukielellä - siis saksaksi - vai kulloisenkin maan omalla kielellä? Symposiumin ulkomainen pääpuhuja Barry Millington oli vankasti sitä mieltä, että Wagner suosisi uustulkintoja ja että teokset pitäisi tehdä tarina edellä. Tämä tarkoittaisi myös niiden esittämistä paikallisella kielellä niin, että yleisö pystyisi seuraamaan esityksiä vaivatta. Tarina- ja näyttämöllinen lähtökohta unohtui 1900-luvulla pitkiksi ajoiksi toisaalta Wagnerin suvun ajamien museointipyrkimysten ja toisaalta toisen maailmansodan jälkeisen esitystradition mukana. Siinä keskityttiin musiikin voimaan ja ohjaukset olivat hyvin pelkistettyjä (Wieland Wagner), joilla puhdistettiin Wagneriin liittyviä natsikytkentöjä. Nykyiset tekstitysmahdollisuudet ovat parantaneet tapahtumien seuraamista, mutta Millington - ehkä provosoidaksseen keskustelua - asettui voimakkaasti sille kannalle, että Wagner itse kannattaisi kansankielisiä esityksiä. Ohjaajavetoinen esitystraditio on saanut uudelleen vallan vuoden 1976 Patrice Cheréaun Ring-ohjauksen jälkeen.

Tähän keskusteluun liittyen sopi hyvin, että symposiumiin oli otettu mukaan Jenni Lättilän esitelmä Wagnerin laulujen esittämisestä suomeksi ja suomen kielen laululle asettamista erityisvaatimuksista. Lättilä kävi läpi suomen etu- ja takavokaalien merkityksen, vaikutuksen sanavalintoihin sekä mm. suomelle tyypillisen runomitan - kaksipolvinen trokeen - erityispiirteet ja erot Wagnerin käyttämiin runomittoihin. Suomen kielen lisäongelmia ovat pitkät vokaalit, jotka helposti muuttavat sanojen merkityksen, sekä suomelle luontaisen painotuksen.

Suomalainen ooppera esitti oopperat suomeksi pitkälle 1900-luvun jälkipuolelle. Näin tehtiin myös Wagnerin kohdalla. Vannoutuneeksi wagneriaaaniksi tunnettu Armas Järnefeld johti sekä Nibelungin sormuksen että Tristan ja Isolden suomeksi - hänen omina suomennoksinaan. Järnefeltin suomennoksille oli tyypillistä niiden hyvä laulettavuus, jolloin uskollisuus alkutekstille jäi toissijaiseksi. Lättilä analysoi Järnefeltin suomennoksia Wagneriin alkuperäiseen librettoon verrattuna sekä tekstin että laulajan kannalta. Erityishuomion sai Tristan ja Isolde -suomennos, joka on nyt luettavissa kokonaisuudessaan Suomen Kansallisoopperan kotisivulla Juhani Koiviston toimittamana. Jenni Lättilä esitti esimerkkinä Isolden lemmenkuolon Järnefeltin suomennoksena. Kaikissa esityksissä Lättilän pianopartnerina toimi Jari Hiekkapelto.

Jenni Lättilä ja Jari Hiekkapelto esittivät muina esimerkkeinä Wagnerin aarioista Elsan unen Lohengrinista P. J. Hannikaisen suomennoksena. Suomennos löytyy Sibelius-Akatemian laulutekstien suomennostietokaannasta. Siinä on esitetty rinnakkain alkuperäisteksti ja suomennos:
"Yksin mä mielin haikein
näin anoin luojaltain:"

Kolmantena esimerkkinä he esittivät Sieglinden aarian "Du bist der Lenz" Valkyyrian ensimmäisestä näytöksestä. (Tallenne ei ala aivan esityksen alusta). Tämä suomennos on Jalmari Finnen tekemä.

Mainittakoon että kaikki nauhoitukset on tehty luentotilausuudessa ja nauhoitus ei kaikilta osin ole teknisesti täydellinen, mutta antaa hyvän käsityksen siitä miten Wagneria on aiemmin esitetty suomeksi ja miltä keskeiset aariat kuulostavat suomeksi.

Richard Wagner and the North

Symposium, Sibelius-Akatemia, 8-9. marraskuuta 2013

- Vieläkö Wagnerista löytyy uutta?

Richard Wagner: Siegfried-Ruf, Tommi Hyytinen

Richard Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlavuotta on vietetty näyttävästi ja hänen teoksiaan on esitetty enemmän kuin kenties koskaan. Suomessa on nähtykokonaisuudessaan oopperat Tristan ja Isolde (Kansallisooppera) ja Lohengrin (Savonlinnan Oopperajuhlat) sekä lukuisia konsertteja. Muissa pohjoisamissa on esitetty mm. Parsifal (Tukholma), Tannhäuser (Kööpenhamina, Tukholma), Ring (lyhennetty, Kööpenhamina) ja Reininkulta (Dalhalla).

Meillä teemavuoden päätti näyttävästi Sibelius-Akatemiassa järjestetty kaksipäiväinen symposium "Richard Wagner and the North", Symposiumiin osallistui reilu 50 luennoitsijaa ja aktiivista kuulijaa pohjoismaista, Baltiasta sekä Keski-Euroopasta.

Onko Wagnerista vielä jotain sanomatta? Oliko symposiumilla uutta annettavaa kaiken Wagnerista julkaistun tutkimuksen ja lukuisten kirjojen jälkeen? Luulisi, että hänen kirjallinen tuotantonsa sekä sävellyksensä olisi analysoitu viimeistä nuottia ja kirjelapppusta myöten. Löytyyhän esimerkiksi Googlesta yli 45 miljoonaa Wagneria koskevaa viittausta, kun esimerkiksi Hitler saa tyytyä 27 miljoonaan. Säveltäjien joukossa Wagnerille ei ole kilpailijoita. Wagnerista ilmestyy koko ajan uusia tutkimuksia, historioita, muita kirjoja ja muisteluksia niin, että lähes jokainen sukuun jotenkin liittyvä on kirjoittanut vähintään muistelmansa.

Symposium kohde Wagner ja pohjoinen - Pohjola laajasti tutkittuna - toi esille monia uusia näkökulmia sekä Wagnrin musiikkiin että varsinkin en vaikutuseen Itämeren alueen säveltäjiin,  muihin taitelijoihin ja kulttuurielämään. Olipa mukana muutama uutinenkin. Varsinkin, jos ei ole omistanut koko elämäänsä Wagnerille.

Barry Millinton.

Symposiumin pääluennoitsjoina olivat Barry Millington Englannista sekä Eero Tarasti ja Hannu Salmi Suomesta. Virallisen avauksen piti taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg, joka käsitteli Wagnerin musiikin merkitystä henkilökohtaisten tuntemustensa kannalta.

Barry Millington aalysoi uuden kirjansa kautta Wagneriin liittyviä myyttejä tai leimoja kuten antisemitismi, vallankumoksellisuus, naissuhteet jne. Hän yritti poistaa Wagneriin liittyviä yleisimpiä stereotypioita. Mielenkiintoisin hänen havainnoistaan oli, että vaikka Wagnerille ooppera oli ennenkaikkea kokonaistaideteos, jossa tarinalla oli keskeinen merkitys, on aina 1980-90-luvuille saakka keskitytty hänen musiikkinsa ja yritetty siten unohtaa tai peittää niiden eeppinen ja tekstuaarinen sisältö. Tähän on ollut syynä eritysesti saksalaisten välttämättömäksi tuntema puhdistautuminen natsi- ja antisemitismisyytöksistä. Sen mursi käytännössä vasta Patrice Cheréaun Bayreuthiin ohjaama Ring 1976. Sen jälkeen ohjaukset ovat siirtyneet jälleen keskiöön. Tästä Millingtonilla oli monia hyviä esimerkkejä viime vuosien produktioista. Millington jopa kärjisti sanomansa niin, että jos Wagner eläisi nykyisin hän suosisi uustulkintoja ja jopa mieluiten näkisi teoksensa esitetävän paikallisella kielellä.

Kielikysymystä sivuttiin myös monissa muissa esityksissä. Kiinnostava oli erityisesti Jenni Lättilän esitys siitä, mitä vaikeuksia liittyy Wagnerin laulamiseen suomeksi. Hän esitti esityksensä tueksi laulunäytteitä Wagnerin oopperoista. Esityksestä kävi ilmi myös, että Armas Järnefeltin suomennos Tristan ja Isolde - oopperasta on saatavana Suomen Kansallisoopperan kotisivulta Juhani Koiviston toimittamana.

Muista pääpuhujista Eero Tarasti puhui Wagnerin persoonasta, ammatista ja arvoista semiotiikan lähtökohdista. Hannu Salmen esityksen kiinnostavinta antia oli Wagnerin ja wagnerismin käsittely osallistumis- ja joukkoistamiskulttuurin edelläkävijänä. Wagneria voi eräällä tavalla pitää myös sosiaalisen median edelläkävijänä - toki kommunikaatio tapahtui sen ajan teknisiä välineitä käyttäen. Erityisesti Bayreuth ja sen juhlien tukemiseksi  tapahtunut varojen keräys ja kannatusyhdistykset olivat sen ajan musiikkielämässä poikkeuksellisia.

Muiden esitysten aiheet vaihtelivat Wagnerin teosten vastaanoton arviointiin ja esitysten yleistymiseen pohjoismaissa sekä sekä arvioihin siitä, miten pohjolan väki kävi kuulemassa mestariaan Bayreuthissa ja aina tähän liittyvään kirjeenvaihtoon.

Itselleni kiinnostavimpia olivat esitykset, jotka selvittiväts Wagnerin vaikutuksia pohjoismaisiin säveltäjiin ja taiteilijoihin. Näitä olivat mm. saksalaisen Ulrich Wilkerin esitelmä Sibeliuksen kontrovertista suhteesta Wagneriin ja sen vaikutukseen Sibeliuksen ainoan Neito tornissa -oopperan sisältöön ja aina Mark Twainin kommentteihin Neidosta suhteessa Wagneriin.

Wagnerin oopperoiden esitykset ja ohjaukset pohjoismaissa sekä niiden vaikutukset teatterin ja oopperan tekemiseen olivat myös valaisevia. Samoin pohjoismaisten myyttien ja Wagnerin suhde sekä arvioinnit Kalevalan ja Edda-taruston vuorovaikutuksesta sekä mahdollisista Wagner-kytkennöistä. Kiinnostava oli myös Elke Albrechtin esitys suomalaisista Kalevala-aiheisista oopperoista, joita on tähän mennessä tehty yhteensä peräti 25. Wagnerilla oli suuri vaikutus symbolisteihin ja etenkin maalareihin. Siksi oli kiintoisaa kuulla Volter Kilven Parsifal-teoksesta, joka perustuu Parsifal-taruun mutta liitty myös Wagnerin oopperaan.

Symposiumin kaikki esitykset tullaan kokoamaan vertaisarvioinnin jälkeen julkaisuksi, jonka on määrä ilmestyä syksyllä 2014. Yhteenveto symposiumista julkaistaan myös Suonen Wagner-seuran julkaisussa Wagneriaani.

Barry Millington, Anne Sivuoja-Kauppala, symposiumin järjestäjä sekä Peter Häggblom, Suomen Wagner-seura.

Vem är rädd för Virginia Woolf?

2010-luvun Virginia Woolf -

Edward Albeen klassikko on aina ajankohtainen

Vem är rädd för Virginia Woolf ?  Johan Storgård (George), Anna Hultin (Martha), Henrik Heselius (Nick) ja Beata Harju (Honey)
Kuva: Svenska teatern, Cata Portin






Svenska Teatern sai peruskorjauksensa yhteydessä uuden Amos-näyttämön teatterin vintille. Tämä pienehkö näyttämö, joka aukeaa Esplanadin puistoon tarjoaa uusia mahdollisuuksia Ruotsalaisen teatterin ohjelmiston monipuolistamiselle. Ensi-iltansa 9.11.2012 saanut Edward Albeen Vem är rädd för Virginia Woolf ? (Kuka pelkää Virginia Woolfia?) palasi marraskuussa kolmen esityksen ajaksi ohjemistoon. Paluu liittyi teatterin vierailuun Göteborgissa, jossa näytelmää esitetetään marraskuun lopulla viikon ajan. Tutustuin itse tähän produktioon ja Amos-näyttämöön vasta tämän uusintakierroksen yhteydessä.

Albeen kuuluisin näytelmä palaa ohjelmistoon sangen usein, sillä se tarjoaa varsinkin pääparin Marthan ja Georgen esittäjille todelliset unelmaroolit. Se kuuluu niihin näytelmiin, joissa kaksi keski-ikäistä näyttelijää pystyy näyttämään kaiken osaamisensa ja päästämään kaikki tunteensa esille. 2000-luvulla näytelmää on esitetty meillä Svenskanin ohella ainakin Helsingin kaupunginteatterissa, Turussa sekä Seinäjoella. Vanhempi - ja miksei nuoremipikin - polvi muistaa myös hyvin siitä tehdyn elokuvasovituksen (1966, ohjaaja Mike Nichols), jossa pääosia näyttelivät Elisabeth Taylor ja Richard Burton. Albeen ura näytelmäkirjailijana on jatkunut viisikymmnetä vuotta, mutta Woolfin tasoista menestystä hän ei ole pystynyt uusimaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia on moderni klassikko, joka on kestänyt hyvin aikaa, sillä sen kuvaamat ihmiset ovat mahdollisia minä aikana tahansa ja vaikkakin näytelmä aikanaan herätti pienoisen skandaalin, Albeen näytelmää on usein verrattu Eugene O'Neillin näytelmiin (erityisesti Pitkän päivän matka yöhön) sekä August Strindbergin ihmissielua raateleviin kamarinäytelmiin. Mutta myös monet nykynäytelmät ovat sille velkaa. Ensimmäiseksi tulee mieleen Yasmina Reza (Taide ja Vihan jumala/Carnage).

Näytelmän nimi viittaa sekä kirjailija Virginia Woolfiin että Walt Disneyn piirrettyyn Kolme pientä porsasta, jonka laulun Pahaa sutta ken pelkäisi susi on korvattu tällä englantilaisella feministikirjailijalla. Laulua toistetaan näytelmässä useita kertoja.

Vem är rädd för Virginia Woolf ? Johan Storgård (George) ja Anna Hultin (Martha),
Kuva: Svenska teatern, Cata Portin



Näytelmän perusrakenne on yksinkertainen ja erittäin toimiva. Tapahtumapaikkana on yliopistokampus, jossa kaksi avioparia kokoontuu toisen kotiin jatkoille runsaan alkoholimäärän kanssa. Illan ja yön aikana paljastetaan salaisuuksia, minkä jälkeen mikään ei ole ennallaan - vain onko? Näytelmän päähenkilöistä Martha on yliopiston rehtorin tytär, joka on mennyt naimisiin itseään nuoremman historian professorin Georgen kanssa, joka on katkera siitä, että joutui appensa painostuksesta luopumaan kirjailijan urasta. Molempia vaivaa lapsettomuus, minkä korvikkeeksi he sepittävät todentuntuista kertomusta lapsesta ja kaikesta muustakin. Vieraat ovat yliopiston uusi biologian professori Nick ja tämän vaimo Honey, jotka ovat solmineet varhaisen avioliiton Honeyn valeraskauden pakottamina. Näytelmä on esinsijassa Marthan ja Georgen bravuuri, mutta Mickin ja Honeyn rooleja ei sovi väheksyä.

Ja minkälaisen paluun näytelmä teki Ruotsalaiseen teatteriin? Suurta teatteria päivitettynä 2010-luvulle. Ohjaaja Piotr Cholodzinskin ohjaus näytti, ettei teos ole menettänyt puhuttelevuudestaan ja ajankohtaisuudestaan mitään kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana. Yhdessä lavastaja Brage Jonassenin  ja puvustaja Tove Berglundin kanssa hän on siirtänyt teoksen 2010-luvulle valkoisine, modernistisine sisustuksineen ja huonekaluineen (Egg-tuoli ym.) sekä lukuisine piilottettuine viinakaappeineen. Yhtä hyvin kuin yliopistokampuksella tämä voisi olla elämää eteläisessä Helsingissä, kun taustalla näkyy Esplanadi iltavalaistuksessa, tai Westendissä. Östen Sjöstrandin ruotsinnos on myös tätä päivää.

Vem är rädd för Virginia Woolf ?  Anna Hultin (Martha), Kuva: Svenska teatern, Cata Portin


Ajankohtaisen miljöön lisäksi myös näyttelijöiden esiintyminen, liikkeet ja toiminta ovat suoraan tästä päivästä. Tällaista näyttelijätyötä näkee harvoin. Erityisesti Anna Hultin tekee Marthana aivan uskomatonta työtä. Hän pääsee sisälle Marthan sieluun. Hänen ja Johan Storgårdin Georgen yhteistyö on saumatonta. Eikä Storgård jää yhtään Hultinin varjoon ja yhdessä pari tekee yhden viime vuosien parhaan aviosuhteen esityksen. Henrik Heselius (Nick) ja Beata Harju (Honey) ovat erinomaisia eikä heidän roolisuorituksissaan ole moitteen sijaa. Mutta tämä näytelmä nyt vain on Marthan ja Georgen.

Ruotsalaisen teatterin versio on ohjauksen, näyttelemisen ja ruotsinnoksen ansiosta hauskempi ja viihdyttävämpi kuin aiemmin näkemäni. Tämä johtuu osin siitä, että näytelmän sanailu ja oman elämän tekeminen näytelmäksi on nykyään paljon tavallisempaa kuin aiempina vuosikymmeninä. Kenties siksi näytelmään on nyt helpompi samaistua. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö sen traagiset piirteet tulisi esille ja koskettaisi yhtä lailla kuin aiemminkin. Loistavaa teatteria. Harmi vain, että produktio ei aiheuttant ansaitsemaansa hypetystä ja poistuu siksi nyt ohjelmistosta todennäköisesti lopullisesti. 

Vem är rädd för Virginia Woolf ? Beata Harju (Honey), Anna Hultin (Martha),Johan Storgård (George) ja  Henrik Heselius (Nick)
Kuva. Svenska teatern, Cata Portin








Edward Albee: Vem är rädd för Virginia Woolf? Svenska teatern, Amos 21.11.2013
Ohjaus: Piotr Cholodzinski, ruotsinnos: Östen Sjöstrand, lavastus: Brage Jonassen, puvut: Tove Berglund, valot: Tom Kumlin, ääni: Anton Lindblom Näyttelijät: Johan Storgård (George), Anna Hultin (Martha), Henrik Heselius ja Beata Harju
Valokuvat: Cata Portin

Carolus Enckell - Open Symbols

Galerie Forsblom, 25.10-17.11.2013

Henkinen valaistuminen värien ja symbolien parissa

Carolus Enckell: Bindus I, öljy kankaalle, 2013 

















Carolus Enckell (s. 1945) on eräs keskeisimpiä abstraktin maalaustaiteen ja abstraktin ekspressionismin edustajia suomalaisessa taide-elämässä. Hän on tunnettu pohjoismaissa sekä maalarina että esseistinä. Hänen suurin vahvuutensa on värinen tutkimisessa. Hänen maalauksensa ovat tutkimusmatkoja värien maailmaan ja värifilosofiaan. Niiden intellektuellinen suhde symboleihin on lisääntynyt viime vuosina.

Enckellillä on ollut suuri merkitys nuoremman sukupolven kuvataiteilijoihin sekä opettajana että väritutkielmiensa, maalausten ja esseiden kautta. Enckell on toiminut muun muassa Vapaan Taidekoulun rehtorina ja opettajana sekä esseistinä. Hänet on myös palkittu useasti ja hän on saanut esimerkiksi Pro Finlandian, Carnegie Art Awardin sekä ollut Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilijana jo vuonna 1990.

Carolus Enckell: Yam, öljy kankaalle, guassi levylle, balsa, 2013









Enckell on pitänyt säännöllisesti näyttelyitä aina 1960-luvun lopulta. Tämän kertainen näyttely Open Symbols Galerie Forsblomilla on luontainen jatkumo hänen samassa galleriassa vuonna 2008 pitämälleen näyttelylle. Enckellin viimeaikaisissa töissä taiteilija on tutkinut symboleja ja niiden merkityssisältöä ja suhdetta väreihin. Samanaikaisesti värit ovat muuttuneet läpikuultavammiksi ja valoisammiksi. Näyttelyssä olevat suurikokoiset maalaukset ovat lähes yhden värin tutkielmia lähes läpikuulutavin värein, mikä saa värit loistamaan sisäistä valoa. Näihin suurikokoisiin maalauksiin liittyvät symbolit muodostuvat niihin erillisinä liittyvistä kirjaimista kuten teoksisa Yam, Eoi ja Tuh.

Carolus Enckell: Tähtitiet, guassi levylle ja balsa, 2013

Sekä suurikokoiset että pienemmät maalaukset hakevat innoituksensa filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo niiden ympärille spiritualistisen hengen. Enckelliä lähellä ovat erityisesti buddalaisuus sekä hinduismi sekä niihin liittyvät tantriset symbolit. Mutta mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskosta, sen symboleista ja väreistä kuten teoksessa Valo. Koko näyttely on kuin yksi henkinen kokemus, josta yksittäisten maalausten esille nostaminen ei tekisi oikeutta kokonaisuudelle.

Carolus Enckell: Kundaliini, öljy kankaalle, 2013

Enckellin taide nousee uudelle filosofiselle tasolle, jos tuntee niiden symbolikieltä, mutta meille tavallisille katsojille ne toimivat erinomaisen hyvin myös puhtaana maalaustaiteena. Eritysesti Forsblomin Lönnrotinkadun puoleinen sali toimii kokonaistaideteoksena, jossa leijailee lähes sakraali henki.

Pienikokoisemmat työt on koottu sarjaksi, jossa eri uskontokuntien väliset symbolit ja värimaailmat keskustelevat keskenään. Näissä töissä voi ihastella Enckellin värinkäyttöä sekä punnittua maalaustapaa. Töiden vaikuttavuus syntyy tässäkin tapauksessa töiden välisestä vuoropuhelusta.

 

 

Die tote Stadt - Kuollut kaupunki

Suomen Kansallisopperan suurmenestys palasi huippumiehityksellä - kaikki kohdallaan

Klaus Florian Vogt (Paul) ja Camilla Nylund (Marietta).
Kuva: Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer








Suomen Kansallisoopperan syksyn ehdoton tapaus on Erich Wolfgang Korngoldin Die tote Stadt -oopperan (Kuollut kaupunki) paluu. Oopperan sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 26.11.2010. Kuluneen kolmen vuoden aikana tulkinta on - jos mahdollista -kypsynyt edelleen. Katsoja voi aistia vapautuneisuuden, joka on tarttunut tekijöihin uusintaensi-illassa. Samanaikaisesti esitys on  musiikillisesti parasta kansainvälistä tasoa.

Kansallisoopperan Die tote Stadt on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sen kaikki palaset ovat kohdallaan ja esitys kilpailee menestyksellä minkä tahansa kansainvälisen tuotannon kanssa. Siksi onkin suuri ilo ja musiiillinen nautinto, että Kansallisooppera on onnistunut miehittämään kaikki keskeiset roolit samoilla laulajilla kuin kolme vuotta sitten. Esityksen tähtinä ovat tälläkin kertaa suomalainen huippusopraano Camilla Nylund sekä kaunisäänisin wagnertenori Klaus Florian Vogt. Ensi-illan yhteydessä ooppera taltioitiin ja esitettiin televisiossa. Nyt tämä tallenne on julkaistu DVD:nä, mikä mahdollistaa vertailun tulkinnan kehittymiseen. Taltiointi on erinomainen ja kestää vertilun teoksesta tehtyihin muihin julkaisuihin. Mutta elävä esitys on aina erityinen.

Die tote Stadt - ensimmäinen näytös.
Kuva: Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer.









Erich Wofgang Korngold oli niin sanottu ihmelapsi, joka sävelsi ensimmäisen opperansa jo 16-vuotiaana. Hänen suurin menestyksensä Die tote Stadt (1920) valmistui säveltäjän ollessa 22-vuotias. Se on uusromanttinen mestariteos, johon nuori säveltäjä pyrki mahduttamaan kaiken siihen mennessä oppimansa. Ooppera on yksi merkittävimmistä 1900-luvun suurista romanttisista oopperoista, josta löytää piirteitä muun muassa Straussin ja Wagnerin tyyleistä sekä italialaisesta oopperasta. Korngold on kuitenkin jalostanut nämä vaikutteet omaksi kiinnostavaksi sävelkieleksi.

Die tote Stadtin jälkeen Korngold sävelsi vielä kaksi oopperaa ennen siirtymistään Yhdysvaltoihin Max Reinhardtin kutsusta. Anschlussin jälkeen hän jäi juutalaisena pysyvästi Yhdysvaltoihin, jossa hänestä tuli yksi elokuvamusiikin pioneereista. Historiallisten tapahtumien vuoksi meiltä jäi näkemättä, mihin saavutuksiin hänen tiensä oopperasäveltäjänä olisi mahdollisesti johtanut. Korngold kuoli vuonna 1957. Die tote Stadtin nousu uuteen maineeseen alkoi 1970-luvulla.

Die tote Stadtin lavastus Es Devlin, Taustalla Brüggen kaupungin pienoismalli ilmasta nähtynä. Kuva: Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer.







Kuollut kaupunki perustuu Georges Rodenbachin symbolistiseen kertomukseen Bruges-la-Morte (julkaistu 1892, suomennettu Kuollut Brügge, 1915), josta oopperan libreton tekivät Julius (Erich Korngoldin isä) ja Erich Korngold salanimen Paul Schott turvin. Oopperan tapahtumat sijoittuvat belgialaiseen Brüggen kaupunkiin, jota kuvataan kuolleeksi kaupungiksi. Tällä pohjoisen Venetsialla on pitkä historia merenkulun ja kaupan keskuksena. Epiteetti kuollut kaupunki liittyy siihen, että kaupungin asukkaat keskittyiviät palvomaan loistavaa historiaansa ja sen mukanaan tuomia kulttuuriaaarteita. Ja elämään ankaran uskonnon varjossa. Brügge on myös yleisesti tunnettu kuolleena kaupunkina siksi, että vesi ei virtaa sen kanavissa, vaan jää seisomaan paikalleen. Seisovan veden muodostamat heijastukset sekä toden ja unen jatkuva vuoropuhelu ovat olleet ohjaaja Kasper Holtenin inspiroijina hänen luodessaan teosta.

Oopperan päähenkilö Paul (Klaus Florian Vogt) palvoo kuollutta vaimoaan Marieta, joka on saanut yhä enemmän enkelin piirteitä. Paulin palvonta saa sairaalloisia muotoja ja hänen on vaikea erottaa todellista unesta ja harhoista, joiden keskellä hän elää. Oopperan avainrepliikkejä on Paulin kysymys, kuinka kauan ihminen voi kärsiä ennen kuin hänet revitään kokonaan juuriltaan. Paul on hautautunut asuntoonsa eläen Marien tavaroiden, kuvien ja muistojen kanssa pölyisessä kotimuseossaan. Oopperan tapahtumat saavat alkunsa kun Paul tapaa tanssija Mariettan, joka muistuttaa ulkoisesti Marieta. Kun Marietta saapuu vierailulle Paulin luokse, tämä näkee Mariettassa uudelleen henkiin heränneen Marien.

Paul (Klaus Florian Vogt) ja Marie (Kirsti Valve). Kuva Suomen Kansallisooppera, 2010 Stefan Bremer.








Ooppera keskittyy Paulin henkisen tasapainon horjumiseen, jonka mukana tosi ja kuviteltu käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Holten on ratkaissut tämän tarkastelemalla tapahtumia Paulin näkökulmasta, jossa kaksi unta leikkaavat toisensa. Ulkoisesti unenomaisuutta lisää se, että Holten on tuonut näyttämölle Mariettan lisäksi  Marien (Kirsti Valve, mykkärooli). Sekä Marie että Marietta (Camilla Nylund), jotka ovat lähes koko ajan näyttämöllä. Katsoja ei voi koskaan olla varma, näkeekö tapahtumat todellisina vai heijastumina ja vääristyminä unen kautta.

Ohjauksen rinnalla toinen keskeinen tekijä produktion onnistumiselle on Es Devlinin lavastus, joka käyttää taitavasti vääristyneitä perspektiivejä taustalla Brüggen kaupunkia esittävä pienoismalli ilmasta nähtynä. Lavastuksella - sen lisäksi että se on yksi tyylikkäimmistä - saadaan luotua Paulin taloa ja koko kaupunkia leimaava ahdistava haudanomainen ilmapiiri.

Die tote Stadt, toinen näytös. Kuva Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer

Mariettan ensivierailun jälkeiset tapahtumat siirtyvät pääosin Paulin uneen ja tapahtuvat vain osittain  todellisuudessa. Kolmiodraaman kevennykseksi oopperan toiseen näytökseen kuuluu mainio joukkokohtaus, jossa Marietta teatteriseurueineen saapuu Paulin taloon pitämään hauskaa. Holtenin loputtomasta mielikuvituksesta on hyvänä esimerkkinä on se, että seurue saapuu Paulin sängyn läpi. Hetkessä sänky muuttuu gondoliksi, jolla tehdään vesiretki tässä pohjoisen Venetsiassa.

Camilla Nylund (Marietta). Kuva. Suomen Kansallisooppera, 2010, Stefan Bremer.

Marietta on elämäniloinen nainen, joka haluaa tanssia ja nauttia elämästä, mutta samalla rakastuu oikeasti Pauliin. Paul haluaisi rakastaa Mariettaa, mutta on samalla kiinni Mariessa ja tämän muistoissa, joista ei voi päästää irti. Hän tapaa Mariettaa, mutta vain salaa. Hän ei halua päästää Mariettaa Marien huoneeseen tai näyttäytyä tämän kanssa julkisesti.

Uskonnolla on oopperassa keskeinen merkitys, sillä tapahtumat liittyvätä pääsiäisen aikaan ja -kulkueeseen. Paul on myös syvästi uskonnoillinen ja palvoo Marieta pyhimyksenä sytyttämällä tämän kuville kynttilöitä ja tuomalla jatkuvasti uusia ruusuja. Kulkueen aikana Marien haamu muuttuu pyhimyspatsaaksi. Toinen Paulin keskeinen lause kuuluu: "Minun uskoni on ikuinen rakkaus.".

Paulin ja Mariettan vietettyä yhteisen yön Marietta käy oman vuoropuhelun Marien kanssa. Muuten nämä kaksi naista liikkuvat ja elävät eri todellisuuksissa. Kunnes tapahtumat kärjistyvät siihen, että Marietta löytää Paulin kalleimman pyhäinjäännöksen - Marien hiukset. Mariettan keimaillessa turhamaisesti Paul riistää tämän hengen.

Holtenin tarjoama yllätys on, että kun Paul herää unesta, onkin kaikki ennallaan, Brigitta on edelleen talossa ja Frank tulee uudelleen käymään huokutteleman Paulia pois kuolleesta kaupungista. Ja Marietta palaa hakemaan sateenvarjoaan ja ruusuja. Hän toteaa, että ehkä hänen pitäisi sittenkin jäädä. Mutta uni on ohitse. Paul seuraa Frankin ohjetta jättää kuollut talo ja kuollut kaupunki. Hän ainakin yrittää katsoa eteenpäin ja löytää uuden elämän. Hänen jäähyväisensä Marielle ovat "Odota minua tuonpuoleisessa, sillä täällä ei ole ylösnousemusta."

Die tote Stadt on suurta musiikillista juhlaa. Teos oli yksi niistä, jotka Kansallisoopperan nyt jättävä ylikapellimestari Mikko Franck ilmoitti jo tullessaan haluvansa tuoda oopperan ohjelmistoon. Sen hän teki loistokkaalla tavalla. Mikä sopisikaan paremmin hänen läksiäisiinsä kuin tämä suuri romattinen teos. Franck piti orkesterin täydellisesti hallinnassaan ja monin paikoin orkestei soitti kuin hurmoksessa. Tämän parempaa soittoa voi oopperassamme kuulle vain harvoin.

Die tote Stadt.- toinen näytös. Suomen Kansallisooppera, 2010. Stefan Bremer.

Kansallisoopperan miehitys on ideaali. Klaus Florina Vogtin tenori on samalla sekä äärimmäisen kaunis että kantava. Ei siis ole ihme, että hän on yksi johtavista wagnertenoreita muun muassa Lohengrinin nimiosan ja Mestarilaulajien Walterin rooleissa. Paulin rooli on hänelle kuin luotu. Samaa voi sanoa Camilla Nylundin Mariettasta. Hänen äänensä on saanut lisää syvyyttä ja näyttämöolemuksensa rentoutta sitten ensi-illan. Upea suoritus. Olisi todella hienoa, jos Kansallisooppera voisi saada tämän traumpaaren joko Lohengrin tai Mestarilaulajien produktioon. Kirsti Valveen suoritus Marien roolissa on erittäin intensiivinen ja tekee Mariesta hyvin elävän luonnehdinnan ilman suuria eleitä. Hänen suorituksensa on keskeinen teoksen onnistumsielle.

Myöskään muissa solisteissa ei ole heikkoa lenkkiä. Kaikki tekevät osansa suurella antaumuskella ja taidolla. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin Markus Eiche, joka lauloi sekä Paulin ystävän Frankin että teatteriseurueen Fritzin roolin.

Die tote Stadt oli Mikko Frankin suuri haave, joka onnistui täydellisesti. Siksi se sopii hyvin päättämään hänen kautensa oopperan ylikapellimestarina. Se jäi samalla hänen kautensa suurimmaksi voitoksi, joka kestää vertailun minkä tahanasa kansainvälisen oopperatalon kanssa.

Erich Wolfgang Korngold: Die tote Stadt. Suomen kansallisooppera 11 & 13.11.2013
Kapellimestari Mikko Franck, ohjaus Kasper Holten, uusintaohjaus Anna Kelo, lavastus: Es Devlin, puvut: Katrina Lindsay, valaistus: Wolfgang Goebbel. Klaus Florian Vogt (Paul), Camilla Nylund (Marietta/Marien ääni), Kirsti Valve (Marie), Markus Eiche (Frank ja Fritz), Maria Forström (Brigitta), Hanna Rantala (Juliette), Niina Keitel (Lucienne), Per-Håkan Precht (Victorin), Juha Riihimäki (Albert) ja Antti Nieminen (Gaston). Suomen kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro,