Kuvan Kevät 2014

Uusi taiteilijamaalaussukupolvi esittäytyy

Kuva/Tila, Lisätila ja Galleria Fafa, 9.5.-1.6.2014

Karoliina Hellberg: Kuvaseinä Hellbergin maalauksista. Kuvan Kevät -näyttelyssä.

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely on jo usean vuoden ajan kantanut nimeä Kuvan Kevät. Tällä kertaa mukana oli yhteenäs 37 akatemiasta valmistuvaa taiteilijaa. He edustavat neljää eri opetusalaa: maalaus, kuvanveisto, taidegrafiikka ja tila-aika.

Sampo Apajalahti: Aikojen takana syntyvät ne muistot, jotka meidät rakentavat. Pigmenttivedos, 2014. Kuva: © Kuvataideakatemia.

Kuvan kevät on saanut täksi vuodeksi uudet näyttelytilat. Pääosa teoksista on esillä akatemian viime syksynä käyttöön saamassa näyttelytilassa Kuva/Tila, joka sijaitsee Punavuoren Merikorttelissa. Kuva/Tilan lisäksi oli mukaan saatu samassa rakennuksessa sijaitseva Lisätila sekä Lönnrotinkadulla sijaitseva perinteinen Galleria Fafa, jossa kolme taiteilijaa saivat kukin käyttöönsä oman huoneen.

Kaarlo Stauffer: Nimetön. Öljy kankaalle, 2014. Kuva: © Kuvataideakatemia.











Lopputyönäyttely on tavan mukaan monipuolinen läpileikkaus nuoren taiteilijasukupolven töistä ja heidän eriasteisesta valmiudestaan taiteilijan ammattiin. Näyttely on jyryttämätön eli kaikki taiteilijat ovat saaneet "salonkiin" mukaan itsevalitsemansa työt tilan salliessa. Niiden esillepanosta ja eräänlaisesta kuratoinnista vastasi Maaretta Jaukkuri, joka on toiminut pikemmin taiteilijoiden mentorina kuin varsinaisena kuraattorina.

Päivikki Alaräihä: Sininen, iho ja Punainen, sininen. Akryyli kankaalle, 2014. 

Kokonaisuutena esillä olevat työt ovat tasokkaampia kuin eräinä aiempina vuosina. Voisi kuvitella, että uudet tilat ovat innoittaneet taiteilijat panemaan parastaan. Suurehkoa ryhmänäyttelyä arvioidessa on vaikea käydä läpi kaikkien töitä ja valinta kohdistuu katsojan omien mieltymysten mukaisiin tyyleihin ja tekniikoihin.

Klaus Kopu: Muodonmuutos, Tragedia ja Pako. Akryyli ja öljy kankaalle, 2014.

Tällä kertaa oma mielenkiintoni kohdistui erityisesti maalareihin. Mukana on useita taiteilijoita, joiden tekniset valmiudet ovat huomattavan pitkällä ja moni on selvästi jo löytänyt oman linjansa.

Vaikka yleistyksiä on syytä välttää, on mukana enemmän esittävää maalausta kuin aiemmin ja uusekspressionismi on antamassa sijaa vapaamuotoiselle figuralismille. Värimaalauksella ja interiöörikuvauksella on keskeinen merkitys. Näistä maalareista nousevat esiin Karoliina Hellberg, jonka maalauksissa on muistumia Henri Matisselta ja Välimereltä. Hän sai myös Kuvataideakatemian ystävien stipendin. Toiseksi mainitsisin Kaarlo Taufferin kaksi valokuviin perustuvaa perhekuvaa, joista toinen on löytänyt tiensä Päivi ja Paavo Lipposen rahaston nykytaiteen kokoelmaan. Taufferin maalauksissa valokuvat ovat vain lähtökohtana maalauksille, joiden jännitteet syntyvät maalauksen, ei alkuperäisen valokuvan todellisuudessa. Molemmat taiteilijat ovat teknisesti taitavia uuskolorismin edustajia.



















Jaana Laakkonen: Aavistus ja Puolia, öljy kankaalle, 2014.

Merkillepantavaa on, että monimuotoisuus on valttia niin maalauksessa kuin muussa taiteentekemisessä. Mukana on abstraktia ekspressionismia (mm. Klaus Kopu ja Jaana Laakkonen, minimalismia ja väri- ja valotutkielmia (Päivikki Alaräihä).


Sanna Brunila: Kylpy, pigmenttivedos, 2014  ja Metamorfoosi, pigmenttituloste, 2014 sekä Nukkekoti, sekatekniikka ja rakennussarja, 2014. 

Keskustelu historian kanssa on edelleen ajankohtaista niin tila/aika-koulutruksessa, maalauksessa kuin valokuvauksessa. Historiallisia valokuvia on käyttänyt Taufferin lisäksi hyväkseen muun muassa Sampo Apajalahti valokuvassaan Aikojen takana syntyvät ne muistot, jotka meidät rakentavat. Häneltä on esillä myös kaksi suurta pelkistettyä tilatutkielmaa, joissa kuvat ovat pelkistyneet hyvin viitteellisiksi. Toinen taitava valon ja valkoisen värin tutkija on Päivikki Alaräihä, jonka suuri, monin värikerroksin seinälle maalattu akryyliteos Nurkka 3 on tästä erinomainen esimerkki.

Fabian Olovson: Nimetön, veistosinstallaatio, sekatekniikka, 2014.








Monien taiteilijoiden teokset hakevat ja kokeilevat sekä eri opetusohjelmien että taiteenlajien rajoja. Näin on etenkin tila-aika sekä kuvanveisto-osioissa. Mukana on myös useita rakennettuja huoneita, joiden sisälle on sijoitettu niin videota, äänimaisemaa kuin materiaalikokeiluja.  Varsinkin Kuva/Tila galleria ja Merikortteli tarjoavat näille erinomaiset puitteet ja Fafaan sijoitetut hyötyvät siitä, että kullakin taiteilijat on oma riittävän ilmava näyttelytila.

Natalia Koziel: Making Spaces', projisoinnit, 2014.



Taiteilijakoulutuksen ja opiskelijoiden rajojen etsimisestä erinomainen esimerkki on Timo Tähkäsen Pyörä pyörii ja ihmiset hyörii, joka on näyttelyyn sijoitettu installaatio, mutta jonka sisältö on projekti, joka tutkii värien hiljaista vaikutusta dementoituviin vanhuksiin. Ei toimintaterapiaa vaan värin ja taiteen suoraa mentaalista kokemista.

Timo Tähkäsen Pyörä pyörii ja ihmiset hyörii, installaatio, 2014.













★★★☆☆
Kuvan Kevät 2014. Kuvataideakatemian lopputyönäyttely. 9.5.-1.6.2014. Avoinna ti-su 11-18. Kuva/Tila, Merimiehenkatu 36 C. Lisätila, Merimiehenkatu 36 B ja Galleria Fafa, Lönnrothinkatu 35.









Lotta Mattila: Hei sun hevoset karkaa. osb-levy, 2014. Kuva: © Kuvataideakatemia.

Timo Tuominen - Encore Brel

Jacques Brelin lauluja tässä ajassa

Suomen Kansallisteatterin Lavaklubi, 22.5.2014

Näyttelijä Timo Tuominen teki vuonna 2011 Kansallisteatterin Lavaklubille lauluillan Timo Tuominen avec Jacques Brel belgialais-ranskalaisen laulaja-lauluntekijä Jacques Brelin (1929-1978) lauluista. Ensimmäisen ilta koostui paristakymmenestä aiemmin suomennetusta Brelin tunnetuimmasta laulusta, joiden suomennokset olivat Liisa Ryömän ja Aale Tynnin. Niitä oli kuultu aiemmin muun muassa Helsingin kaupunginteatterin esityksessä Laulusi elää Brel. Sekä kaupunginteatterin että Tuomisen tulkinnoista on julkaistu levy. Tuomisen levy on livetaltiointi Lavaklubilta. Siinä tulee hyvin esille Tuomisen into Brelin lauluihin ja erityisesti niiden sisältämiin kertomuksiin, jotka ovat kuin pienoisnäytelmiä. Levyn perusteella Tuomisen lähestymistapa on selvästi näyttelijän ja vain kuultuna on ehkä hieman liiankin teatraalinen. Mutta niissä on mukana sellaista sielukkuutta kuin ranskalaiselta chansonilta parhaimmillaan odottaa.

Avec Jacques Brel sai erinomaisen vastaanoton, jonka perusteella ja vanhan Brel-innoituksensa kannustamana Tuominen on valmistanut toisen kattauksen Brelin lauluja. Tähän Encore Brel -iltaan hän on valinnut yhteensä 24 Brelin laulua. Kootessaan ohjelmaa Tuominen huomasi, että Brelin lauluista harvat ovat Suomessa tunnettuja ja vain aniharvat on suomennettu. Niinpä hän päätyi itse suomentamaan valitsemansa laulut. Tuominen on suomentanut kaikki laulut lukuunottamatta päätöslaulua Rakastakaa (Quand on a que l'amour), jonka suomennos on Liisa Ryömän sekä Tuomisen yhdessä Kristina Haatajan kanssa suomentamaa Lähtöaulaa (Orly).

Tuominen on pyrkinyt autenttisiin suomennoksiin niitä kaunistelematta. Brel puhuu rakkaudesta, erosta, syntymästä ja kuolemesta tavalla, joka puhuttelee yhtä hyvin 1950- ja 60-lukujen Pariisissa kuin 2010-luvun Suomessa. Toisaalta Tuominen on käyttänyt sanastoa, joka liittää tekstit suoraan tähän päivään. Lisäksi muun muassa Vesouliin (Vesoul) -laulun paikkakunnat ovat saaneet suomalaiset vastineet, mikä tuo mielentilan lähemmäksi suomalaista kuulijaa.

Illan suurin yllätys oli se, miten sisällöllisesti päteviä ja koskettavia tarinoita Tuominen on saanut aikaan. Samalla laulujen tarinallinen ja näyttämöllinen sisältö on jalostunut. Tuominen elää ne ja liiallisen pateettisuuden väliin mahtuu sopiva ripaus huumoria. Laulut ja niiden esitykset ovat juuri sillä tavalla rosoisia kuin Brelin laulujen odottaa olevan.

Esitykseen valitut laulut tarjoavat hyvän läpileikkauksen Brelin chansoneista. Mukana on niin rakkauslauluja kuin hirtehistä yhteiskuntakritiikkiä. Jälkimmäisestä paras esimerkki on uudelleen suomennettu Porvarit (Les bourgeois), jonka purevuus ei 60 vuodessa ole vähentynyt rahtuakaan. Suurelle yleisölle tunnetuin lauluista on varmaan Le moribond (Kuolevainen), joka on tullut tunnetutuksi englanninkielisen version kautta (Seasons in the Sun).

Tuominen ei ehkä ole suuri laulaja, mutta hän yllättää todella myönteisesti ja laulutaito on parantunut ensimmäisestä illasta. Yhdessä muusikoidensa Tomi Rikkola (kitara ja alttoviulu), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut ja perkussiot) sekä Marko Roininen (piano ja haitari) yhtye saa aikaan todella hyvän klubitunnelman, jota Lavaklubin miljöö vielä erinomaisesti tukee. Paikoitellen Tuomisen näyttelijämaneerit uhkaavat päästä vallalle, mutta tyylien sopiva vaihtelu ja kappaleiden sovitukset pitävät ylitulkinnan kurissa. Tässä suhteessa positiivinen kehitys Avec Jacques Brel - levyyn on merkittävä. Erinomaisena näyttelijänä Tuominen pitää myös illan tunnelman sopivan letkeänä ja fokuksen Brelin lauluissa.

Täysi sali sai kiitollisten suosionosoitusten palkaksi kolme ylimääräistä mukana Viimeinen valssi (La valse à mille temps) ja Amsterdam. Suuren yleisömenestyksen ansiosta Tuomisen chanson-ilta uusitaan Lavaklubilla neljä kertaa syys- ja lokakuussa.

Tässä vielä malliksi kaksi laulua (Viimeinen valssi ja Rakastakaa) Avec Jacques Brel -illasta taltioituna Ida Aalberg-säätiön näyttelijäpalkintojen jakotilaisuudesta 21.11.2011.




★★★★☆

Timo Tuominen: Encore Brel. Suomen Kansallisteatterin Lavaklubi. 22.5.2014
Esiintyjät: Timo Tuominen (laulu), Tomi Rikkola (kitara ja alttoviulu), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut ja perkussiot) ja Marko Roininen (piano ja haitari).

Sampsa Sarparanta - Maalauksia

Yhteiskuntakriittisen taiteen airut

tm-galleria 14.5.-1.6.2014

Sampsa Sarparanta: Maalauksia. tm-galleria.

Sampsa Sarparanta (s. 1973) on yksi menestyneimmistä nuorista maalareistamme. Hänellä on ollut yli 30 yksityisnäyttelyä vuoden 1995 jälkeen. Hän on valmistunut Kuvataideakatemista vuonna 2006 ja hänet on valittu muun muassa Taidekeskus Salmelan nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2004. Hän on myös yksi harvoista kantaaottavista ja realistiseen tyyliin maalaavista taiteilijoista.

Sampsa Sarparanta: Eniten vituttaa kaikki, öljy, 2014












Sarparanta maalaa esittäväviä kuvia, joiden aiheet voi jakaa kahteen pääryhmään. Toisaalta hän maalaa laajoihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin kantaaottavia töitä. Toisen ryhmän muodostavat pientä ihmistä, yksilöitä ja arkipäiväsitä elämää kuvaavat työt. Niiden aiheina ovat arjen ongelmat, työttömyys, juurettomuus ja ulkopuolisuus. Nämä kaksi aihepiiriä ovat vahvasti esillä myös tm-gallerian näyttelyssä.

Sarparanta on poikkeuksellinen taiteilija tämän päivän Suomessa yhteiskunnallisten näkemystensä vuoksi. Hän on eräänlainen uuden punk-sukupolven vihainen nuori mies. Toisaalta näen hänen taiteilijantyönsä loogisena jatkumona 1970-luvun suomalaiselle maalaustaiteelle. Useat hänen teoksensa ovat tähän päivään päivitettyä fotorealismia, jolla on yhteiskunnallinen särmä. Siten ne eivät ole vain taidokkaan maalaustekniikan esittelyä. Tästä hyvä esimerkki on näyttelyn toinen päätyö Eniten vituttaa kaikki. Se kuvaa naista, jonka elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta silti mikään ei ole. Onko kyse yhteiskunnalisesta tiedostamisesta vai henkilökohtaisista vaikeuksista ja mahdollisuuksien puutteesta vai yleisestä weltschmerzista? Joka tapauksessa näissä maalauksissa Sarparannan myötätunto on aina yksilön puolella.

Sarparanta on harvoja yhteiskunnallisesti kantaaottava taiteilijoita, joka töissään ottaa voimakkaasti kantaa eriarvoisuutta vastaan. Hän kuvaa usein työttömiä, syrjäytyneitä ja väliinputoajia. Sarparannan uusin näyttely tuo nämä hänen yhteiskunnalliset arvonsa hyvin esille. Hänen uudet maalauksensa tuovat elävästi mieleen 1970-luvun osallistuvan taiteen, niiden aihepiirin ja realistisen maalaustyylin, joka yhdisti sosialistista realismia ja fotorealismia. Sarparanta tekee tämän kuitenkin uudella, uutta luovalla tavalla. Vihaisen miehen raivoon yhdistyy paljon myötäelämistä yksilöitä kohtaan ja jopa ripaus huumoria ryhmäkuvissa.


Sampsa Sarparanta: Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia (osa), öljy, 2014.









Näyttelyn toisen painopisteen ja samalla aiheensa puolesta kiinnostavimman osuuden muodostaa kaksi yhteiskunnallisesti kantaaottavaa maalausta. Ne on lisäksi ripustettu rinnakkain, mikä nostaa niiden viestin toiseen potenssiin ohi yksioikoisen poliittisen viestin ohi. Näyttelyn parhaan työnä pidän teosta Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Siinä suorissa riveissä olevat kiinalaiset - tai korealaiset - työläiset näyttävät ensisilmäyksellä kaikki samanlaisilta, mitä yhtenäiset univormut korostavat. On tapana nähdä nämä joukot massana, josta yksittäisten henkilöiden piirteet eivät erotu. Meistä kaikki aasialaiset näyttävät samannäköisiltä aivan samoin kuin heistä eurooppalaiset ovat kaikki samannäköisiä. Sarparanta muuttaa asetelman maalamalla kunkin rivin kasvot spetrin eri sävyllä. Näin joukko jakautuu ryhmiin ja yksilöiksi, joilla voi olla erilaiset etuoikeudet, mutta samalla he erottuvat yksilöinä. Toivottavasti samanarvoisina. Teoksen viesti on ihmisarvon ja yksilön arvon korostaminen heidän taustoistaan ja lähtökohdistaan riippumatta.

Sampsa Sarparanta: Kallista on ja halvalla menee, öljy, 2014











Edellisen työn pariksi on ripustettu Nokian yhtiökokouksesta tehty maalaus Kallista on ja halvalla menee, jossa liituraitapukuiset yksilölliset miehet muuttuvat vihreiksi maalattuine kasvoineen yhtenäisekksi massaksi ja koneiston osaksi. Heillä ei persoonallisista piirteistä huolimatta ei jäljellä mitään yksilöllistä. Sarparanta on kuvannut kapitalismin vihreät kasvot 2010-luvun näkökulmasta. Tässä on tämän vuosikymmenen versio kahdestakymmenestä perheestä raivolla ja ripauksella huumoria maustettuna. Hyvin päivitettyä 1970-luvun yhteiskunnallista realismia.

Hieman yllättäen mukana on myös kaksi luontokuvausta - Elämän puu sekä Lepää rauhassa, jotka samoin tuovat mieleen 1970-luvun esimerkiksi Kaj Stenvallin ennen Ankkalinnaa. Realistinen maalaustapa oli voimisssan, mutta jos yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei kiinnostanut, aiheeksi valikoitui maisemamaalaus. Sarparanta on kuitenkin sijoittanut myös näihin töihin yhteiskunnallisen piikin tai sanoman.
    

★★★★☆

Sampsa Sarparanta: Maalauksia. 14.5.-1.6.2014. tm-galleria, Erottajankatu 9 B, Helsimki. Avoinna ti-pe 11-17, la 11-16 ja su 12-16.

Heidi Lampenius - Blue

Veden liike ja heijastus abstraktina luontomaalauksena

Sinne, 3-25.5.2014

Heidi Lampenius: Sea Stories III. Muste ja akryyli kankaalle, 250x300, 2014.














Galleria Sinne poikkeaa muista Helsingin gallerioista siinä, että sen toimintaa vetää Stiftelsen Pro Artibus, joka on itsenäinen osa Svenska kulturfondetia ja saa sen kautta rahoituksensa. Näyttelytiloista ei peritä vuokraa ja taiteilijat voivat siten toteuttaa näyttelyideansa vapaita taloudellisesta riskistä. Tämä on mahdollistanut rohkeita kokeiluja ja esimerkiksi installaatioprojekteja, jotka muuten olisivat mahdottomia järjestää.

Tällä kertaa Sinnessä on nähtävillä maalauksia, joten on mahdollista arvioida tilan soveltuvuus tavallisempaan galleriakäyttöön. Suuren gallerian täyttävät Heidi Lampeniuksen kookkaat musteella ja akryylilla toteutetut maalaukset. Lampenius on muutenkin ajankohtainen, sillä hänen töitään on nähtävillä myös Yrjö16 -näyttelyssä (25.4.18.5.2014).

Heidi Lampenius: Sea Stories II ja III. Muste ja akryyli kankaalle, 250x300, 2014.








Sinnen näyttelytila oli aikoinaan suuri kansanravintola, joka on sittemmin toiminut eri tehtävissä. Alkuperäisen käyttötarkoituksen vuoksi tila on näyttelytilana vaativa ja asettaa erityisiä haasteita maalausten esillepanolle. Gallerian kaksi seinää ovat kokonaan lasia ja pilarit jakavat pisimmän yhtenäisen seinän kolmeen osaan. Näin suureen tilaan mahtuu helposti vain muutamia suurehkoja töitä, Lampenius on suunnitellut näyttelyn vartavasten tähän tilaan ja ottanut lähtökohdaksi maalausten ja näyttelytilan avoimen vuoropuhelun ympäröivän katuympäristön kanssa. Yhteensä teoksia on näytteillä vain kahdeksan, joista päätilassa viisi.

Lampenius (s. 1977) on valmistunut Kuvataideakatemiasta 2011 ja on yksi nopeasti nousevista nuorista maalareista. Hänen maalauksensa ovat abstrakteja, mutta niiden lähtökohta on luonto ja maisema. Niiden pienet kuviot, liikkeet ja tapahtumat toimivat maalausten lähtökohtina ja vinkkeinä katsojalle. Vaikka maalauksilla on suora linkki luontoon, ne ovat sittenkin ennen kaikkea muistumia luonnosta abstraktilla tasolla. Ne vaikuttavat pikemmin mielentilan kuin suorien fragmenttien kautta. Tälle näyttelylle Lampenius on antanut nimen Blue, sininen, joka vie ajatukset veteen, jonka virtauksen ja heijastukset maalauksista aistii. Päähuomion vie kolmen maalauksen sarja Sea Stories. Nämä teokset taiteilija on toteuttanut  käyttämällä niiden materiaalina aiempia maalauksiaan, jotka hän on repinyt kapeiksi suikaleiksi ja koonnut niistä uudet maalaukset kollaasitekniikalla. Näin syntyy veden liike samalla, kun katsojan kiinnostuu etsimään maalauksiin sisältyviä yksityiskohtia ja muistumia alkuperäisistä töistä. Hajonnut kuva syntyy uudeksi katsojan mielessä.

Heidi Lampenius: Never let me go. Muste ja akryyli kankaalle, 190360, 2014.

Lampenius on maalannut kaikki teokset musteella ja akryylillä pohjustamattomille kankaille, mikä tuo niihin uuden syvyyden. Tämä näkyy tässä näyttelyssä parhaiten teoksessa Never let me go,  joka nimellään viittaa myös Kazuo Ishiguron romaaniin Ole luonani aina. Siinä valon leikki veden pinnalla pääsee parhaiten esiin varsinkin kirkkaana kevätpäivänä. Kevätauringossa työt vievät mielen kimaltelevalle merelle, kun talven kalpeassa valossa vaikutelma voi olla aivan toinen kuten Harri Wessmanin kuorolaulussa Vesi väsyy lumen alle.

Osa maalauksista on ripustettu vapaasti ilman kiilakehyksiä, jolloin niiden purjemaisuus liittää ne vielä voimaakkaammin vedelliseen - merelliseen - elementtiin.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mihin suuntaan Lampeniuksen maalaukset kehittyvät ja jatkaako hän suomalaisen sielunmaiseman ja mielentilan kuvaamista kevyemmällä otteella - kuten tässä näyttelyssä - kuin aiempien sukupolvien maalarit.

★★★☆☆

Heidi Lampenius: Blue. 3-25.5.2014. Sinne, Iso-Roobertinkatu 16, ti-su 11-17. 

Richard Strauss - Der Rosenkavalier

Ruusuritarin paluu Straussin juhlavuoden kunniaksi

Richard Strauss: Ruusuritari. Melanie Diener ja Niina Keitel. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Suomen Kansallisooppera juhlii Richard Straussin syntymän 150. juhlavuotta tuomalla näyttämölle Straussin Ruusuritarin (Der Rosenkavalier). Se oli Operabasen mukaan säveltäjän kolmanneksi esitetyin Salome- ja Ariadne auf Naxos -oopperoiden jälkeen (2009-2013). Kohautettuaan oopperamaailmaa lähes atonaalisilla Salomella (1904) ja Elektralla (1909) Strauss palasi perinteisempään sointi- ja harmoniakuvaan säveltämällä komediallisen oopperan, joka tuo mieleen W. A. Mozartin oopperat. Ruusuritarista muodostui aikansa menestynein näyttämöteos, joka on säilyttänyt suosionsa.

Strauss sävelsi tämän wieniläisistä wieniläisimmän oopperan vakiolibretistinsä Hugo von Hofmannsthalin kanssa. Libretto pohjautuu löyhästi Molièren näytelmään Monsieur de Pourceaugnac ja Louvet de Couvralin romaaniin Les amours du chevalier de Faublasby. Oopperan suosio perustuu Straussin mestarilliseen orkestrointiin ja taitoon säveltää kauneinta naisäänille sävellettyä musiikkia kuten lopputertsetto sekä hopearuusun ojentaminen toisessa näytöksessä. Erityisesti ensimmäisen näytöksen loppu marsalkatar Werdenbergin (sopraano) ja kreivi Octavian Rofranon (housurooli, mezzosopraano) kesken sekä kolmannen näytöksen loppu, jossa näihin kahteen liittyy Octavianin nuori rakastettu Sophie (sopraano), ovat vertaansa vailla. Neljäs keskeinen henkilö on paroni Ochs von Lerchenau (basso), elosteleva maalaisserkku, joka yrittää naida Sophien. Ochs on oopperan koominen dynamo, jonka ympärille oopperan farssimaiset piirteet ja huumori keskittyvät. Hänelle on myös sävelletty kolmeen kertaan esiin nouseva keskeinen valssisävelmä.

Ruusuritari on tuotettu Kansallisoopperaan alunperin marraskuussa 2004 ja on nyt nähtävissä ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen. Ensi-illan yhteydessä produktio nostettiin yhdeksi nykyisen oopperatalon parhasita saavutuksista. Tähän olivat syynä Marco Arturo Marellin ainutkertaisen kaunis ja toimiva ohjaus ja lavastus sekä ensi-iltamiehitys (Soile Isokoski, Monica Groop, Helena Juntunen sekä Eric Halfvarson). Odotukset uusintakierrokselle olivat korkealla, sillä marsalkattareksi oli saatu saksalainen sopraano Melanie Diener, joka on esittänyt roolia muun muassa Hampurissa ja Moskovassa. Hän on tuttu myös läpimurrostaan Elsan roolissa Bayreuthissa vuonna 1999. Muut keskeiset roolit on miehitetty oopperan omilla, lähinnä nuorilla, solisteilla.















Richard Strauss: Ruusuritari. Melanie Diener ja Niina Keitel. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Ohjaus on säilyttänyt tuoreutensa ja kuuluu edelleen omiin suosikkeihini. Kuten mainittu Ruusuritarin ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastaa Marco Arturo Marelli, joka on ohjannut myös ensi syksynä ohjelmistoon palaavan Claude Debussyn  Pelléas ja Mélisande -oopperan ja tulossa olevan Johann Straussin Lepakko-operetin.

Marellin Ruusuritarin nerokkain oivallus on näyttämökuvan luominen projisoimalla liikkuvan lattian kuviot suuren vinottain kattoon kiinnitetyn peilin kautta. Marelli on käyttänyt hyväksi liikkuvaa lavaa niin, että interiöörit lipuvat hitaasti tapahtumien kuluessa oikelta vasemmalle ja samalla heijastavat lattian kuvat katoksi ja taustaseinäksi. Lipuvan näyttämökuvan muutoksen voi tulkita myös ajan virran vääjäämättömäksi kuluksi, jonka etenkin marsalkatar kokee oman elämänsä kohdalla. Marelli korostaa marsalkattaren rakkautta nuoreen rakastajaansa Octavianiin ja siitä luopumista nuorten lemmen hyväksi. Hänen ohjauksessaan myös Ochs on inhimillisempi kuin monesti aikaisemmin. Sen sijaan, että Ochs olisi täydellinen öykkäri, hän on enemmän Wienin tapoihin tottumaton maalaisveikko, joka ottaa elämästä ilon irti aina, kun se on mahdollista. Kauneimmillaan Marellin ohjaus on ensimmäisessä näytöksessä, jossa wieniläinen aatelisasunto saadaan aikaan muutamilla huonekaluilla ja maalatuilla lattiakuvioilla. Näin syntyy illuusio suurista saleista, joissa marsalkatar voi pitää aamuvastaanottonsa, jossa notaarin, pukusuunnittelijoiden, sokean laulajan (erinomainen Mika Pohjonen) ja rahananojat voivat esittää asiansa.

Richard Strauss: Ruusuritari. Melanie Diener ja Niina Keitel. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Strauss ja Hofmannsthal ovat sijoittaneet Ruusuritarin  tapahtumat arkkiherttuatar Maria Teresian aikakaudelle 1740-luvun lopulle. Marellin ohjauksessa interiöörit kuvaavat tätä Wienin loiston aikaa, mutta tapahtumat on muuten sijoitettu 1900-luvun alkupuolelle, jota kuvastavat ensimmäiset valokuvauskojeet ja puvustus, vaikka päähenkilöiden puvustus onkin osin jattommanpaa ja historiallisempaa perua. Ajankohdalla ei ole merkitystä, kun kokonaisuus luo uskottavan ympäristön oopperakomedialla, joka periaatteessa on kuvaus kaipauksesta nuoreen rakkauteen ja porvariston innosta aatelisarvojen perään ja vastaavasti köyhtyvän aateliston tarpeesta täyttää kukkaronsa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa aatelisto eli vielä hienostoelämäänsä, maalaisaateli oli rahvaanomaista - mitä paroni Ochs todella ilmentää, mutta jolloin porvaristo oli jo nousussa ja yritti rahoillaan pönkittää asemaansaa kuten Ruusuritarin von Faninal, Sophien nousukasmainen isä. Uuden ajan piirteitä ovat tapahtuminen ikuistaminen ensimmäisillä kameroilla - onpa mukana ensimmäinen paparazzikin -  mutta samalla niin sanotuista vanhoista perinteistä pidetään kiinni. Tätä edustaa ennen kaikkea oopperan keskeinen tapahtuma hopearuusun luovuttaminen sanansaattajan - Octavian - välityksellä kihlajaislahjana morsiamelle (Sophie). Hopearuusun luovutus kääntää oopperan kulun nuorten rakastuessa ensisilmäyksellä toisiinsa. Mitään hopearuusu-perinnettä ei toki koskaan ole oikeasti ollut olemassa.
















Richard Strauss: Ruusuritari. Jyrki Korhonen, Jesse Liskola, Juha Riihimäki ja Ann-Marie Heino. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Ooppera on sekä suuri romanttuinen ooppera, että humoristinen teos - Straussin sanoin pikemminkin wieniläistä komediaa kuin berliiniläistä farssia. Huumorista vastaa ennen kaikkea paroni Ochs, jonka maalaisuudesta ja naistenmetsästyksestä tehdään säälimätönstä pilkkaa. Oopperan huumori riippuu paljolti Ochsia esittävän basson näyttelijän kyvyista. Tässä produktiossa Ochs on tavallista inhimillisempi, minkä Jyrki Korhonen toi poikamaisella huumorintajullaan hyvin esiin. Korhosen jykevä ja taipuisa basso sopi myös laulullisesti erinomasiesti Ochsin rooliin.

Kuten mainittu ensi-illassa keskeiset naisroolit oli uskottu suomalaisille huippunimille. Tämän kertainen solistikomikko Melanie Diener (Marsalkatar), Niina Keitel (Octavian) ja Hanna Rantala (Sophie) selvisi tehtävistään enemmän kuin kunniakkaasti. Kansallisoopperan kunniaksi on luettava se, että se pystyy täyttämään useimmat roolit oman talon laulajilla. Hyvää on myös se, että nuorille solisteille annetaan enemmän ja enemmän esiintymismahdollisuuksia.

Vaikka niin ei pitäisi tehdä, moni kuunteli ja vertasi tämänkertaisia laulajia aiempaan miehitykseen. Syyttä. Diener ja Isokoski ovat äänityypiltään erilaisia ja vaikka Dieneriltä jäivät puuttumaan hopeiset täydelliset pianissimot, hän selvisi äänen ajoittaisesta alavireydestä huolimatta marsalkattaren roolista ylvään ryhtinsä mukaisesti ja etenkin jälkimmäisen illan lopputertsetto sujui mallikkaaksi ja sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä aivan kuten pitääkin.

Illan todellinen tähti oli Niina Keitel, jonka Octavian oli hänen tähänastisen uransa paras suoritus- Ainakin mitä itse olen onnistunut kuulemaan. Enemmän kuin lupaava tulevaisuus. Hanna Rantala on kehittynyt nopeasti, mutta valitettavasti en vielä kokenut hänen Strauss-laulussaan sellaista kypsyyttä kuin mitä olin toivonut. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

Kokonaisuutena miehityksessä oli hyvää myös se, että keskeiset roolit oli annettu oikean ikäisille laulajille, onhan Octavian libreton mukaan vain 17-vuotias ja Sophie 15-vuotias, eikä "ikäloppu" marsalkatarkaan ole kuin hädintuskin 30.

Laajasta laulajakunnasta kannattaa mainita vielä von Faninalin roolin jälleen kerran varmasti laulanut Jaakko Kortekangas. Koko ensemble pienimpiä rooleja myöten oli hyvin tehtäviensä tasalla.

Oopperan ylikapellimestari Michael Güttler on päättänyt johtaa paljon itse. Tämä on tervetullut uutinen, sillä hän oli enemmän kuin kotonaan Straussin musiikin parissa ja sai esille orkestroinnin värit ja monet detaljit. Orkesterin ote Straussin musiikkiin oli wienilöisen kevyt ja hienostunut.

Ruusuritari alkaa marsalkattaren budoaarista jossa marsalkatar ja Octavian viettävät yhteistä aamuhetkeään, jonka palvelijan tuoma aamukahvi keskeyttää. Marellin idea päättää teos sulkemalla ympyrä samalla paikalla sijaitsevaan sänkyyn, jossa tällä kertaa ovat Octavian ja Sophie ja jonne marsalkattaren palvelija jälleen tarjoilee kahvin, on erinomainen oivallus.

Ruusuritari oli ja on musiikillisesti paljon enemmän kuin marsalkattaren kommentti: "Tämä oli vain farssi, eikä sen kummenpaa."

Valitettavaa sen sijaan on se, että Kansallisooppera kuittaa Strauss-juhlavuoden vain tällä Ruusuritarilla, jota esitetään yhteensä ainoastaan neljä kertaa, sekä säveltäjälle omistelulla juhlakonsertilla lokakuun lopussa. Siinä kuullaan sävelruno Don Juan, laulusarja Vier Letzte Lieder solistina Anna Gabler sekä Ariadne auf Naxos -oopperan prologi.

★★★★☆

Richard Strauss. Ruusuritari (Der Rosenkavalier). Suomen Kansallisooppera. Uusintaensi-ilta 13.5.2014. Arvio perustuu esityksiin 13.5. ja 15.5.2014.

Muusiikinjohto: Michael Güttler, ohjaus, lavastus ja valaistus: Marco Arturo Marelli, koreografia: Sami Vartiainen, puvut:  Dagmar Niefind ja uusintaohjaus: Rauno Marttinen ja Kim Amberla. 

Laulajat: Melanie Diener (Marsalkatar Werdenberg), Niina Keitel (Octavian), Jyrki Korhonen (Paroni Ochs von Lerchenau), Jaakko Kortekangas (von Faninal), Hanna Rantala (Sophie), Leena Liimatainen (Marianne Leitmetzerin), Juha Riihimäki (Valzacchi), Ann-Marie Heino (Annina), Hannu Forsberg (Komisario), Juhana Suninen (Marsalkattaren hovimestari), Petri Bäckström (Faninalin hovimestari) ja Mika Pohjonen (Sokea laulaja).

Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro.

Jari Jula - Jokin - maalauksia

Ei mistään johonkin
tm-galleria 23.4.11.5.2014

Jari Jula : Jokin. Maalaukset vasemmalta: Pulssi, En kritiker, Impulssi ja Impulssi.

Jari Julan (s. 1961) uuden tm-galleriassa olevan näyttelyn Jokin lähtökohta on mielenkiintoinen. Hänen kertomansa mukaan edellisessä näyttelyssä Ei-mikään oli esillä teoskokonaisuus nimeltään Da Vincin seinä. Se koostui yhteensä kahdestatoista maalauspohjasta, joiden työstämiseen Jula oli käyttänyt erilaisia pohjustusmateriaaleja ja -liimoja. Purettuaan näyttelyn hänellä oli tarve tehdä maalauspohjille jotain. Taiteilijan mukaan tästä ”lunastamattomien lupausten” läjästä syntyi pohja kerrallaan nyt nähtävillä oleva näyttelykokonaisuus.

Jari Jula: Pulssi, sekatekniikka, 150 x 160 cm, 2014

Samaan aikaan kiehtovasta ja pragmaattsesta lähtökohdasa on syntynyt hieno kokonaisuus lähinnä abstraktin ekspressionismin perinteelle rakentuvia maalauksia. Ne ovat lähtökohdaltaan velkaa esimerkiksi Mark Rothkolle, mutta värit ovat omia, pohjoiselle valolle tyypillisiä sävyjä. Jula on maalannut osaan teoksia myös viitteellisiä ihmis- ja muita hahmoja. Ne tuovat mukaan pilkahduksen huumoria. Osassa teoksia maalausaineeseen on sekoittettu värin lisäksi muita materiaaleja niin, että maalauksen pinta on muuttuu paikoin reliefimäiseksi. 


Jari Jula: Pulssi, sekatekniikka kankaalle, 160 x 200 cm, 2014












Jula on nimennyt useimmat teokset joko Pulssiksi tai Impulssiksi. Nimet kuvaavat taiteilijan lähestymistapaa tämänkertaisiin maalauksiinsa. Teokset heijastavat impulsiivista ja vapaasti hengittävää maalausotetta ilman varsinaista ohjelmaa tai taideteoriaa. Lopputuloksena on sarja herkullisia modernismin perinteitä kunnioittavia teoksia.

Jari Jula: Impulssi, öljy ja akryyli kankaalle, 150 x 170 cm, 2014 

★★★☆☆

Jari Jula: Jokin - maalauksia. tm-galleria, Erottajankatu 9 B, Helsinki, 23.4.-11.5.2014 avoinna ti-pe 11-17, la 11-16 ja su 12-16.

YRJÖ16 - Toimiston taiteellinen valtaus

Nuoret taiteilijat valtaavat toimiston

YRJÖ16. Vasemmalla Heidi Lampenius: Untitled, 2014 ja oikealla Ilari Hautamäki: Blooom, 2014








YRJÖ16 on taideprojekti, jossa kuusi taiteilijaa sai käyttöönsä lähes 250 neliömetrin suuruisen toimistotilan Helsingin ydinkeskustasta noin kolmen viikon eli 16 näyttelypäivän ajaksi. Ryhmänäyttely on Komugi Andon, Noora Geagean, Ilari Hautamäen, Heidi Lampeniuksen, Teemu Mäenpään ja Mirja Ylänteen yhteishanke, jonka taiteilijat ovat toteuttaneet yhdessä tuottaja Anna Miettisen kanssa.

Näyttely on toteutettu ilman varsinaista konseptia, teemaa tai kuratointia siten, että kukin taiteilija toi paikalle sarjan omia töitään, joista sitten yhdessä koottiin nähtävillä oleva taidelajitelma.

Eräällä Helsingin parhaista liikepaikoista sijaitseva arvohuoneisto oli mahdollista ottaa toimistokäytön jälkeen siirtymävaiheen ajaksi tämän ainutkertaisen taideprojektin käyttöön. Erilaisia pop-up-taidenäyttelyitä on ollut viimeaikoina monia, sillä sopivista ja kohtuuhintaisista galleria- ja näyttelytiloista on puutetta ja parhaisiin gallerioihin jonot ovat sangen pitkät. Monista muista pop-up-näyttelyistä poiketen tämä projekti on sekä toteutuksen että taiteellisen tason puolesta lähellä gallerianäyttelyiden parhaimmistoa. Itseasiassa näyttelystä voisi lähes mikä tahansa Helsingin gallerioista olla ylpeä. Konsepti näyttää toimineen myös markkinoinnin ja saavutetun julkisuuden mittareilla mitattuna. Avajaisissa oli paikalla ollut noin 400 henkilöä ja suuri osa teoksista oli myyty ensimmäisen näyttelyviikon aikana.

Noora Geagea: Figure in White, diasec, 2014

Näyttelyn taiteilijat poikkevat tyylillisesti toisistaan ja kukin on valinnut esille omaan tyyliinsä parhaiten sopivia töitä. Pääosa teoksista on maalauksia, mutta mukana on kaksi Noora Geagean tyylikästä valokuvaa ja hänen yhdessä Vivianne Budsko-Lommin kanssa tekemänsä video Kuningas. Geagea kuvaa ihmismieltä liikkeen kautta ja parhaiten tämä onnistuu hänen ilmavissa vaaleissa valokuvissaan.  Näyttelyn ainoa veistos on Teemu Mäenpään Havuja perkele. Häneltä on esillä myös monipuolinen sarja sekatekniikalla kankaalle toteutettuja töitä. Hänen pulppuava ja monipuolinen ideointikykynsä on sajaton, mutta hänen taiteilijalaatunsa tulee parhaiten esille henkilökuvissa.

Ilari Hautamäki on pannut esille kolme maalausta, joista kaksi suurikokoisia. Stargaging (Vanishing Point) jatkaa hänen edellisistä näyttelyistään tuttua planetaaris-avaruudellista tematiikkaa, kun taas uusi Blooom tuo mieleen hänen aiemman laaja-alaisiin värikenttiin perustuvan abstraktin maalaustavan. Maalauksen rakennetta jäsentävät nyt lasersäteiden sijaan himmelirakenteiden solmukohtiin ilmestyneet kukalliset - verenpisaramaiset -  elementit.Tämä voi ennakoida mielenkiintoista kehityslinjaa ja odottaa sopii, että tästä voi poikia laajempi teossarja. Hautamäen palettiin on ilmestynyt intensiivisiä sinisiä ja osin vihreitäkin värisävyjä.


Mirja Ylänne: Woman in a Blue Dress. akryyli ja vahaliitu kankaalle, 2012



Toinen kiinnostava tekijä näyttelyssä on Heidi Lampenius, jonka muste- ja akryylityöt kankaalle toteutettuina ovat hyvin omintakeisia ja näyttäviä. Hänen teoksensa jakautuvat kahteen ryhmään eli normaalisti pohjustamattomalle kankaalle toteutettuihin sekä vanhoista maalauksista revittyjä kangasriekaleita yhdistelemällä syntyneisiin maalauksiin. Jälkimmäisiä on esillä laajempi kokoelma hänen samaan aikaan esillä olevassa yksityisnäyttelyssään Galleria Sinnessä. Lampeniuksen työt ovat hyvin omaperäisiä ja noudattavat omia sääntöjään ja logiikkaansa, jotka synnyttävät syviä esteettisiä kokemuksia katsojassa. Niiden värimaailma on samaan aikaan hyvällä tavalla suomalainen.

Mirja Ylänne on Berliinissä työskentelevä taiteilija, joka maalaa usein yhdistämällä akryylia ja vesiväriä tai vahaliitua. Erityisen mieleenpainuva on Nainen sinisessä puvussa, jossa on tämän heteken saksalaisen maalauksen henkeä. 

Komugi Ando: Temppeli, akryyli kankaalle, 2011


Komugi Andon työt perustuvat näköhavaintoihin, jotka jalostuvat työprosessin kuluessa maalauksellisiksi objekteiksi. Niiden alkuperäinen kohde jää helposti katsojan mielikuvituksen varaan. Ammattitaidolla tehdyt työt henkivät mielenkiintoisella tavalla suomalaista ja japanilaista mielenmaisemaa.

★★★★☆

YRJÖ16. Yrjönkatu 16, Helsinki, Näyttely on avoinna 26.4-18.5.2014 ke-pe 12-18 ja la-su 11-17. Näyttelyaikojen ulkopuolella mahdollisuus yksityisnäyttöön.

W. A. Mozart - Cosi fan tutte

Sibelius-Akatemian oopperakoulutus näyttää voimansa

W. A. Mozart: Cosi fan tutte. Kuva: Sibelius-Akatemia / Erkka Malmivaara, 2014.

Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen uuden, viime syksynä aloittaneen, maisteriluokan ensimmäiseksi produktioksi oli valittu Wolfgang Amadeus Mozartin klassikko-ooppera Cosi fan tutte eli Niin tekevät kaikki naiset, jonka libretto on Lorenzo Da Ponten. Teos sopii erinomaisen hyvin oopperakoulutukseen, sillä siinä on kuusi tasavahvaa roolia eikä lainkaan kuoroa, Sen myötä oppii hyvin Mozartille luontaisen laulutyylin. Cosi fan tutte on koominen romanttinen ooppera, joka on lumoavimmillaan ja uskottavimmillaan, jos laulajat ovat nuoria, kevytäänisiä ja suhtautuvat oopperaan leikkimielellä. Teos nähtiin Musiikkitalon Sonore-salissa huhti-toukokuussa yhteensä kuusi kertaa.

Oopperan juoni on kevyt ja yksinkertainen. Vannoutunut poikamies Don Alfonso (Toomas Kolk) lyö vetoa kahden nuoren opiskelijapojan Ferrandon (Håkon Kornstad, vierailijana Norjan musiikkiakatemiastsa, jossa Ferrando oli myös hänen lopputyönsä) ja Guiglielmon (Robert Näse) kanssa vetoa näiden kihlattujen uskollisuudesta. Jos miehet suostuvat päivän ajan noudattamaan Don Alfonson neuvoja, hän todistaa, että kaikki naiset - Fiordiligi (Saara Kiiveri) ja Dorabella (Tuuri Viik) mukaan lukien - ovat yhtä petollisia ja huikentelevaisia kuin kaikki muutkin naiset. Don Alfonsolla on juonensa toteuttamisessa apuna palvelija Despina (Mia Heikkinen). Miehet lähetetään mukamas sotaan, mutta tosiasiassa he palaavat albanialaisiksi sotilaiksi naamioituina ja alkavat liehitellä ristiin toistensa kihlattuja. Naisten alkuun korkea moraali pettää matkan varrella ja lopulta he rakastuvat toistensa kihlattuihin.. Julmaksikin koettu komedia päättyy lopulta parhain päin. Elämässä nyt vain on myötä- ja vastamäkiä.

W. A. Mozart: Cosi fan tutte. Saara Kiiveri ja Tuuri Viik. Kuva: Sibelius-Akatemia / Erkka Malmivaara, 2014.








Cosi fan tutte kestää väliaikoineen yli kolme ja puoli tuntia ja voi perinteisenä ohjauksena tuntua pitkältä ja puuduttavalta. Näin ei todellakaan ollut laita Sibelius-Akatemiassa. Oopperan ohjaajaksi oli saatu Wienin valtionoopperasta kokenut Wolfgang Schilly, joka tuntee oopperaperinteen sekä opperaohjauksen tyylit perinpohjin, vaikka kyseessä oli hänen toinen Cosi fan tutte -ohjauksensa. Schilly on kertonut hakevansa ideoita elokuvamaailmasta ja ohjaus tarjosi elokuvan ystäville ylimääräistä hupia, kun yritti keksiä, mistä elokuvista eri kohtaukset olivat saaneet innoituksensan.

Schilly yhdessä lavastajien Christoph Kanterin ja Kurt Kempfin kanssa oli luonut modernin ja erittäin nautittavan oopperaesityksen. Moderneista piirteistä huolimatta ohjaus oli uskollinen Mozartille siinä mielessä, että se oli kytketty sopivalla tavalla nykyaikaan. Olipa väliin sijoitettu tyylitajuisesti muutamia suomen- ja ruotsinkielisiä repliikkejä ja Kornstadin soittama jazz-saksofonisoolo. Huijauksen loppuhuipennus oli sijoittettu Las Vegasin avioliittopalatsiin, jossa Don Alfonso yht'äkkiä puhkeaa Elvis Presley -imitaatioon kuuluisine nauruineen.

W. A. Mozart: Cosi fan tutte. Kuva: Sibelius-Akatemia / Erkka Malmivaara, 2014.








Ohjauksen lähtökohtana on yliopistoon ja sen laboratorioon sijoitettu opetustilanne, joiden lavastus ja puvustus ovat täysin tätä päivää. Mitä kummallisemmiksi juonen käänteet muuttuvat, sitä surrealistiksemmiksi muuttuvat lavasteet ja puvut (Kellopeliappelsiini ym.). Mukaan on mahtunut niin naamiaisasuja, karnevaalia, kylpylää kuin amerikkalaista viihdemaailmaa. Alun yksinkertainen laboratorioluokka muuttuu labyrinttimaiseksi rakennelmaksi, joka muuntautuu tarpeen mukaan uusiksi ympäristöiksi. Keskeinen osa ylöspanon onnistumisessa on Rainer Michelin suunnittelemalla valaistuksella. Pääosin monokromaattisella valaistuksella luodaan tyylikkäitä näyttämökuvia - joskus pakollisilla viedoille terästettynä - samalla kun värit kuvastavat henkilöiden vaihtuvia tunnetiloja.

Kaikesta näkee, että Sibelius-Akatemian nuoret laulajat ovat heittäytyneet produktioon täysillä ja hyvällä huumorilla. He tekevät esittämistään henkilöistä samalla osuvia karikatyyrejä että inhimillisesti tuntevia ihmisiä. Ja soittavat tarvittaessa vaikka jazzia.

Onnistuin näkemään oopperan kakkosmiehityksen. Se osoitti, että Sibelius-Akatemian oopperakoulutus on hyvissä käsissä. Samoin kuin kuulemani mukaan ykkösmiehityksessä, myös tässä miehityksessä kaikki kuusi solistia selvisivät tehtävistään ensiluokkaisesti. Laulamiseen oli kiinnitetty erityistä huomioota ja Mozart-kuviot tulivat erinomaisesti esiin. Erityisesti panin merkille onnistuneen yhteislaulun esimerkiksi Saara Kiiverin ja Tuuri Viikin yhteiskohtauksissa. Samoin Håkan Kornstad ja Robert Näse sekä lauloivat koskettavasti että näyttelivät täydellä sydämellä. Toomas Kolk oli Don Alfonsona hyvä komeljanttari ja sulhasten kanssa lähes samanikäöisenä toi vedonlyöntiin poikien kujeilun leimaa eikä vain vanhan elostelijan kyynisyyttä. Mia Heikkinen oli jälleen erinomainen Despina ja muodosti hyvän parivaljakon Kolkin kanssa.

Sibelius-Akatemian orkesteri Markus Lehtisen johdolla soitti innolla ja reippaasti, mikä piti tapahtumat vauhdissa ja yleisön mielenkiinnon yllä. Tämän esityksen kanssa ei aika käynyt pitkäksi. Kokonaisuutena tämä oli hauskin oopperaesitys, minkä olen nähnyt pitkään aikaan. Se lupaa hyvää oopperakoulutuksen tulevaiisuudelle Musiikkitalon uusissa puitteissa. Hyvän kujeen päälle kannatti ottaa kunnon selfie koko esiintyjäjoukosta.

★★★★☆

Wolfgang Amadeus Mozart: Cosi fan tutte. Sibelius-Akatemia. Musiikkitalo, Sonore-sali. Ensi-ilta 25.4.2014. Arvio perustuu esitykseen 2.5.2014
Ohjaus: Wolfgang Schilly, musiikinjohto: Markus Lehtinen, lavastus: Christoph Kanter ja Kurt Kempf, valosuunnittelu: Rainer Michel,  maskeeraussuunnittelu: Riina Laine ja tuottaja: Marjukka Malkavaara.
Solistit: Saara Kiiveri (Fiordiligi), Tuuri Viik (Dorabella), Mia Heikkinen (Despina), Robert Näse (Guglielmo), Håkon Kornstad (Ferrando) ja Toomas Kolk (Don Alfonso).
Sibelius-Akatemian oopperaorkesteri.