Richard Strauss - Der Rosenkavalier

Ruusuritarin paluu Straussin juhlavuoden kunniaksi

Richard Strauss: Ruusuritari. Melanie Diener ja Niina Keitel. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Suomen Kansallisooppera juhlii Richard Straussin syntymän 150. juhlavuotta tuomalla näyttämölle Straussin Ruusuritarin (Der Rosenkavalier). Se oli Operabasen mukaan säveltäjän kolmanneksi esitetyin Salome- ja Ariadne auf Naxos -oopperoiden jälkeen (2009-2013). Kohautettuaan oopperamaailmaa lähes atonaalisilla Salomella (1904) ja Elektralla (1909) Strauss palasi perinteisempään sointi- ja harmoniakuvaan säveltämällä komediallisen oopperan, joka tuo mieleen W. A. Mozartin oopperat. Ruusuritarista muodostui aikansa menestynein näyttämöteos, joka on säilyttänyt suosionsa.

Strauss sävelsi tämän wieniläisistä wieniläisimmän oopperan vakiolibretistinsä Hugo von Hofmannsthalin kanssa. Libretto pohjautuu löyhästi Molièren näytelmään Monsieur de Pourceaugnac ja Louvet de Couvralin romaaniin Les amours du chevalier de Faublasby. Oopperan suosio perustuu Straussin mestarilliseen orkestrointiin ja taitoon säveltää kauneinta naisäänille sävellettyä musiikkia kuten lopputertsetto sekä hopearuusun ojentaminen toisessa näytöksessä. Erityisesti ensimmäisen näytöksen loppu marsalkatar Werdenbergin (sopraano) ja kreivi Octavian Rofranon (housurooli, mezzosopraano) kesken sekä kolmannen näytöksen loppu, jossa näihin kahteen liittyy Octavianin nuori rakastettu Sophie (sopraano), ovat vertaansa vailla. Neljäs keskeinen henkilö on paroni Ochs von Lerchenau (basso), elosteleva maalaisserkku, joka yrittää naida Sophien. Ochs on oopperan koominen dynamo, jonka ympärille oopperan farssimaiset piirteet ja huumori keskittyvät. Hänelle on myös sävelletty kolmeen kertaan esiin nouseva keskeinen valssisävelmä.

Ruusuritari on tuotettu Kansallisoopperaan alunperin marraskuussa 2004 ja on nyt nähtävissä ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen. Ensi-illan yhteydessä produktio nostettiin yhdeksi nykyisen oopperatalon parhasita saavutuksista. Tähän olivat syynä Marco Arturo Marellin ainutkertaisen kaunis ja toimiva ohjaus ja lavastus sekä ensi-iltamiehitys (Soile Isokoski, Monica Groop, Helena Juntunen sekä Eric Halfvarson). Odotukset uusintakierrokselle olivat korkealla, sillä marsalkattareksi oli saatu saksalainen sopraano Melanie Diener, joka on esittänyt roolia muun muassa Hampurissa ja Moskovassa. Hän on tuttu myös läpimurrostaan Elsan roolissa Bayreuthissa vuonna 1999. Muut keskeiset roolit on miehitetty oopperan omilla, lähinnä nuorilla, solisteilla.















Richard Strauss: Ruusuritari. Melanie Diener ja Niina Keitel. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Ohjaus on säilyttänyt tuoreutensa ja kuuluu edelleen omiin suosikkeihini. Kuten mainittu Ruusuritarin ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastaa Marco Arturo Marelli, joka on ohjannut myös ensi syksynä ohjelmistoon palaavan Claude Debussyn  Pelléas ja Mélisande -oopperan ja tulossa olevan Johann Straussin Lepakko-operetin.

Marellin Ruusuritarin nerokkain oivallus on näyttämökuvan luominen projisoimalla liikkuvan lattian kuviot suuren vinottain kattoon kiinnitetyn peilin kautta. Marelli on käyttänyt hyväksi liikkuvaa lavaa niin, että interiöörit lipuvat hitaasti tapahtumien kuluessa oikelta vasemmalle ja samalla heijastavat lattian kuvat katoksi ja taustaseinäksi. Lipuvan näyttämökuvan muutoksen voi tulkita myös ajan virran vääjäämättömäksi kuluksi, jonka etenkin marsalkatar kokee oman elämänsä kohdalla. Marelli korostaa marsalkattaren rakkautta nuoreen rakastajaansa Octavianiin ja siitä luopumista nuorten lemmen hyväksi. Hänen ohjauksessaan myös Ochs on inhimillisempi kuin monesti aikaisemmin. Sen sijaan, että Ochs olisi täydellinen öykkäri, hän on enemmän Wienin tapoihin tottumaton maalaisveikko, joka ottaa elämästä ilon irti aina, kun se on mahdollista. Kauneimmillaan Marellin ohjaus on ensimmäisessä näytöksessä, jossa wieniläinen aatelisasunto saadaan aikaan muutamilla huonekaluilla ja maalatuilla lattiakuvioilla. Näin syntyy illuusio suurista saleista, joissa marsalkatar voi pitää aamuvastaanottonsa, jossa notaarin, pukusuunnittelijoiden, sokean laulajan (erinomainen Mika Pohjonen) ja rahananojat voivat esittää asiansa.

Richard Strauss: Ruusuritari. Melanie Diener ja Niina Keitel. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Strauss ja Hofmannsthal ovat sijoittaneet Ruusuritarin  tapahtumat arkkiherttuatar Maria Teresian aikakaudelle 1740-luvun lopulle. Marellin ohjauksessa interiöörit kuvaavat tätä Wienin loiston aikaa, mutta tapahtumat on muuten sijoitettu 1900-luvun alkupuolelle, jota kuvastavat ensimmäiset valokuvauskojeet ja puvustus, vaikka päähenkilöiden puvustus onkin osin jattommanpaa ja historiallisempaa perua. Ajankohdalla ei ole merkitystä, kun kokonaisuus luo uskottavan ympäristön oopperakomedialla, joka periaatteessa on kuvaus kaipauksesta nuoreen rakkauteen ja porvariston innosta aatelisarvojen perään ja vastaavasti köyhtyvän aateliston tarpeesta täyttää kukkaronsa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa aatelisto eli vielä hienostoelämäänsä, maalaisaateli oli rahvaanomaista - mitä paroni Ochs todella ilmentää, mutta jolloin porvaristo oli jo nousussa ja yritti rahoillaan pönkittää asemaansaa kuten Ruusuritarin von Faninal, Sophien nousukasmainen isä. Uuden ajan piirteitä ovat tapahtuminen ikuistaminen ensimmäisillä kameroilla - onpa mukana ensimmäinen paparazzikin -  mutta samalla niin sanotuista vanhoista perinteistä pidetään kiinni. Tätä edustaa ennen kaikkea oopperan keskeinen tapahtuma hopearuusun luovuttaminen sanansaattajan - Octavian - välityksellä kihlajaislahjana morsiamelle (Sophie). Hopearuusun luovutus kääntää oopperan kulun nuorten rakastuessa ensisilmäyksellä toisiinsa. Mitään hopearuusu-perinnettä ei toki koskaan ole oikeasti ollut olemassa.
















Richard Strauss: Ruusuritari. Jyrki Korhonen, Jesse Liskola, Juha Riihimäki ja Ann-Marie Heino. © Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli, 2014.

Ooppera on sekä suuri romanttuinen ooppera, että humoristinen teos - Straussin sanoin pikemminkin wieniläistä komediaa kuin berliiniläistä farssia. Huumorista vastaa ennen kaikkea paroni Ochs, jonka maalaisuudesta ja naistenmetsästyksestä tehdään säälimätönstä pilkkaa. Oopperan huumori riippuu paljolti Ochsia esittävän basson näyttelijän kyvyista. Tässä produktiossa Ochs on tavallista inhimillisempi, minkä Jyrki Korhonen toi poikamaisella huumorintajullaan hyvin esiin. Korhosen jykevä ja taipuisa basso sopi myös laulullisesti erinomasiesti Ochsin rooliin.

Kuten mainittu ensi-illassa keskeiset naisroolit oli uskottu suomalaisille huippunimille. Tämän kertainen solistikomikko Melanie Diener (Marsalkatar), Niina Keitel (Octavian) ja Hanna Rantala (Sophie) selvisi tehtävistään enemmän kuin kunniakkaasti. Kansallisoopperan kunniaksi on luettava se, että se pystyy täyttämään useimmat roolit oman talon laulajilla. Hyvää on myös se, että nuorille solisteille annetaan enemmän ja enemmän esiintymismahdollisuuksia.

Vaikka niin ei pitäisi tehdä, moni kuunteli ja vertasi tämänkertaisia laulajia aiempaan miehitykseen. Syyttä. Diener ja Isokoski ovat äänityypiltään erilaisia ja vaikka Dieneriltä jäivät puuttumaan hopeiset täydelliset pianissimot, hän selvisi äänen ajoittaisesta alavireydestä huolimatta marsalkattaren roolista ylvään ryhtinsä mukaisesti ja etenkin jälkimmäisen illan lopputertsetto sujui mallikkaaksi ja sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä aivan kuten pitääkin.

Illan todellinen tähti oli Niina Keitel, jonka Octavian oli hänen tähänastisen uransa paras suoritus- Ainakin mitä itse olen onnistunut kuulemaan. Enemmän kuin lupaava tulevaisuus. Hanna Rantala on kehittynyt nopeasti, mutta valitettavasti en vielä kokenut hänen Strauss-laulussaan sellaista kypsyyttä kuin mitä olin toivonut. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

Kokonaisuutena miehityksessä oli hyvää myös se, että keskeiset roolit oli annettu oikean ikäisille laulajille, onhan Octavian libreton mukaan vain 17-vuotias ja Sophie 15-vuotias, eikä "ikäloppu" marsalkatarkaan ole kuin hädintuskin 30.

Laajasta laulajakunnasta kannattaa mainita vielä von Faninalin roolin jälleen kerran varmasti laulanut Jaakko Kortekangas. Koko ensemble pienimpiä rooleja myöten oli hyvin tehtäviensä tasalla.

Oopperan ylikapellimestari Michael Güttler on päättänyt johtaa paljon itse. Tämä on tervetullut uutinen, sillä hän oli enemmän kuin kotonaan Straussin musiikin parissa ja sai esille orkestroinnin värit ja monet detaljit. Orkesterin ote Straussin musiikkiin oli wienilöisen kevyt ja hienostunut.

Ruusuritari alkaa marsalkattaren budoaarista jossa marsalkatar ja Octavian viettävät yhteistä aamuhetkeään, jonka palvelijan tuoma aamukahvi keskeyttää. Marellin idea päättää teos sulkemalla ympyrä samalla paikalla sijaitsevaan sänkyyn, jossa tällä kertaa ovat Octavian ja Sophie ja jonne marsalkattaren palvelija jälleen tarjoilee kahvin, on erinomainen oivallus.

Ruusuritari oli ja on musiikillisesti paljon enemmän kuin marsalkattaren kommentti: "Tämä oli vain farssi, eikä sen kummenpaa."

Valitettavaa sen sijaan on se, että Kansallisooppera kuittaa Strauss-juhlavuoden vain tällä Ruusuritarilla, jota esitetään yhteensä ainoastaan neljä kertaa, sekä säveltäjälle omistelulla juhlakonsertilla lokakuun lopussa. Siinä kuullaan sävelruno Don Juan, laulusarja Vier Letzte Lieder solistina Anna Gabler sekä Ariadne auf Naxos -oopperan prologi.

★★★★☆

Richard Strauss. Ruusuritari (Der Rosenkavalier). Suomen Kansallisooppera. Uusintaensi-ilta 13.5.2014. Arvio perustuu esityksiin 13.5. ja 15.5.2014.

Muusiikinjohto: Michael Güttler, ohjaus, lavastus ja valaistus: Marco Arturo Marelli, koreografia: Sami Vartiainen, puvut:  Dagmar Niefind ja uusintaohjaus: Rauno Marttinen ja Kim Amberla. 

Laulajat: Melanie Diener (Marsalkatar Werdenberg), Niina Keitel (Octavian), Jyrki Korhonen (Paroni Ochs von Lerchenau), Jaakko Kortekangas (von Faninal), Hanna Rantala (Sophie), Leena Liimatainen (Marianne Leitmetzerin), Juha Riihimäki (Valzacchi), Ann-Marie Heino (Annina), Hannu Forsberg (Komisario), Juhana Suninen (Marsalkattaren hovimestari), Petri Bäckström (Faninalin hovimestari) ja Mika Pohjonen (Sokea laulaja).

Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro.