Erno Enkenberg - Kosmos

Galleria Heino - 15.3-13.4.2014

Taivaankappaleita ja tähtitieteilijöitä

Erno Enkenberg: De Stella nova,
öljy kankaalle, 2013 

 

 

 

 

Erno Enkenbergin näyttely Galleria Heinossa on yksi kevään kiinnostavimmista taidenäyttelyistä, mutta samalla se on kiinnostava myös aihepiirinsä puolesta. Enkenberg on tehnyt sarjan tähtitieteilijöistä ja astronomeista (Kepler, Newton, Herschel ja Ptolemaios), tähtitaivaista ja taivaankappaleista sekä niiden tutkimisesta (mm. Hubblen teleskooppi). Hän on maalannut myös sarjan töitä Mashco-Piron alkuperäräiskansan innoittamana.
 

Erno Enkenberg: Deep field,
öljy kankaalle, 2013

 

 

Enkenberg (s. 1975) opiskellut sekä Kuvataideakatemissa (2007-2010) että Lontoon Wimbledon School of Artsissa. Hänen maalaustensa aiheet ovat olleet tähän saakka yhteiskunnallisia ja käsittelevät uutisaiheita kuten terrorismia, luonnonmullistuksia sekä talouden ja vallan rakenteita - mutta aina uudesta ja hänen omasta näkökulmastaan.

Viimeksi hänen töitään oli esillä Kuvataideakatemian Kuva/Tila -gallerian avajaisnäyttelyssä All of a Sudden (2013). Hänellä on innostunut kannattajakunta nuoremman taideyleisön keskuudessa. Enkenbergin maalaustekniikka rakentuu fotorealismin perinteelle, mutta aiheet ovat tätä päivää ja hän on kehittänyt kokonaan oman maalausprosessin.

Enkenberg rakentaa aiheesta kolmiulotteisen pienoismallin, jonka hän sitten kuvaa  useista kuvakulmista. Sitten hän maalaa valitsemansa valokuvan pohjalta teoksen, joka toistaa huolellisesti pienoismallin estetiikkaa. Enkenberg maalaa havaintojensa pohjalta. Maalaus ei kuitenkaan kohdistu niinkään itse aiheeseen kuin tapaan kuvata aihetta. Tämä tuo maalauksiin uuden tason, joka vie ajatukset reaalimaailman ulkopuolelle. Maalauksiin tulee arvoituksellisuutta, jolloin  luonnolliset tapahtumat muuttuvat lavasteiksi todellisuudesta. Enkenbergin tekniikka sopii erinomaisesti Kosmos-näyttelyn aiheisiin.

Erno Enkenberg: Johannes Kepler,
öljy kankaalle, 2014



Uusi näyttely tuo uuden piirteen Enkenbergin taiteeseen ja näyttää maailmamme jälleen uudesta, nyt tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta. Tähtitiede on pyrkinyt vuosisatoja etsimään vastauksia kysymyksiin siitä, miten maailmankaikeus on muodostunut ja rakentunut, keitä me olemme ja mistä me tulemme. Aiemmin kiinteä yhteys kirkkoon ja uskontoon on löyhentynyt. Mutta samat kysymykset vaivaavat tutkijoita yhä tieteellisessä maailmanajassamme. Uuden teknologian avulla havaintoja voidaan tehdä yhä kauempaa ja etsiä syitä kaiken alkuun, mutta peruskysymys ei ole muuttunut. Näitä pioneereja Enkenberg kuvaa töissään.

Enkenbergin maalaukset ovat kunnianosoituksia menneiden sukupolvien astronomeille ja ihailua uudesta teknologiasta (Hubblen teleskooppi, Kueyen teleskoopi Cerro Paranalissa Chilessä). Hän kuvaa myös galakseja (Abell 1689) ja tähtiä (Canis Major). Deep field -maalaus on hyvä esimerkki sekä Enkenbergin lähestymistavasta että aiheenkäsittelystä. Kohde on rakennettu studioon, kuvattu ja sen jälkeen maalattu valokuvantarkasti. Näin myös tutkijat rakensivat avaruusmallejaan ennen tietokoneaikaa.

Erno Enkenberg: Kueyen,
öljy kankaalle, 2013

Enkenbergin tutkimus ulottuu teknisten välineiden ja astronomisten havaintojen tarkastelua syvemmälle ihimisen tiedon janoon ja etsintään. Hän on kuvitellut Tycho Brahen De nova stellan eli uuden tähden, supernovan. De Terra Nova -maalaus on näyttelyn kiinnostavin, sillä siinä taiteilija on rakentanut oman kuvitteellisen maailmansa Egyptin muinaisesta astronomiasta uuden tähden syntyessä. Sitten hän on kuvannut sen ja maalannut kankaalle. Lopputulos on lähes mystinen toinen todellisuus. Samankaltaisen pienoismaailman maailman Enkenberg on saanut luotua myös Amazonin viidakossa asuvan Mashco-Piro-alkuperäiskansan elinympäristöstä. Onko myös heillä yhteys toiseen todellisuuteen?

Enkenberg ei anna vastauksia, vaan jättää päätelmien teon katsojalle. Maalauksista saa paljon irti, vaikka ei olisikaan perehtynyt tähtitieteeseen, tieteissarjoihin tai taitelijan työprosesseihin. Mutta kosminen aihepiiri lisää kiinnostusta geodesian ja maanmittauksen parissa työskentelevälle.

★★★★☆

La Bohème

Realistista boheemielämää seuraavaksi 20 vuodeksi

Puccini: La Bohème. Mari Palo ja  Jaakko Kortekangas. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014









Suomen Kansallisoopperan uusin ensi-ilta Giacomo Puccinin La Bohème herätti tavallista suurempia ennakko-odotuksia, sillä onhan se oopperan uuden taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ensimmäinen itsenäinen valinta oopperan ohjelmistoon ja samalla ensimmäinen ensi-iltateos, jonka oopperan uusi ylikapellimestari Michael Güttler johti. Paasikivi oli jo ennakkolausunnoissaan esittänyt, että hän halusi tilata ohjaaja Katariina Lahdelta perinteisen ohjauksen, joka pysyy ohjelmistossa seuraavat kaksikymmentä vuotta. Lahden realistin en ohjaus Puccinin Viitasta oli vakuuttanut Paasikiven. Miten toiveet toteutuivat?

La Bohème oli maailman kolmanneksi esitetyin ooppera kaudella 2012-2013 La Traviatan ja Carmenin jälkeen. La Bohèmen edellinen pelkistetty ja moderni ensi-ilta oli Kansallisoopperassa vuonna 2000.

La Bohème (1896) - yhdessä Manon Lescaut'n (1893) - kanssa aloitti Puccinin kypsän kauden ja nosti hänet maailmanmaineeseen. Sitä seurasivat Tosca, Madame Butterfly ja La faciulla del West. La Bohèmen aihe perustuu Henri Murgerin kertomuksiin, niistä tehtyyn näytelmään ja vuonna 1851 julkaistuun romaaniin Scènes de la vie de bohème (Boheemielämää, suomennettu 1924). Libretto on Puccinin vakiokirjoittajien Luigi Illican ja Giuseppe Giacosan. Puccinin oopperassa tapahtumat sijoittuvat vuoden 1830 Pariisiin, mutta Lahden ohjauksessa ne on sijoitettu 1900-luvun alkuun.

Puccini: La Bohème. Zach Borichevsky ja Marjukka Tepponen. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014







Oopperan juoni kertoo köyhistä taitelijoista Rodolfo (kirjailija), Marcello (maalari), Colline (filosofi) ja Schaunard (muusikko), jotka sinnittelevät Pariisissa kylmässä kattoasunnossa sekä kahdesta naisesta, ompelija Mimistä sekä iloluontoisesta Musettasta. Tarinan ykkösparina on Mimin ja Rodolfon rakkaustarina ja kakkosparina ovat Marcello ja Musetta. Rodolfo ja Mimi rakastuvat, mutta erovat mustasukkaisuuden vuoksi. Lopussa rakastavaiset löytävät toisensa juuri ennen kuin Mimi kuolee keuhkotautiin. Ystävät tekevät kaikkensa Mimin pelastamiseksi mutta se on jo turhaa.

Puccini: La Bohème. Zach Borichevsky ja Marjukka Tepponen. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/

Stefan Bremer, 2014










Katariina Lahden ohjaus ja Mark Väisäsen lavastus ovat libretolle ja alkuperäisteokselle varsin uskollisia. mikä onkin La Bohèmen onnistumisen edellytys. Oopperan jatkuva vetovoima perustuu suuriin tunteisiin ja lukuisiin suosikkiaarioihin, joita Puccini ei säästele. Jokainen oopperakävijä tunnistaa ne välittömästi.

Ennakko-odotuksista hieman poiketen ohjauksessa on vältetty liikaa siirappisuutta. Toteutus on realistinen, juuri näin köyhät taiteilijat saattoivat elää 1900-luvun alussa. Ensimmäisen näytöksen ullakkoasunto om kalsea, likainen ja kylmä. Kattoikkuinoista näkyy lumisade. Väisäsen luoma tapahtumapaikka ei välttämättä ole pittoreski Pariisi vaan se voisi yhtä hyvin olla vuosisadan vaihteen Lontoo likaisine katuineen ja savusumuineen.

Toinen ja kolmas näytös on yllättäen sijoitettu ulos punatiilisten rakennusten rajaamalle torille, jonka poikki kulkevat junaraiteet. Itselleni tuli mieleen, että oopperan toinen ja kolmas näytös voisivat tapahtua vaikkapa Pasilan vanhoilla veturitalleilla. Cafe Momus on pieni baari ja sen pöydät ovat ulkona kadulla, mikä tekee jouluillallisen syömisesestä ulkosalla hieman koomisen. Toiseen näytökseen yleensä kuuluva jouluaaton hyörinä ja ostostenteko jäävät vaatimattomiksi. Vähäistä iloa arjen synkkyyteen tuovat vain runsaasti koristelu kuusi sekä huvipuiston karusellivaunut. Parempaa väkeä edustaa muutama hiemostorouva ja näiden lapset. Muiden mahdollisuudet ostamiseen ja sitä myöten myös tarjonta ovat vaatimattomia. Karuselliradan lisäksi vain maailmanpyörä luo hiemn juhlakauden tunnelmaa. Kolmannessa näytöksessä - muutamaa kuukautta myöhemmin - ollaan jälleen samalla ratapihalla joka on entistäkin ankeampi. Viimeisessä näytöksessä palataaan taas kylmään ullakkoasuntoon, jonne kuolemaisillaan oleva Mimi kannetaan. Yhteisö on solidaarinen ja kaikki varat ja mahdollinen käytetään Mimin olon parantamiseksi. Mimin kuoleman jälkeen taiteilijaseurue poistuu laskevaan aurinkoon.

Puccini: La Bohème. Jaakko Kortekangas, Jussi Merikanto, Zach Borichevsky, Marjukka Tepponen ja Koit Soeasepp. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014






Ohjaus on kaikenkaikkiaan hyvin realistinen ja suorastaan karu. Sitä voi pitää erinomaisena ja uskottavana ratkaisuna, mutta näyttämökuvat eivät välttämättä vastaa suuren yleisön odotuksiin kauniista pittoreskista Pariisista.

La Bohémen menestys lepää ja sen ratkaisevat laulajat - ja Puccinin rakastettu musiikki. Lahden ohjaus sallii produktiolle pitkän elämän, sillä henkilöohjaus on suhteellisen pientä joten tähän ohjaukseen on helppo tuoda uusia laulajia tulevina vuosina. La Bohèmen laulajien tulisi olla nuoria ja se on erinomainen teos nuorille, nouseville kyvyille. Kansallisoopperassa se oli ensitulemisen yhteydessä saanut erinomaisen miehityksen.  Itse näin teoksen toisen illan, jossa solistit Rodolfoa lukuunottamatta olivat kotimaisia laulajia talon omasta väestä.

Puccini: La Bohème. Kuva: © Suomen Kansallisooppera/
Stefan Bremer, 2014








Kansallisooppera olis onnistunut saamaan Rodolfoksi amerikkalaisen Zach Borichevskyn, josta oli jo etukäteen kohistu paljon. Hän ei todellakaan pettänyt odotuksia ja on vain ajan kysymys, koska hän laulaa kaikista suurimmilla näyttämöillä. Hän on äänellisesti paras Rodolfo, jota olen kuullut elävänä. Hänen ulkoinen olemuksensa on kuin luotu hurmurirunoilijalle. Hänen parikseen sopi erinomaisesti Marjukka Tepponen Miminä. Tepponen oli illan suuri positiivinen yllätys. Hän antoi hyvän vastuksen Rodolfolle ja sai loppukohtauksessa liikutuksen kyyneleet katsojan silmiin kuten kuuluukin. Pääparia täydensivät eriomaisesti laulaneet ja näytelleet Mari Palo Musettana sekä taitelijatveljet Jaakko Kortekangas (Marcello), Jussi Merikanto (Schaunard) ja Jyrki Korhonen (Colline).

Tämä La Bohème jatkaa monta vuotta, mutta sen onnistuminen tulee olemaan paljolti kunkin kerran miehityksen varassa.

Michael Güttler johti Kansallisoopperan orkesteria ja kuoroa ammattimiehen ottein laulajia hyvin tukien. Varsinaiset johtopäätökset hänen kapellismestarin kyvyistään on kuitenkin syytä tehdä vasta myöhemmin.

★★★☆☆

Giacomo Puccini: La Bohème. Suomen Kansallisooppera, Ensi-ilta 21.3.2014. Arvio perustuu toiseen iltaan 25.3.2014.
Musiikinjohto: Michael Güttler, ohjaus Katariina Lahti, koreografia Riikka Räsänen, lavastus Mark Väisänen, puvut Anna Sinkkonen, valaistus Matti Leinonen ja projisointi Jenni Valorinta
Laulajat:  Zach Borichevsky (Rodolfo), Marjukka Tepponen (Mimi), Mari Palo (Musetta), Jaakko Kortekangas (Marcello), Jussi Merikanto (Schaunard), Jyrki Korhonen (Colline), Marko Puustinen (Benoit), Heikki Aalto (Alcindoro), Jussi Miilunpalo (Parpignol), Marko Nykänen (Kersantti), Ari Hosio (Tullimies) ja Joonas Eloranta (Luumukauppias).
Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro.

Toni R. Toivonen - Presence / Maalaus & Installaatio

TM-galleria - 12-30.3.2014

Uusi näkökulma pohjoiseen ekspressionismiin

Toni R. Toivonen: Presence - Maalaus & Installaatio, TM-galleria, 2014

Taiteilija Toni R. Toivosen näyttely TM-galleriassa on monella tavalla poikkeuksellinen. Näyttely käsittää sarjan maalauksia, installaation sekä sarjan kirjan sivuista tehtyjä taideteoksia. Poikkeuksellista on näyttelyn kokonaisuus, teosten korkea taso yhdistettynä taiteilijan nuoruuteen. 

Toivonen (s. 1987) on valmistunut Turun Taideakatemiasta vuonna 2012 ja hän suorittaa parhaillaan maisteritutkintoa Kuvataideakatemiassa. Toivonen on saavuttanut jo paljon, sillä hänellä on ollut töitä esillä New Yorkissa ja Lontoossa, jossa hänet palkittiin Cork Street Open Exhibition-kilpailussa 2010 ja 2012. Suomessa hänellä on ollut näyttely Turun Aboa Vetus & Ars Novassa sekä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. TM-gallerian näyttely on Toivosen ensimmäinen gallerianäyttely Helsingissä.

Toivosen aiemmat työt ovat olleet lähinnä ihmispäitä esittäviä maalauksia, tosin eivät muotokuvia sanan klassisessa merkityksessä. Päät ovat muuttaneet matkan varrella muotoaan ja TM-gallerian näyttelyssä olevat teokset ovat lähes abstrakteja. Kuitenkin taiteilija on niissä henkilökohtaisesti läsnä syntyprosessista aina viimeiseen hikipisaraan. Toivonen käyttää materiaaleja monipuolisesti ja on jo aiemmin maalannut rauta- ja messinkilevylle käyttäen hyväksi paperikuvia ja muuta kollaasiamateriaalia.

Presence-näyttely kiinnittää huomion todella tyylikkäällä ripustuksella sekä taidokkailla, eri materiaaleja yhdistävillä maalauksilla. Maalauksia voi pitää jatkumona abstraktiin ekspressionismiin, mutta niissä on selvä pohjoinen ja vahva personaallinen leima.

Toni R. Toivonen: Jonkin on hajottava, ruoste, pigmentti ja vuoden 2013 alkuperäinen teos (rauta, paperi, muistesuihkutuloste), 2014



Näyttelyn avaavan teoksen Jonkin on hajottava pohjana on vuonna 2013 valmistunut teos, jonka materiaaleina olivat rauta, paperi ja mustesuihkutuloste. Nyt esillä oleva lopullinen teos on alkuperäisen teos pigmenttien ja ruosteen käsittelemä teos. Valmis teos on maalauksena komea ja tuo mieleen viitteitä abstraktista uusekspressionismista. Samalla se liittyy taiteilijalle tärkeään teemaan katoamisen ja kuoleman merkityksellisyydestä  Hänen teoksensa käsittelevät filosofisella tasolla dualistisia teemoja kuten rakentaminen-poistaminen, toivo-epätoivo, viha-kauneus ja elämä-kuolema. Katoavaisuus näkyy maalauksissa, joissa eroosio muuttaa jo tehtyä työtä sekä komeassa mustavalkoisessa sarjassa liidulla liitutauluille tehtyjä maalauksia. Niiden olemassaolo on vain yhden pyyhkäisyn varassa. Tekotavaltaan ne tuovat mieleen Per Kirkebyn liitutaulumaalaukset.

Neljästä liitutaulumaalauksesta minulle henkilökohtaisesti korkettavin oli Kaikki värit yhtyvät mustassa, jossa liidun lisäksi materiaalina on käytetty ruumiin nesteitä. Tässä samoin kuin Läsnäolo/Yksinäiset yöt -teoksessa taiteilija on käyttänyt ruumistaan maalauksen tekemiseen. Läsnäolo on parisängyn kokoinen messinkilevy, jolle maalaus on syntynyt taiteilijan yksinäisyydessä nukuttujen öiden hiestä ja rasvasta. Näin taiteilija on pysyvästi osa teosta nyt vielä pelkistetymmin kuin Yves Kleinin maalauksissa.

 

Toni R. Toivonen: Kaksikymmentäseitsemän, Kaikki värit yhtyvätt mustassa ja Ajattelen itseäni jatkuvasti tulevaisuudessa menneessä muodossa, liitutaulu, puu, liitu, 2014.
Lattialla installaatio Kun olimme kuolemattomia, kuolleena syntynyt karitsa, hengityskoneistö, 2014.





Katoamisen tematiikkaa käsittelee myös installaatio Kun olimme kuolemattomia, jossa gallerian lattialla makaava ja hiljaa hengittävä musta, kuolleena syntynyt karitsa on pienen kokonsa vuoksi vaarassa jäädä jalkoihin ison galleriatilan lattialla. Näyttämällä teoksen haavoittuvaisuuden Toivonen tuo esille kaiken elämän katoavaisuuden.

Toivosen Helsingin debyyttinäyttely on kokonaistaideteos. Taiteilijan henkilökohtainen suhde ja ote teoksiinsa nostavat ne tavanomaisen uusekspressionismin yläpuolelle. Toivonen asettaa riman korkealle seuraaviin näyttelyihinsä. Hän näyttää olevan uuden polun päässä, joka voi johtaa moneen suuntaan.

★★★★☆

Ari Pelkonen - Remain a Stranger

Galleria G, 12-30.3.2014

Puupiirroksen uudet tuulet

Ari Pelkonen: Remain a Stranger, Galleria G, 2014








Taidegraafikko Ari Pelkonen (s. 1978) herätti huomiota jo taiteilinjauransa alkuvaiheessa - hän valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 - ja nousi laajempaan yleiseen tietoisuuteen tultuaan valituksi Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2012. Hän on tullut tunnetuksi erityisesti puupiirroksistaan, joiden aiheina ovat ihmishahmot. Pelkonen on graafikko, joka puupiirrosten ohella tekee myös litografioita. Taidegraafikoiden Galleria G:n näyttelyssä on esillä myös Pelkosen ensimmäinen videoteos.

Pelkosen uusin näyttely Remain a Stranger Galleria G:ssä tuo esille uuden puolen Pelkosen taiteilijanluonteesta. Uusissa uniikkitöissääm Pelkonen yhdistää puupiirroksen ja maalauksen. Samalla kun työt ovat kasvaneet kokoa, kuva-aiheet ovat yksinkertaistuneet ja pelkistyneet maalauksellisemmiksi. Henkilöhahmot ovat edelleen selvästi näkyvissä ja kertovat omaa tarinaansa, mutta nyt entistä enemmän hahmoina ja maaluaksellisina kuva.aiheina. Pelkosen mukaan muotoaan muuttavat henkilöhahmot ovat teosten lähtökohtina. Ne ovat osa keskenjääneitä kertomuksia, tuntemattomia vieraita, jotka luovat jännitystä kuvien taustalle. Mustat ja tummat varjomaiset hahmot ja naamiot tekevät hahmoista salaperäisiä ja unenomaisia.

Ari Pelkonen: Man, 2014, puupiirros kankaalle,
















Teokset on toteutettu akryylivärillä kankaalle, jonka päälle on liimattu ohuelle japaninpaperille vedostettu puupiirros. Puupiirroksissa näkyy puun syyt ja rakenne,  mikä tekee teoksen pinnasta hyvin elävän. Paperin ja puupiirroksen vaikutuksesta myös akryyliväri saa uutta eloa.

Ari Pelkonen: Man, 2014, ja Dive and melt, 2014, puupiirros kankaalle


On merkillepantavaa, miten puupiirros elää Suomessa varsinaista nousukautta. Meille on kasvanut uusi graafikkosukupolvi, joka käyttää vanhaa tekniikkaa taidokkaasti, suuressa koossa ja värillisenä. Moni tekijä on kehittänyt oman tekniikkansa ja tavan tehdä taidetta. Puupiirrosta käytetään nyt usein uniikkitöiden tai lyhyiden sarjojen tekemiseen. Puupiiros on valittu tekniikan mahdollistamien vaikutelmien ja elävän struktuurin vuoksi, ei niinkään pitkien,  monistettavien sarjojen vuoksi eikä tuottamaan edullista joka kodin taidetta. Tässä joukossa Ari Pelkonen on luonut kokonaan oman kuvamaailmansa ja tekniikkansa, joka vie taidegrafiikkaa eteenpäin ja hämärtää eri taidetekniikoiden välisiä raja-aitoja.

Ari Pelkonen: Stranger, 2014.
           













Ari Pelkonen: Tide, 2014, puupiirros kankaalle,






Galleria G:n näyttelyssä on esillä kahdeksan puupiirrosmaalausta, joista suurimmat ovat kooltaan 150 x 140 cm sekä videoteoksen, joka kertoo ja linkittää puupiirosten maailman taiteilijan inspiraation lähteisiin ja pintastruktuurin.

Näyttelyn töistä vahvimman vaikutuksen minuun tekivät etuhuonessa ovat Dive and Melt ja Man, joissa henkilöhahmot sulavat ja muuttavat muotoaan  figuratiivisiki kuvaelemeteiksi. Näiden lisäksi pidin suuresti näyttelyn eräänlaisesta nimikkoteoksesta Stranger (Muukalainen), jossa puupiirroksen rakenne ja harmoniset värit tulevat erityisen hyvin esille. Mustan ja maavärien lisäksi osassa töitä on mukana myös Pelkosen töistä jo aimmein tuttua vihreää.

Ari Pelkonen: Wall, 2014, ja Green eyes, 2014 ,puupiirros kankaalle,


Kuten mainittu Pelkosen teokset kertovat peiteltyä tarinaa, joka jää osin salaisuuden verhon taakse. Niiden henkilöhahmot kätkeytyvät mustan ja harmaan huomaan paljastamatta itseään. Teoksia voi tarkastella kertomuksina, jotka ovat olleet taiteilijn työn lähtökohtana. Niitä voi tarkastella myös inhimillisiä piirteitä omaavina puhtaina maalauksina.

Kaikki näyttelyn teokset - kahta lukuunottamatta - ovat tältä vuodelta. Mielenkiinnolla jään odottamaan mihin suuntaan Pelkonen jatkaa tekniikkansa kanssa ja miten puupiirros mahdollisesti kehittyy yhä maalauksellisempaan suuntaan.

★★★★☆

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds - Veistäjät

Taiteilijat ite-teatterin lavalla

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Tapani Kokko Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.









Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä esitetään tänä keväänä neljä Smeds Ensemblen tuotantoa, joissa tutkitaan teatterin suhdetta ja rajoja muihin taiteisiin kuten musiikkiin ja kuvataiteisiin. Kristian Smeds on lisäksi juuri valittu Kansallisteatterin ensimmäiseksi residenssitaiteilijaksi, mihin sisältyy kolme teatteriproduktiota vuosina 2015-2018. Sen lisäksi hän osallistuu muutoinkin teatterin kehittämiseen.

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Tapani Kokko ja Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.









Veistäjät on esitys kahdesta kuvanveistäjästä, joista kummallekin puu on tärkeä materiaali puuta. Tapani Kokko ja Juha Menna opiskelivat samaan aikaan Kuvataideakatemiassa 1990-luvulla mm. Radoslaw Grytan ja Kain Tapperin johdolla. Grytan vaikutus näkyykin sekä Veistäjät-esityksen töissä että suhteessa materiaalin käsittelyyn.

Veistäjien lähtökohtana on ollut Mennan ja Kokon Keravan taidemuseossa olleen näyttelyn yhteyteen tehty musiikkipainotteinen villin lännen esitys. Se on sittemmin jalostunut kuvanveistäjien elämää ja työtä käsitteleväksi näytelmäksi, jonka ohjaajaksi ja dramaturgiksi veistäjät saivat Kristian Smedsin. Lopputulos on kirjattu kaikkien kolmen nimiin.

Veistäjät on mielenkiintoinen sekoitus teatteria, performanssia, musiikkia ja veistämistä. Esiintyjien hahmot ovat peräisin villin lännestä Mennan ollessa intiaani ja Kokon pistoolisankari. Näytelmä käynnistyy lapsuuden inkkarileikillä, joka linkittää leikin taiteilijan työn perusraaka-aineeksi. Kaikki eivät voi jalostaa lapsuuden leikkejä ammatiksi. Värikkäät hahmot varmasti helpottavat ei-ammattinäytteilijöiden sopeutumista teatterilavalle samalla, kun ne luovat sillan lapsuudesta taiteilijapersoonan syntymiselle.

Esitys on rakennettu vuoropuhelun muotoon niin, että kumpikin esittää vuorotellen kommentteja omasta taiteilijafilosofiastaan, työstään ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Keskustelu tuo esille  taiteilijoiden monet yhtäläisyydet ja eroavaisuudet. Kumpikin on tyylilleen ja persoonallisuudelleen uskollinen.

Keskeskustelu käsittelee miesten aiheita mutta mukana on myös syvällistä kommentointia taideteorioista ja omasta taiteilijalaadusta - nämä ovat kaikkein koskettavimpia ja avoiminpia ajatuksia illan aikana. Osa keskustelusta koskee päivittäistä elämää, toimeentuloa ja perhettä. Mennan keskustelu viisivuotiaan poikansa kanssa konkretisoi leikin ja taiteen välisen suhteen. Vaikka leikki on taiteilijan perusravintoa, on lapsi usein vielä luovempi. Ero lapsen ja taiteilijan völillä on ideoiden työstäminen kestävään muotoon. Se vaatii ammatitaitoa ja kärsivällisyyttä. Viestäjät panee pohtimaan myös ite-taoteen ja ammattitaiteen välistä rajaa, varsinkin kun ammattikuvataiteilijat tässä ttekevät ite-teatteria. Se voi olla vapauttavaa kaikille osapuolille.

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.


Vuoropuhelu toimii myös taiteen kohdalla. Kummallekin taiteilijalle on annettu näytelmän sisällä oma taidetyöpaja, jossa he voivat toteuttaa omaa taitelijaluonnettaan omalla temperamentillaan ja tekniikallaan. Menna työstää pronssiveistosta ja Kokko suuresta puunrungosta ihmispatsaan karkealla moottorisahatekniikalla. Lastu kentää niin pihalla kuin näyttämölläkin.

Näytelmän ja performanssin raja hämärtyy, kun Kokko ottaa yleisön joukosta avustajan ja kun Menna ryhtyy maalaamaan yleisöstä pikamuotokuvia.

Näyttämökuva on taiteilija-ateljee, joka täynnä pientä rekvisiittaa sekä työvälineitä, sahoja, talttoja ja materiaalia. Näyttämö, puvustus että käyetty kieli ovat täynnä äijäenergiaa - viinaa, seksiä ja rockenrollia. Tämän ei ainakaan pitäisi säikyttää miespuolisia katsojia. Kotoinen olo muistuttaa puuhastelua autotallissa tai varastossa.

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Tapani Kokko ja Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.



Veistäjät on mielenkiintoinen kurkistus kuvataiteilijan elämään. Moni katsomossa ollut kuvataiteilija löysi helposti yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Smedsin jäljiltä esitys on varmaan tiivistynyt ja äijähuumorin määrä kenties hieman siistiytynyt.Veistäjät on looginen pala Smedsin ohjaajauran palapelissä. Esityksessä taiteen filosofia on hitsattu muotoon, jossa se kiinnostaa laajempaa yleisöä. Kuten taiteessa tässäkin kaikki perustuu ideaan ja sen toteutukseen. Kaksi esiintyjää - Smeds nähdään seremoniamestarina vain esityksen alussa ja lopussa - pitää yleisön hyppysissään koko kahden tunnin tauottoman esityksen ajan.

Esityksen jälkeen yleisöllä on mahdollisuus tutustua Kokon ja Mennan töihin. Veistäjien kevään esitykset on lähes loppuunmyyty, mutta onneksi se jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syksyllä.

 ★★★★☆

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Suomen Kansallisteatteri, Omapohja. Ensi-ilta 14.3.2014. Arvio perustuu esitykseen 19.3.2014
Tuotanto: Smeds Ensemble
Konsepti: Tapani Kokko ja Juha Menna, puheet, jutut ja tarinat: Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds, ohjaus ja dramaturgia: Kristian Smeds, veistokset, kuvat, lavastus ja puvut:
Tapani Kokko ja Juha Menna, valo- ja äänisuunnittelu: Teemu Nurmelin ja näyttämömestari: Patrick Torné.
Esiintyjät: Tapani Kokko ja Juha Menna

Valokuvat: © Lennart Laberenz, 2014

Amos Oz - Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Kukaan ei voi tuntea toista - Koskettava kuvaus juutalaisuudesta

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Amos Brotherus ja Miina Turunen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer

Kansallisteatteri on kunnostautunut uudisnäytelmien lisäksi dramatisoimalla useita johtavien nykykirjailijoiden romaaneja näyttämölle. Viime syksynä tähän joukkoon liitettiin israelilainen Amos Oz, merkittävin israelialainen nykykirjailija ja moneen otteeseen Nobel-ehdokkaaksi mainittu. Aiemmin näyttämösovituksia on tehty onnistuneesti  muun muassa Paul Austerin Vertigosta sekä parhaillaan ohjelmistoss olevasta Ian McEwanin Lauantaista. Ozin kohdalla valinta kohdistui omaelämänkerralliseen romaaniin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Sippur al ahava ve-hosekh, 2002, suomennettu 2007).

 

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo samanaikaisesti juutalaisten historiasta Palestiinassa, Israelin valtion synnystä että Ozin perheen vaiheista Amosin lapsuuden perheessä sekä hänen omassa perheessään. Näytelmän lähtee liikkeelle Ozin tarpeesta kertoa perheensä ja erityisesti äitinsä kohtalosta ja sen vaikutuksista hänen omaan kehitykseensä vaimolleen ja lapsilleen. Kirjailija ei  aiemmin uskaltanut kohdata syvintä traumaansa eli äidin itsemurhaa pojan ollessa 12-vuotias.

 

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Karin Pacius, Juhani Laitala, Pablo Ounaskari, Miina Turunen ja Ilja Peltonen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer

Ozin perhe - alkuaan Klausner - muutti Vilnasta Palestiinaan vuonna 1933 juutalaisvainojen alkaessa. Perhe oli hyvin koulutettu ja sivistynyt - molemmilla vanhemmilla oli useampi yliopistotutkinto ja he puhuivat ja lukivat useita kieliä. Jerusalemiin emigroituneet juutalaiset olivat kirjanoppineita ja älymystöä, mutta heillä oli vähän tietoa käytännön töistä. Ozin perhe kuten monet muutkin olivat asenteiltaan eurooppalaisia ja heillä oli vaikeuksia kotiutua Palestiinaan. He myös joutuivat tyytymään koulutustaan vaatimattomampiin töihin ja esimerkiksi Ozin perhe asui vaatimattomassa kellariasunnossa. Näytelmän ohjaaja Mikaela Hasán ja lavastaja Alisha Davidow ovat tavoittaneet ajan hengen erinomaisesti ensimmäisen näytöksen interiööreissä, joita leimaavat kirjahyllyt, jotka toimivat tilanjakajina ja joiden avulla näyttämö muutetaan sopivaksi eri kohtauksiin.

 

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Juhani Laitala, Miina Turunen ja Pablo Ounaskari. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer


Näytelmäsovitus on tehty taidokkaaksi sekoittamalla historialliset muistumat nykyhetkeen. Juhani Laitala esittää todentuntuisesti kirjailijaa nykyhetkessä sekä esittää kertojana muistelmapaloja lapsuudestaan niin, että kirjailijaa lapsuudessa esittävä poika (näkemässäni esityksessä Pablo Ounaskari) on lähes mykkärooli. Poika lausuu ensimmäiset, sitäkin merkittävämmät, repliikkinsä vasta näytelmän lopussa. Tehokas ratkaisu, joka toimii erinomaisesti. Amosin vanhempia näyttelevät aidontuntuiset Miina Turunen ja Ilja Peltonen. Näyttelijäkaartissa on mukana myös Karin Pacius, joka näyttelee useita tärkeitä sukulaisrooleja ja jotka kytkevät perheen ympäröivään todellisuuteen ja juutalaisyhteisön monimuotoisuuteen.

Ensimmäisen näytöksen painopiste on eurooppalaisjuutalaisten, Palestiinaan emigroituneiden, ja arabien välisissä suhteissa sekä Israelin valtion perustamiseen johtaneissa vaiheissa. Perhe yrittää olla tasapuolinen ja haluaisi palestiinalaisvaltion, jossa juutalaiset ja arabit voisivat elää rauhassa, mutta samaan aikaan sionismi nostaa vääjäämättä kannatusta. Amoz Oz kirjoitti lapsena kirjeitä Englannin kuninkaalle Yrjö VI:lle sekä muille valtiomiehille itsenäisen juutalaisvaltion puolesta.

 

Ensimmäinen näytös päättyy Israelin valtion perustamiseen. jolloin perhe, ehkä ainoan kerran, tuntee yhteenkuuluvaisuutta ja aitoa iloa. Ertyisesti äidin on kuitenkin vaikea löytää sopusointua ristikkäisten paineiden puristuksessa.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Amos Brotherus. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer

Toinen näytös keskittyy enemmän perheen ympärille. Äidin mielenterveys horjuu ensimmäistä kertaa jo ennen itsenäisyyden saavuttamista. Lääkäri määrää hänet Tel Aviviin, jonka ilmanala ja aurinko voisivat vaikuttaa suotuisasti hänen masennukseensa. Kaikki päättyy kuitenkin kohtalokkaasti äidin itsemurhaan vuonna 1952 Amosin ollessa vain 12-vuotias. Pojan ei anneta nähdä äitiään eikä hänta päästetä edes hautajaisiin. Tapahtuma jättää pysyvän jälkensä pojan mieleen ja hän yrittää pyyhkiä sen pois mielestään. Vuosikymmeniksi. Näytelmän keskeinen teema ja opetus on, että kukaan ei voi tuntea toista. Kuinka voisikaan, kun ei tunne edes itseään. Kaikki on salassa ja mielensopukoita on mahdoton saavuttaa.

Toisen näytöksen toinen keskeinen tapahtuma on isän ja Amosin vierailu arabiylimyksen luona. Amos yrittää käyttäytyä hienosti mutta halutessaan tehdä vaikutuksen Aisha-neitoon, teloo vahingossa tämän veljen jalan. Katastrofi jää pysyvästi pojan mieleen, sillä anteeksipyyntö ja asian sovittelu ei ole mahdollista, koska ennen siihen ryhtymistä poliittinen tilanne muuttuu ja uusi vierailu on mahdoton. Kuinka paljon vahingossa tapahtuneet tilanteet ovat vaikuttaneet juutalaisten ja arabien välisiin suhteisiin vusoikymmenten aikana?

Amos Oz on muuttunut siomistista kahden palestiinalaisvaltion politiikan kannattajaksi ja hän pyrkii vaikuttamaan aktiivisesti Israelin poliittisiin päätöksiin.

Näytelmä on erinomainen kuvat Palestiinan tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Mutta Oz ei olisi merkittävä kirjailija tulkitessaan vain historiaa ja juutalaisten perimää, vaan ennen kaikkea kielellisenä taiturina, jonka runollinen kieli nostaa pintaan monimuotoisen kirjallisen ja tunteisiin vetoavan pohdinnan.

Näytelmä on toteuttu tyylikkäästi viimeistä piirtoa myöten. Se on hienovireinen ja sykähdyttävä kokonaisuus, jossa on ajankuvan mukaiset lavasteet ja puvut ja jota musiikki ja valot hienosti täydentävät. Lavastuksen paperiliuskoista toteutettu katto liittää näytelmän sen sangen kirjalliseen kirjalliseen taustaan.Toisessa näytöksessä paperiliuskoja lukuunottamatta lähes tyhjä näyttämökuva keskittää tapahtumat ja viestin oleellisimpaan.

★★★★☆

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Ensi-ilta 6.9.2013. Arvio perustuu esitykseen 15.3.2014.
Ohjaus: Mikaela Hasán, dramatisointi: Mikaela Hasán yhteistyössä Michael Baranin kanssa, lavastus: Alisha Davidow, puvut: Anna Sinkkonen, valosuunnittelu: Ilkka Niskanen, äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä ja videosuunnittelu: Pyry Hyttinen.
Rooleissa: Ilja Peltonen, Juhani Laitala, Karin Pacius, Miina Turunen ja Pablo Ounaskari (Amos Brotherus).

Laura Ruohonen: Luolasto

Ydinvoima kohtaa maahiset - Voiko ydinjätteen varastoida pysyvästi?

Laura Ruohonen: Luolasto: Alma Pöysti ja Martti Suosalo.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Timo Teräväinen, 2014.








Laura Ruohosen uusi näytelmä on aina tapaus, sillä onhan hän kansainvälisesti menestyneimpiä näytelmäkirjailijoitamme. Ruohonen on myös Suomen Kansallisteatterin kotikirjailija ja hänen edellinen näytelmänsä Sotaturistit, palkittiin vuoden parhaana. Ruohosen uusi näytelmä Luolasto on poikkeuksellisen kiinnostava ja herätti pienoisen kohun jo etukäteen. Sen aiheena on ydinjätteen loppusijoituspaikka ja sen etsimiseen liittyvät moraaliset ja käytännön kysymykset. Ruohosen asettama kysymys on, voidaanko lyhytaikaisten työllisyys- ja energiahyötyjen maksuajaksi hyväksyä satatuhatta vuotta,  mikä on ydinpolttoaineen puoliutumisiaka. Ennakkonäytöksen kanssa samana päivänä Fennovoima jätti uuden tai täydennetyn lupahakemuksen Pyhäjoen ydinvoimalasta.

Ruohonen ei olisi Ruohonen, jos hän tekisi pelkästään ajankohtaista poliittista tai ympäristönäytelmää. Suuren osan näytelmästä vievät maahiset tai entiset, jotka elävät maanalaisessa luolastossa, jota havitellaan pysyväksi jätevarastoksi. Luolastosta löytyy myös eläimiä sekä luolamaalauksia, joten tuskin kyse on avaamattomasta peruskalliosta. Edes ydinkallio ei ole vapaa elävistä orgaaneista. Pelottavaa on, että jo insinöörien tutkimus- ja tarkkailuvaiheen aikana luolastoon pääsee luvattomasti henkilöitä inhimillisten syiden vuoksi. Vartija päästää luolastoon arkeologin, luolamaalaustutkijan, minkä lisäksi siellä seikkailee igorbock-tyyppinen opas sekä maanhenkiä, ikiaikaisia.

Kansallisteattri on muutaman viime vuoden aikana löytänyt toimivan konseptin suurelle näyttämölleen, joka toimii ja täyttää teatterin hyvin ilman, että taiteellisesta tasosta tarvitsee tinkiä tai tyytyä kevyeen komediaan tai musiikkiteatteriin. Tästä ovat esimerkkeinä niin Tuntematon sotilas, Pohjantähti kuin Vertigo, Neljäs tie ja viimeksi Kun kyyhkyset katosivat. Ne ovat yhdistelleet poliittisesti arkoja aiheita, uutta teatteriilmaisua mukaan lukien video ja elokuva kuin musiikkiakin. Ruohosen näytelmä ja ohjaus on luonnollinen jatkumo tähän kehitykseen.

Laura Ruohonen: Luolasto: Sari Mällinen, Heikki Pitkänen, Markku Maalismaa ja Alma Pöysti.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.







Miten sitten Luolasto vastaa siihen kohdituneisiin suuriin odotuksiin? Pääosin erinomaisesti ja kaikenaikaa kiinnostavasti. Moni katsoja saattaa pettyä siihen, ettei näytelmä ole suoremmin poliittinen ja kantaaottavampi. Ydinvoima- ja loppusijoituspaikkakeskustelun sijaan suuren osan näytelmästä vievät henkiset asiat, jotka ulottuvat kansanperisteestä ja kivikaudesta kansakunnan sisäiseen muistiin.

Klassisen satunäytelmän tavoin luolasto on laaja ja osin mentaalinen tila, jossa alimpiin tasoihin eivät loppusijoituspaikkaa suunnittelevat insinööritkään poikkea. Ruohosen näytelmä antaa monia tulkintamahdollisuusia ja avaa eri reittejä tulkinnalle. Ruohonen tarjoaa omassa ohjauksessaan pitopöydän, jossa kosketellaan useita eri mahdollisuuksia.

Mielestäni näytelmä käynnistyy vähän jähmeästi ja maahisten puheet ovat osin tekotaiteellisia. Tähän saattaa olla syynä myös se, että tulkinta haki ennakkonäytöksessä vielä paikkaansa. Muutaman esityskerran jälkeen myös alku virittynee oikeaan mielentilaan. Ensimmäinen puoliaika on tässä vaiheessa vielä hieman jähmeä ja hifasliikkeinen. Ehkä minäkin odotin suorempaa kommentointia ja dialogia insinööriryhmän ja suojelijoiden välillä. Ensimmäisen puoliajan parhaita kohtia on insinäööriryhmän toiminta ja mielialojen vaihtelu putkiaivoisen rationaalisen ajattelun ja epäilyn kesken. Sari Mällinen ryhmän pomona on mainio insinöörin prototyyppi, jota harjoittelija Asko (Heikki Pitkänen) ja insinööri Myyrä (Markku Maalismaa) hyvin tukevat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Martti Suosalo kaivoksen tai luolaston vartijana sekä Alma Pöystin esittämä luolamaalaustutkija, johon vartija rakastuu. Maanlaisten ikiaikaisten ryhmän - Ruohosella entisiä - muodostavat Väsynyt (Emilia Kokko), Silmä  (Helmi-Leena Nummela) sekä Nilkku (Katja Salminen). Ruohonen on hyvä juonen kuljettaja sekä dialogin kirjoittaja ja näillä avuilla ensimmäinen näytös pysyy hyvin koossa ja kiinnostavana. Sekä Martti Suosalo että Alma Pöysti tekevät näytelmässä debyyttinsä Kansallisteatterissa.

Ohjauksessa ja lavastuksessa on otettu kaikki keinot ja taidot käyttöön. Näyttämön lisäksi katsomosta on tehty osa luolastoa kaivoslampuilla ja pimentämällä valaistus. Keskeisssä osassa ovat ylös- ja alaspäin kulkevat hissit ja seinillä sekä köysien varassa liikkuvat entiset ja tutkijat.

Laura Ruohonen: Luolasto: Heikki Pitkänen ja Sari Mällinen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.







Ensimmäisen näytöksen hiemen odottavan tunnelman jälkeen näytelmä pääsee todenteolla vauhtiin jälimmäisellä puoliajalla. Alkuosan huipentaa nykyisin lähes pakollinen video-osuus, jonka televisohaastattelussa pääsevät oman totuutensa esittämään niin Peurajoen kunnanjohtaja. STUK:n pääjohtaja, Suomi-Stroken edustaja, japanilainen toimittaja kuin Posivan edustajakin. Sketsihuumori on niin osuvaa ja todellisuuspohjaista, että naurattaisi jollei olisi niin totta.

Laura Ruohonen: Luolasto: Helmi-Leena Nummela. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.









Näytelmän huipennus tulee sen lopussa, kun luolamaalausttkija laskeutuu seitsemänteen luolastoon - Kristalliluolaan. Se on eräs upeimmista näyttämökuvista, jonka olen nähnyt. Kristallikiteistä tai -kruunuista koostuva valoluola on todella upea. Kunnes paljastuu, että se on rakennettu tuhansista muovipulloista, jotka kolahtavat suurella ryminällä luolaston lattialla. Onko jo ennen ydinjätettä samoihin luoliin haudattu muovijätteita? Voidaanko uskoa, ettei tietä luolastoon löydettäisi uudelleen seuraavien sadantuhannen vuoden aikana?

Jälkimmäinen puoliaika on todellista teatterin juhlaa. Itse aiheen eli suhtautumisen ydinjätteen loppusijoitusopaikan turvallisuutteen Ruohonen  jättää kunkin katsojan arvioitavaksi. Kukin voi tehdä oman johtopäätöksensä. Keskeiseksi kysymykselsi jää, voimmeko tehdä kaikkia tiedossa olevia sukupolvia koskevan päätöksen muutaman kymmenn vuoden talousvaikutusten perusteella.

★★★★☆

Laura Ruohonen: Luolasto. Suomen Kansallisteatteri, Suuri näyttämö. Kantaesitys 5.3.2014. Arvostelu perustuu ennakkonäytökseen 4.3.2014. 
Ohjaus: Laura Ruohonen, lavastus: Kati Lukka, puvut: Tarja Simonen, musiikki: Riikka Talvitie, valosuunnittelu: Ville Toikka, äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo, videosuunnittelu: Timo Teräväinen, koreografinen assistentti: Liisa Risu ja naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen.
Rooleissa: Heikki Pitkänen, Katja Salminen, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Emilia Kokko, Sari Mällinen, Helmi-Leena Nummela (TeaK), Alma Pöysti ja Martti Suosalo.
Valokuvat: Timo Teräväinen ja Stefan Bremer. 

Juha Hurme - Europaeus

Kansanrunous raikkaasti 2010-luvulle 

Juha Hurme: Europaeus. Petra Poutanen-Hurme, Taisto Reimaluoto, Hanna Rajakangas, Timo Tuominen, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen.
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.



Suomen Kansallisteatterissa sai Kalevalanpäivänä ensi-iltansa Juha Hurmeen kirjoittama, ohjaama ja lavastama näytelmä David Emmanuel Daniel Europaeuksesta. D.E.D. Europaeus oli kansanrunouden kerääjä, kielitieteilijä ja arkeologi. Hän oli monella tavalla kummajainen suomalaisen kansallisuusaatteen syntyvaiheissa. Hän syntyi Savitaipaleella silloisessa Viipurin läänissä kirkkoherran ja entisen karjapiian lapsena, mikä mahdollisti koulunkäynnin mutta jätti hänet varsinaisen sivistyneistön ulkopuolelle. Hänestä tuli ikuinen ylioppilas, jonka kiinnostus kohdistui kansanrunouteen sekä kielititeeseen. Hän keksi lukuisia uudissanoja mutta jäi toiseksi mm. Elias Lönnrotille. Hänen kiinnostukmsensa ulotttui antropologiaan ja hän väitti, että ihmissuku periytyy Afrikasta. Tämä aiheutti luonnollisesti 1800-luvulla suurta pilkkaa.

Europaeuksen suurin kiinnostus kohdistui kansanrunouteen sillä itäsuomalaisena hänelle luontainen suunta oli itä ja Karjala Ruostin sijaan. Hän teki lukuisia kansanrunouden keräysmatkoja Vienan ja Inkerin Karjalaan. Hän arvosteli voimakkaasti Lönnrothia Kalevalan editoinnista ja ennenaikaisesta julkaisemisesta. Hänen mielestään Kalevalaa ei olisi pitänyt julkaista ennen kuin sen runot olisi kerätty kattavasti niin Vienan kuin Tverin Karjalasta. Hän haki apurahoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, mutta apuhoja ei herunut. Europaues oli liian idealistinen ja omantienkulkija, jotta hän olisi sopinut kansallisen heräämisen muottiin. Kun tukea ei myönnetty, hän teki omatoimisia keruumatkoja taittaen matkat kävellen joka vaikutti hänen terveiden elintapojen oppiinsa.

Juha Hurme: Europaeus. Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Taisto Reimaluoto. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.







Europaeus oli idealisti ja periaatteen mies, joka oli kiinnostunut monista asioista mutta joka ei särmikkään persoonansa takia sopinut maakuvaansa rakentaneen Suomen kulttuurieliitin pirtaan. Hän putosi samaan luokkaan J.J. Wecksellin ja Aleksis Kiven kanssa - näitä hoidettiin mm. Lapinlahden sairaalaassa, Weckselliä jopa yli 40 vuotta. Kivi oli näistä kolmesta ainoa, joka selvisi voittajana. Kivenkin kohdalla vain teokset, jotka kanonisoitiin. Europaeus kuoli rutiköyhänä nälkään Pietarissa, jonne hänet haudattiin köyhien joukkohautaan. Apua tuli liian myöhään.

Hurmeen Europaeus ei ole historiallinen näytelmä, mutta se käyttää lähtäkohtana Europaeuksen elämänvaiheita. Hurme käyttää taidolla eri lähteitä kuten Kiven, Wecksellin, August Ahlqvist-Oksasen, Eino Leinon, ja Sakari Pälsin tekstejä sekä innoituksekseen myös mm. Lewis Carrollin, Samulia Parosen ja Ludwig Wittgensteinin tekstejä. Huolellisen pohjatyön kautta Hurme on onnistunut kokoamaan Europaeuksesta ja hänen kohtalostaan kuvan, joka puhuttelee nykyihmistä. Hurme tekee sen tuomalla mukaan tämän päivän kieltä ja elämäntilanteen käyttäen mm. kalevalaista runomittaa. Kansallinen herääminen tuo keittoon oman säväyksensä. Puhdashenkinen idealismi kohtaa näytelmässä ajan valtarakenteet. Paralleelit tämän päivän yhteiskunnalliseen ja eurooppalaiseen maailmankuvaan eivät ole sattumaa.

Hurmeen näytelmä on älyllinen ja suuresti inhimillinen teos, jossa huumorilla ja tunteilla on suuri merkitys. Ensimmäinen näytös on hauskinta, mitä olen aikoinen teatterin lavalla nähnyt. Hauskuus ei perustu vitseihin ja sketsihahmoihin vaan asioiden yhdistelyyn katsojan päässä olevien mielikuvien  kautta. Kalevalamittainen kutsu väliajalle on esimerkki siitä, miten runonlaulun perinne voisi yhä elää arkipäivässämme. Hauska johdatus tauolle sekä vanhoihin näytelmiin sisältyvä johdatus jälkimmäiseen näytökseen, jossa nauru muuttuu itkuksi tai suruksi päähenkilön traagisen elämänkohtalon myötä.

Juha Hurme: Europaeus. Esa-Matti Long, Taisto Reimaluoto ja Antti Pääkkönen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.






Hurmeen näytelmän suurin ansio on tuoda kansallinen herääminen ja kansanrunous tähän päivään ilman, että pölystä ja peruskoulun Kalevalasta olisi jälkeäkään. Tähän Hurme on päässyt paitsi oivaltavan tekstin myös ohjauksen kautta. Hän käyttää taidokkaasti hyväksi tekstin, musiikin ja viitteellsien lavastuksen keinot. Onnistumisen kruunaavat erinomaiset ja osaavat näyttelijät, jotka heittäytyvät teoksen vietäviksi. Keskeinen henkilö on Timo Tuomisen esittämä D.E.D. Europaeus, joka esittää atteeseensa uskovaa ja sille omistautunutta päähenkilöä kaikella sillä idealismilla ja luonnonlapsen antaumuksella ja innolla, jonka tehtävä vaatii. Muut roolit on jaettu Taisto Reimaluodon, Esa-Matti Longin ja Antti Pääkkösen kesken. He muuntuvat yhtä hyvin kansallisen heräämisen rivimiehiksi ja tapahtuminen kommentoijiksi kuin suurmiehiksi (Kivi, Lönnrot, Wecksell ja Ahlqvist). Etnopohjaisesta musiikista ja naisrooleista vastaavat valloittavasti Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas.

Europaeus on näytelmä, joka jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä ja kokea. Erityisesti kaikkien  peruskoululaisten. Valitettavasti kaikki kevään esitykset on jo loppuunmyyty.

Juha Hurme: Europaeus. Hanna Rajakangas, Petra Poutanen-Hurme ja Timo Tuominen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen, 2014.






★★★★★

Juha Hurme: Europaeus. Suomen Kansallisteatteri, Willensauna. Kantaesitys 28.2.2014. Arvio perustuu esitykseen 27.2.2014.
Ohjaus ja lavastus: Juha Hurme, musiikki: Duo Hurme (Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas), puvut: Anne Kotola, valot: Juha Hurme ja Hanna Lahtela, äänisuunnittelu: Juha Hurme, Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas, koreografia: Saara Hurme.
Rooleissa: Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long, Timo Tuominen ja Taisto Reimaluoto.
Kuvat: Tuomo Manninen. 

Don Carlos

Musiikillisesti tasokas ooppera kauhufantasian ystäville

Giuseppe Verdi:
Don Carlos
Kuva: © 2012
Suomen Kansallisooppera/ Heikki Tuuli







Suomen Kansallisoopperan kevätkauden Verdi-satsaus on Don Carlos, joka saa uusintaensi-illan lisäksi kolme näytöstä maaliskuussa. Kyseessä on Suomen Kansallisoopperan ja Tšekin Kansallisoopperan yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 19.10.2012. Se on modernisoitu tulkinta yhdestä Verdin parhaista oopperadraamoista, joka on täynnä säveltäjän tunnetuimpia aarioita ja -kohtauksia. Ooppera kuuluu suomalaisten suosikkeihin sekä Savonlinnan että Kansallisoopperan lukuisten tuotantojen kautta. Manfred Schweigkoflerin ohjaus herätti ensi-illan aikaan ristiriitaisia tunteita. Ohjaus muodostaa edelleen suurimmat kysymysmerkit. Don Carlos on Kansallisoopperan uuden ylikapellimestarin Michael Güttlerin ensimmäinen oopperaproduktio uudessa virassaan. Kun lisäksi laulajat ovat suureltasin ensi-iltaan verrattuna uusia, herätti uusintatuleminen suuria odotuksia.

Don Carloksen teoshistoria on kiinnostava, sillä ovathan sen henkilöt oikeita historian henkilöitä. Oopperan tapahtumilla tosin on varsin vähän tekemistä historian tosiseikkojen kanssa. Tästä vastuun kantaa jo Friedrich Schiller, jonka näytelmään Don Carlos, Infant von Spanien Verdi libretistiensä Joseph Méryn ja Camille du Loclen kanssa pääosin oopperansaperusti. Näytelmän kirjoittamisen ja oopperan säveltämisen ajankohta leimasivat teoksen sisältöä enemmän kuin historiallinen totuus. Verdi teki Don Carloksesta useita versioita (alkuaan ranskaksi ja myöhemmin italiaksi. Alkujaan Pariisin maailmannäyttelyyn (ensi-ilta Pariisissa 1867) sävellettyä viisinäytöksistä oopperaa lyhennettin myöhemmin. Kansallisoopperassa nähdään Milanon versio (1884), josta puuttuu Fontainebleaun puistossa tapahtuva ensimmäinen näytös. Sen merkitys myöhempien tapahtumien ymmärtämiselle olisi keskeinen. Don Carlosta vaivaa monen mielestä tapahtumien ylenpalttisuus jopa siinä määrin, että draaman kulku siitä kärsii. Mutta musiikillisesti ooppera on kiistatta parasta Verdiä.

Omasta mielestäni Don Carlos kuuluu niihin harvoihin oopperoihin, jotka olisi syytä sijoittaa historiallisiin puitteisiinsa tai tarvittaessa lavastukseltaan hyvin pelkistettyyn ympäristöön. Itse vierastan Schweigkoflerin ohjausta, joka tapahtuu kautta linjan yöllisissä ja hämärissä tunnelmissa.. Koko oopperan tapahtumapaikaksi on valittu luostarin puisto, johon Kaarle V on tässä haudattu. Hänen hautapaatensa toimii niin esiintymislavana, jolle kiipeillään läpi teoksen kuin vankilana Rodrigon kuolinkohtauksessa. Lavastuksessa ja ohjauksessa ei Espanjaan ja sen kuumaan aurinkoon viittaa muu kuin hovinaisten kohtaus puistossa. Siinä prinsessa Eboli viihdyttää hovineitoja laulullaan. Yllättäen tämä kohtaus ja sen henkilöt on lähempänä Carmenin tupakkatehtaan tyttöjä kuin Espanjan ylhäisönaisia. Lavalle on sijoitettu runsaasti puita, jotka osin haittaavat laulajien seuraamista. Jopa auto da fé -kohtaus (polttorovio) on kytketty etualan puuhun, joka muun puusto kanssa on palanut poroksi neljänteen näytökseen mennessä.

Oopperan ohjausta ja puvustusta mainostetaan "goottilaiseksi" ilmeisenä tarkoituksena houkutella tavanomaista nuorempaa yleisöä. Tässä tekijät olivat onnistuneet ainakin uusintaensi-illan perusteella hyvin. Ohjaus ja näyttämökuva oli synkkähenkinen - fantasiakirjallisuuteen ja elokuviin viittaava. Hautojen lisäksi lavalla nähtiin runsaasti pääkalloja, miekkoja, haltijahahmoja, töyhtötukkia, goottikampauksia ja -pukuja - sekä halloween-rekvisiittaa ja jopa näyttämöllä liihotteleva kuolonenkeli. Goottityylin lisäksi ohjaus viittaa roolipeleihin ja larppaamiseen. Monin paikoin draaman korvaa ihmissuhdedramatiikan sijaan hymyn huulille tuova fantasiakooste. Osaltaan tähän vaikuttaa henkilöohjauksen vähäisyys, joka on saanut antaa sijaa näyttämökuvien ja valaistuksen kokonaistaideteokselle.

Giuseppe Verdi:
Don Carlos
Kuva: © 2012
Suomen Kansallisooppera/ Heikki Tuuli






Ohjauksessa on kyllä myös useita oivalluksia, jotka toimivat. Tällaisia olivat omasta mielestäni esimerkiksi neljännen näytöksen avaus, joka tapahtuu Filipin työhuoneen sijaan auto da fén polttamassa puutarhassa. Samoin prinsessa Ebolin tuominen kyseisen kohtauksen alkuun ennen Filipin suurta monologia selittää hyvin kuninkaan ja Ebolin välistä suhdetta. Samoin kirkon ja inkvisition valta tuodaan hyvin esille purppurakankaiden ja -valojen avulla.

Jostain syystä sen sijaan keskeisissä kohtauksissa henkilöiden välinen dramatiikka ei tule esille. Tämä on vahinko, sillä Don Carloksen vaikuttavuus syntyy nimenomaan henkilöiden välisistä jännitteistä.  Tämä koskee etenkin kuningas Filip II:n ja Suurinkvisiittorin välistä kohtausta, joka on draamallisesti oopperan keskeisin, koska se tuo nerokkaalla tavalla esille kirkon ja maaillisen vallan välisen symbioosin ja kilpailun, jossa kirkko vie aina lopulta voiton. Samoin kerettiläisten polttorovio (auto da fé) jää vaisuksi. Ohjaaja ei selvästikään ole halunnut painottaa teokseen liittyviä valtasuhteita ja vallan merkitystä, vaan on asettanut näyttämökuvan etusijalle.

Ohjaaja on kyllä miettinyt Rodrigon luonnetta. Hänet kuvataan yleensä pyyteettömänä vapauden puolustajana, jonka hahmossa yhdistyvät kaikki inhimilliset hyveet aina ystävänsä puolesta uhrautuvaan marttyyriin saakka. Tässä tuotannossa Rodrigossa on tavallisen kuolevaisen piirteitä. Hänkin pelaa omaa peliään.

Ohjaukseen liittyvät varaumat ovat kuitenkin pientä produktion musiikillisten ansioiden rinnalla. Kansallisoopperassa on viimeaikoina saatu tottua varmaan ja laadukkaaseen musiikilliseen tasoon. Don Carlos ei tee tästä poikkeusta. Teoksen miehitys on kauttaaltaan tasokas ja tasainen olipa kyse talon omista tai vierailevista solisteista.

Suurin mielenkiinto kohdistui uuden ylikapellimestarin Michael Güttlerin ensiesiintymiseen. Hän osoittautui ammattimieheksi, joka toi esille Verdin musiikin parhaat puolet. Erityisesti hän sai oopperan jousistosta esiin kauniin ja sävykkään soinnin. Kaiken kaikkiaan musiikki eteni laulajien ehdoilla ja kauniit pianissimot ja sointivärit jäivät mieleen. Alun epäpuhtaudet voinee laskea jännityksen lukuun. Güttlerin avaus oli enemmän kuin lupaava ja kasvattaa odotuksia tulevalle.

Giuseppe Verdi: Don Carlos:
Jyrki Korhonen (Filip II) ja Koit Soasepp (Suurinkvisiittori).
Kuva: © 2012 Suomen Kansallisooppera/ Heikki Tuuli






Solisteista Jyrki Korhonen Filip II:n roolissa oli notkea ja hyvin sisällä roolissa, jonka hän lauloi jo ensi-iltakierroksella. Korhonen ja Koit Soasepp muodostavat äänellisesti oikean parin kuninkaan ja Suurinkvisiittorin valtakamppailussa, jonka lopussa maallinen valta taipuu ristin alle. Valitettavasti ohjauksesta johtuen kohtauksesta puuttuu suuri dramatiikka.

Keskeisiin naisrooleihin oli saatu venäläiset vierailijat pietarilainen Victoria Yastrebova (Elisabeth) ja moskovalainen Elena Maximova (Eboli), jotka toivat esille uuden venäläisen laulukoulun parhaat puolet. Varsinkin Maximova oli kerrassaan mainio ja sai Ebolin hahmoon tunnetta, jota ohjauksen jäljiltä monista muista päähenkilöistä puuttui. Mika Pohjonen palasi Carloksen nimirooliin. Pohjosesta on kehittynyt erinomainen Verdi-tenori, jonka äänessä on juuri oikea loistokkuus, vaikka se ei ylä-äänissä avautunut täyteen loistoonsa. Pohjosessa meillä on erinomainen sankaritenori varsinkin, kun sekä hänen äänensä että näyttelemisensä on kehittynyt selvästi parin viime vuoden aikana. Rodrigona vieraili Kansallisoopperassa aiemminkin nähty meksikolainen Jorge Lagunes, joka selvitti roolin erinomaisesti eikä jättänyt laulullisesti moitteen sijaa. Myös pienemmät roolit oli miehitetty ja toteutettu ammattitaidolla,. mikä antaa hyvän kuvan Kansallisoopperan ensemblen tasosta.

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro näyttivät jälleen kerran taitavuutensa. Kaiken kaikkiaan onnistunut paluu Verdin suosikkiteokselle. Valitettavaa on vain se, että Don Carlos on nähtävissä yhteensä vain neljä kertaa. Onnittelut Kansallisoopperan johdolle siitä, että sen on onnistunut tavoitteessaan vetää nuorempaa yleisöä. Toivottavasti ooppera- ja konserttietikettikin saadaan siirrettyä nuoremmalle sukupolvelle. Vai onko reilun tunnin rupeama liian pitkä tauko twittauksille ja sosiaaliselle medialle?

★★★☆☆

Giuseppe Verdi: Don Carlos. Suomen Kansallisooppera, uusintaensi-ilta 6.3.2014. Arvio esityksestä 6.3.2014. Musiikinjohto: Michael Güttler, ohjaus Manfred Schweigkofler, uusintaohjaus: Kim Amberla ja Jere Erkkilä, lavastus: Walter Schütze, puvut: Heidi Wikar, valaistus: Olli-Pekka Koivunen ja koreografia: Lotta Kuusisto
Laulajat: Jyrki Korhonen (Filip II), Mika Pohjonen (Don Carlos), Jorge Lagunes (Rodrigo), Koit Soasepp (Suurinkvisiittori), Nicolas Söderlund (Munkki), Victoria Yastrebova (Elisabeth de Valois), Elena Maximova (Eboli), Tove Åman (Tebaldo), Aki Alamikkotervo (Lerman kreivi), Kai Pitkänen (Kuninkaan airut), Anna-Kristiina Kaappola (Ääni taivaasta) ja Joanne Morgan (Aremberg).
Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro.