Ydinvoima kohtaa maahiset - Voiko ydinjätteen varastoida pysyvästi?
Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Timo Teräväinen, 2014.
Laura Ruohosen uusi näytelmä on aina tapaus, sillä onhan hän kansainvälisesti menestyneimpiä näytelmäkirjailijoitamme. Ruohonen on myös Suomen Kansallisteatterin kotikirjailija ja hänen edellinen näytelmänsä Sotaturistit, palkittiin vuoden parhaana. Ruohosen uusi näytelmä Luolasto on poikkeuksellisen kiinnostava ja herätti pienoisen kohun jo etukäteen. Sen aiheena on ydinjätteen loppusijoituspaikka ja sen etsimiseen liittyvät moraaliset ja käytännön kysymykset. Ruohosen asettama kysymys on, voidaanko lyhytaikaisten työllisyys- ja energiahyötyjen maksuajaksi hyväksyä satatuhatta vuotta, mikä on ydinpolttoaineen puoliutumisiaka. Ennakkonäytöksen kanssa samana päivänä Fennovoima jätti uuden tai täydennetyn lupahakemuksen Pyhäjoen ydinvoimalasta.
Ruohonen ei olisi Ruohonen, jos hän tekisi pelkästään ajankohtaista poliittista tai ympäristönäytelmää. Suuren osan näytelmästä vievät maahiset tai entiset, jotka elävät maanalaisessa luolastossa, jota havitellaan pysyväksi jätevarastoksi. Luolastosta löytyy myös eläimiä sekä luolamaalauksia, joten tuskin kyse on avaamattomasta peruskalliosta. Edes ydinkallio ei ole vapaa elävistä orgaaneista. Pelottavaa on, että jo insinöörien tutkimus- ja tarkkailuvaiheen aikana luolastoon pääsee luvattomasti henkilöitä inhimillisten syiden vuoksi. Vartija päästää luolastoon arkeologin, luolamaalaustutkijan, minkä lisäksi siellä seikkailee igorbock-tyyppinen opas sekä maanhenkiä, ikiaikaisia.
Kansallisteattri on muutaman viime vuoden aikana löytänyt toimivan konseptin suurelle näyttämölleen, joka toimii ja täyttää teatterin hyvin ilman, että taiteellisesta tasosta tarvitsee tinkiä tai tyytyä kevyeen komediaan tai musiikkiteatteriin. Tästä ovat esimerkkeinä niin Tuntematon sotilas, Pohjantähti kuin Vertigo, Neljäs tie ja viimeksi Kun kyyhkyset katosivat. Ne ovat yhdistelleet poliittisesti arkoja aiheita, uutta teatteriilmaisua mukaan lukien video ja elokuva kuin musiikkiakin. Ruohosen näytelmä ja ohjaus on luonnollinen jatkumo tähän kehitykseen.
Laura Ruohonen: Luolasto: Sari Mällinen, Heikki Pitkänen, Markku Maalismaa ja Alma Pöysti.Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.
Miten sitten Luolasto vastaa siihen kohdituneisiin suuriin odotuksiin? Pääosin erinomaisesti ja kaikenaikaa kiinnostavasti. Moni katsoja saattaa pettyä siihen, ettei näytelmä ole suoremmin poliittinen ja kantaaottavampi. Ydinvoima- ja loppusijoituspaikkakeskustelun sijaan suuren osan näytelmästä vievät henkiset asiat, jotka ulottuvat kansanperisteestä ja kivikaudesta kansakunnan sisäiseen muistiin.
Klassisen satunäytelmän tavoin luolasto on laaja ja osin mentaalinen tila, jossa alimpiin tasoihin eivät loppusijoituspaikkaa suunnittelevat insinööritkään poikkea. Ruohosen näytelmä antaa monia tulkintamahdollisuusia ja avaa eri reittejä tulkinnalle. Ruohonen tarjoaa omassa ohjauksessaan pitopöydän, jossa kosketellaan useita eri mahdollisuuksia.
Mielestäni näytelmä käynnistyy vähän jähmeästi ja maahisten puheet ovat osin tekotaiteellisia. Tähän saattaa olla syynä myös se, että tulkinta haki ennakkonäytöksessä vielä paikkaansa. Muutaman esityskerran jälkeen myös alku virittynee oikeaan mielentilaan. Ensimmäinen puoliaika on tässä vaiheessa vielä hieman jähmeä ja hifasliikkeinen. Ehkä minäkin odotin suorempaa kommentointia ja dialogia insinööriryhmän ja suojelijoiden välillä. Ensimmäisen puoliajan parhaita kohtia on insinäööriryhmän toiminta ja mielialojen vaihtelu putkiaivoisen rationaalisen ajattelun ja epäilyn kesken. Sari Mällinen ryhmän pomona on mainio insinöörin prototyyppi, jota harjoittelija Asko (Heikki Pitkänen) ja insinööri Myyrä (Markku Maalismaa) hyvin tukevat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Martti Suosalo kaivoksen tai luolaston vartijana sekä Alma Pöystin esittämä luolamaalaustutkija, johon vartija rakastuu. Maanlaisten ikiaikaisten ryhmän - Ruohosella entisiä - muodostavat Väsynyt (Emilia Kokko), Silmä (Helmi-Leena Nummela) sekä Nilkku (Katja Salminen). Ruohonen on hyvä juonen kuljettaja sekä dialogin kirjoittaja ja näillä avuilla ensimmäinen näytös pysyy hyvin koossa ja kiinnostavana. Sekä Martti Suosalo että Alma Pöysti tekevät näytelmässä debyyttinsä Kansallisteatterissa.
Ohjauksessa ja lavastuksessa on otettu kaikki keinot ja taidot käyttöön. Näyttämön lisäksi katsomosta on tehty osa luolastoa kaivoslampuilla ja pimentämällä valaistus. Keskeisssä osassa ovat ylös- ja alaspäin kulkevat hissit ja seinillä sekä köysien varassa liikkuvat entiset ja tutkijat.
Laura Ruohonen: Luolasto: Heikki Pitkänen ja Sari Mällinen. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/ Stefan Bremer, 2014.Ensimmäisen näytöksen hiemen odottavan tunnelman jälkeen näytelmä pääsee todenteolla vauhtiin jälimmäisellä puoliajalla. Alkuosan huipentaa nykyisin lähes pakollinen video-osuus, jonka televisohaastattelussa pääsevät oman totuutensa esittämään niin Peurajoen kunnanjohtaja. STUK:n pääjohtaja, Suomi-Stroken edustaja, japanilainen toimittaja kuin Posivan edustajakin. Sketsihuumori on niin osuvaa ja todellisuuspohjaista, että naurattaisi jollei olisi niin totta.
Näytelmän huipennus tulee sen lopussa, kun luolamaalausttkija laskeutuu seitsemänteen luolastoon - Kristalliluolaan. Se on eräs upeimmista näyttämökuvista, jonka olen nähnyt. Kristallikiteistä tai -kruunuista koostuva valoluola on todella upea. Kunnes paljastuu, että se on rakennettu tuhansista muovipulloista, jotka kolahtavat suurella ryminällä luolaston lattialla. Onko jo ennen ydinjätettä samoihin luoliin haudattu muovijätteita? Voidaanko uskoa, ettei tietä luolastoon löydettäisi uudelleen seuraavien sadantuhannen vuoden aikana?
Jälkimmäinen puoliaika on todellista teatterin juhlaa. Itse aiheen eli suhtautumisen ydinjätteen loppusijoitusopaikan turvallisuutteen Ruohonen jättää kunkin katsojan arvioitavaksi. Kukin voi tehdä oman johtopäätöksensä. Keskeiseksi kysymykselsi jää, voimmeko tehdä kaikkia tiedossa olevia sukupolvia koskevan päätöksen muutaman kymmenn vuoden talousvaikutusten perusteella.
★★★★☆
Laura Ruohonen: Luolasto. Suomen Kansallisteatteri, Suuri näyttämö. Kantaesitys 5.3.2014. Arvostelu perustuu ennakkonäytökseen 4.3.2014.
Ohjaus: Laura Ruohonen, lavastus: Kati Lukka, puvut: Tarja Simonen, musiikki: Riikka Talvitie, valosuunnittelu: Ville Toikka, äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo, videosuunnittelu: Timo Teräväinen, koreografinen assistentti: Liisa Risu ja naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen.
Rooleissa: Heikki Pitkänen, Katja Salminen, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Emilia Kokko, Sari Mällinen, Helmi-Leena Nummela (TeaK), Alma Pöysti ja Martti Suosalo.
Valokuvat: Timo Teräväinen ja Stefan Bremer.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti