Nanna Susi - Yhdeksän henkeä ja lämpiöt

Korjaamo Galleria, 25.10-24.11.2013

Kissanainen iskee

Kuvataiteilija Nanna Sudella oli suuri näyttely Underneath the Eyes Helsingin Taidemuseossa Tennispalatsissa syksyllä 2012. Sen oli tarkoitus olla retrospektiivinen katsaus Suden taiteeseen, mutta siitä tulikin parhaassa luomisvireessä olevan taitelijan suuri voimannäyte. Tennispalatsissa Susi esitteli lähes 40 suurikokoista uutta maalausta pääosin viime vuodelta. Siksi onkin varsin suuri yllätys, että hänellä on jälleen esittää laaja kokoelma uusia töitä, tällä kertaa Korjaamo Galleriassa. Uudet suurikokoiset työt täyttävät gallerian molemmat näyttelytilat ja osa kaikkiaan yli kolmestakymmenestä työstä on jäänyt vielä varsinaisen ripustuksen ulkopuolelle. Kaikki esillä olevat työt ovat valmistuneet Tennispalatsin näyttelyn jälkeen.

Nanna Susi on kunnostautunut tuotteliaana ja usein näyttelyitä pitävänä taiteilijana. Suuri yleisö otti hänet omakseen heti Kuvataideakatemiasta valmistumisen jälkeen (1997) ja suosio vakiintui jo läpimurtonäyttelyssä, mikä liittyi Vuoden nuori taiteilija -nimitykseen vuonna 2000.

Nanna Susi on aiheesta tämän hetken suuri romanttinen maalari Suomessa. Hänen maalauksensa tunnistaa sekä niiden aiheiden käsittelystä, joihin kuuluu tyyliteltyjä puita ja oksia sekä pieniä esineitä, koruja ja kasveja. Ennen kaikkea kuitenkin hänen tavastaan käyttää värejä. Hän maalaa paksuilla, monikerroksisilla väripinnoilla, jotka muodostvat kiehtovan värimaailman. Paksujen värikerrosten pigmentit hohtavat ja tuovat eri värikerrokset kauniisti esiin. Tämä barokkimainen runsaus on kehittynyt viime aikoina värien puolesta osin pelkistetympään suuntaan, harmaiden, sinisten, turkoosien ja Sudelle tyypillisten pastellisävyjen saadessa lisää tilaa. Samalla maalausten struktuuri on tullut entistäkin rikkaammaksi taiteilijan yhdistäessä väreihin metallin hohdetta ja jopa kiillettä. Tällainen metallinhohdon käyttö johtaisi monen taiteilijan kohdalle ylenmääräiseen bling-bling-vaikutelmaan tai suoranaiseen kitschiin. Jollain salaperäisellä tavalla Susi tämän välttää. Hän on aivan liian taitava maalari sortuakseen tähän.

Nanna Suden maalaukset ovat ensiksi ja ennen kaikkea maalauksia, mutta niihin sijoitetut hahmot ja esineet tekevät niistä samalla kertomuksia, jotka kukin katsoja voi tulkita omalla tavallaan. Suden näyttelyt on usein rakennettu tietyn teeman ympärille.Teemoilla voi olla jatkumo seuraavissa teossarjoissa. Tässäkin näyttelyssä on esillä kapeakasvoisia naishahmoja, jotka ovat osin salaperäisiä ja hunnutettuja. Nyt ne vain ovat saaneet kissanaisen hahmon ja nimen.

Suden suureksi ansioksi voi lukea sen, että hän ei ole jäänyt nauttimaan menestyksestään ja ryhtynyt toistamaan itseään ja varmoiksi koettuja konsepteja. Hänen luonteeseensa kuuluu aivan ilmeisesti halu suunnistaa kohti uusia tuntemattomia vesiä.

Nanna Susi: Cat Woman, öljy kankaalle, 2013

Näin myös tällä kertaa. Tennispalatsin näyttelyn jälkeen Susi on jälleen lähtenyt etsimään itsestään ja maalaamisesta uusia puolia. Tämän löytöretken tuloksena on syntynyt näyttely, joka on saanut nimekseen Yhdeksän henkeä ja lämpiöt.
Nanna Susi: Kaksitoista apostolia, öljy kankaalle, 2013

Yhdeksän henkeä viittaa luonnollisesti kissaan ja sen henkiin. Kissat ovat Korjaamon näyttelyssä keskiössä. Samalla hän, taiteilijan sanojen mukaan, mietti maalatessaan montakohan annetuista yhdeksästä hengestä hän on tähän mennessä käyttänyt. Suurikokoiset kissat hallitsevat monia näyttelyn keskeisiä töitä. Toisen sarjan muodostavat kissanaisten muotokuvat, jotka kuten sanottu ovat jatkumoa edellisestä näyttelystä.

Näyttelyn nimen toinen osa - lämpiöt - viittaa yhtä lailla teatteriin kuin taiteilijan omiin tuntemuksiin. Hän tuntee olevansa omimmillaan töiden valmisteluvaiheessa ja etsiessään ratkaisuja. Tai kuten häne itse sanoo olleessaan yksin katsomossa. Teokset ovat kiinnostavimmillaan silloin kun ne ovat keskeneräisiä tai keskellä valmistumisprosessia. Tämä pätee niin teatteriin kuin hänen omiin maalauksiinsa.

Nanna Susi: Rakas Romeo, öljy kankaalle, 2013

Nanna Sudella on laaja ja uskollinen ihailijakuntansa. Hän kohtaa kuitenkin myös kriittisiä arvostelijoita ja taiteen tuntijoita, jotka pitävät hänen maalauksiaan yltiöromanttisina ja yleisöä kosiskelevina. Itse arvostan Suden taiteessa sitä, että hän kulkee omaa tietään tehden oman taitelijanlaatunsa mukaisia rohkeita ratkaisuja.

Näyttelyn teoksista minua miellyttivät erityisesti suuret kissa-aiheiset teokset, joissa kissa on osana suurempaa tapahtumien ketjua. Tällaisia ovat esimerkiksi Rakas Romeo, Kaksitoista apostolia, Cat Woman sekä Venetsian vihreä.

Nanna Susi: Tanssi, öljy kankaalle, 2013

Minulle näyttelyn avainteokseksi nousee studiossa oleva Tanssi-niminen työ, jossa kissahahmo on vienyt tanssiin hunnutetun morsiamen. Maalaus kokoaa hyvin yhteen Suden aiempaa tematiikkaa sekä uudet motiivit ja värimaailman. Suden tämän vaiheen maalaamiselle ovat luontevia ilmavat, valoisat harmaan, sinisen ja vihreän sävyt.
Yhdeksän henkeä ja lämpiöt on Nanna Suden ihailijoille suuri kokemus. Niin myös minulle.

Sofia Kukkonen - Maalauksia

Galleria Bronda 9.10-3.11.2013

Sofia Kukkonen: Testa Rossa ja Nike V, öljy kankaalle, 2013 ja 2012


Sofia Kukkonen on nuori kuvataiteilija, joka on asunut ja opiskellut Italiassa Firenzen taideakatemiassa (2007-2008) sekä Alfa-Art taideoppilaitoksessa (2004-2007). Suomessa hänen töitään on nähty aiemmin muun muassa Galleria Brondassa (2012), Billnäsin kesänäyttelyssä (2010-2011) sekä Galleria Uusitalossa.

Sofia Kukkonen: Nike, öljy kankaalle, 2013

Kukkonen hakee aiheensa vanhoista antiikin patsaista, joita hänen maalaa omalla persoonallisella tavallaan. Hänen suosikkiaiheitaan ovat kreikkalaiset naispuoliset jumalhahmot tai oikeammin heitä esittävät patsaat. Tämän näyttelyn perusteella hänen erityissuosikkinsa on kreikkalainen voiton jumala Nike, jonka siivekkäästä, päättömästä  kokovartalopatsaasta on tässä näyttelyssä esillä yhteensä neljä eri variaatiota. Muista jumalattarista häntä kiehtovat erityisesti kreikkalainen rakkauden jumalatar Afrodite, Arianna (mytologian mukaan Kreetan prinsessa Ariadne) sekä mainadit (bakkantit eli kreikkalaisen viininjumala Dionysoksen naispuoliset seuraajat).

Sofia Kukkonen: Afrodite Azzura, öljy kankaalle, 2013

Kukkosen käyttää maalaustensa lähtökohtana antiikin patsaita, jotka ovat muodostaneet taide- ja piirustusopetuksen kivijalan vuosisatoja.

Kukkosen purkaa maalauksissaan patsaiden
rakenteen pieniksi värikentiksi, jolloin ne alkavat muistuttaa tietokonemallinnettuja kolmiulotteisia malleja niiden kohteena olevista patsaista. Kukin kuvio saa oman värinsä, joiden variaation kautta syntyy elävä kuva kohteena olevasta patsaasta sekä elävä pintastruktuuri. Kukkosen töissä ei ole kysymys patsaiden jäljentämisestä vaan maalauksellisesta otteesta, jonka kautta kuvattu historiallinen viitekehys muuttuu osaksi kokonaiselämystä.

Kukkosen käyttämät värit ovat välimerellisiä, auringon paahtamia, hiekan, hiekkakiven ja auringonvalon sävyjä. Niiden tehosteena hän käyttää tarpeen mukaan alueen voimakkaita sinisen tai punaisen sävyjä.

Maalarina Kukkonen on parhaimmillaan suurikokoisissa Nikea esittävissä patsaissa sekä töissä, joissa hän yhdistää antiikkisen kuva-aiheen voimakkaan väriseen taustaan. Osa pienemmistä marmoripäistä jää näiden rinnalla hieman akateemisiksi ja jopa kuivakkaiksi.

Sofia Kukkonen: Nike V, öljy kankaalle, 2012

Sofia Kukkonen: Nike IV, öljy kankaalle, 2012

Sofia Kukkonen: Testa Rossa, öljy  kankaalle, 2013

Sirpa Särkijärvi

Galleria Ama 5.10-27.10.2013

Sirpa Särkijärvi: Kätketty, akryyli kankaalle, 2013


Kuvataiteilija Sirpa Särkijärvi on monipuolinen taiteilija, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana kehittänyt oman maalaustekniikkansa ja -tyylinsä. Hän on noussut nopeasti yhdeksi kiinnostavimmista maalareistamme sekä myös yleisön suosikiksi. Hänen töistään on helppo pitää ja ne puhuttelevat monentyyppisiä taiteenystäviä. Särkijärvi on syntyisin Muoniosta, mikä näkyy eräissä hänen aihevalinnoissaan sekä tietynlaisena lappilaisena perusluonteena ilman, että siihen sisältyisi pohjoisen taitelijoihin usein liitettyjä kliseitä.

Sirpa Särkijärvi: Yleiskuva näyttelystä. Vasemmalla Johtamistaidoille ja oikealla Juhannus, Akryyli kankaalle, 2013


Särkijärvi on valmistunut Turun piirustuskoulusta 1997. Hän aloitti taitelijanuransa graafikkona, mikä näkyy yhä positiivisella tavalla hänen maalauksissaan. Särkijärven työt ja näyttelyt ovat tarkkaan suunniteltuja ja harkittuja, vaikka itse maalausprosessi on nopea ja osin spontaani. Hän käyttää varsinaiseen maalaamiseen juoksevia akryylivärejä, minkä vuoksi hän joutuu maalaamaan kankaat vaakasuorassa maalien valumisen estämiseksi. Samalla maalausprosessi on nopea, sillä värit kuivuvat muutamassa minuutissa.

Ennen maalausprosessia Särkijärvi luo oman värikarttansa, johon voi kuulua kymmeniä värejä, joita hän sitten käyttää puhtaina kulloisessakin maalausprojektissa. Hänen vääriskaalansa ulottuu murretuista sävyistä, joita jhän käyttää usein monokromaattisina taustoina, aina kirkkaisiin jopa neonsävyihin. Maalausten peruskompositio on tarkkaan harkittu ja suunniteltu ja eräissä töissä lähtökohtana on valokuva. Eiheena ovat usein ihmiset. Ihmishahmot on maalattu impulsiivisesti jolloin lopputulos lähestyy abstraktia, vaikka henkilöt ovat yhä selvästi tunnistettavissa.

Ekspressiviset muotokuvat kuten tässä Galleria Aman näyttelyssä muun muassa Samantha, Vailla menneisyyttä ja  Ydin ovat Särkijärven keskeistä tuotantoa.

Sirpa Särkijärvi: Samantha, akryyli kankaalle, 2013

Sirpa Särkijärvi: Vailla menneisyyttä, akryyli kankaalle, 2013


Tämän näyttelyn rungon muodostavat henkilö- ja ryhmämuotokuvat. Niiden lisäksi mukana on pari lappilaisaiheista kuvaa sekä näytteeksi pari työtä taitelijan edelliseen Beijing-aiheiseen näyttelyyn liittyen. Näyttelyn kaikki työt on maalattu tänä vuonna.

Näyttelyn avaintyönä voi pitää suurikokoista Juhannus-nimistä teosta. Tämä lähes kolme metriä leveä maalaus kuvaa juhannuksen odotusta pohjoisen vaaleassa keskikesän valossa. Sen kaksi hillitysti puettua naishahmoa odottavat keskikesän juhlaa. Heidän asentonsa ja levollisuutensa voi johdattaa ajatukset jopa suviseuroihin. Kaksiosaisen maalauksen toinen puoli on ikäänkuin heijastuma toiseen todellisuuteen, jossa todellisuuden varjo luo oman tunnelmansa. Tämä on ehkä näyttelyn kaunein maalaus.








Sirpa Särkijärvi: Juhannus, akryyli kanskaalle, 2013


Yleisesti Särkijärven maalauksille on ominaista se, ettei hän pyri kaunistelemaan todellisuutta, vaan hänen kuvissaan ihmiset esitetään kaikkine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Suorastaan groteskin vaikutelman tekee Johtamistaidoille -niminen työ. Se kuvaa näennäisesti onnistuneen liiketoimen tai johtamistaidon kurssin kunniaksi nostettavia maljoja, mutta kunkin henkilön luonne ja varsinaiset tavoitteet näkyvät heidän kasvoiltaan. Särkijärvi onkin erittäin taitava vangitsemaan nopealla maalaustekniikallaan ohikiitävän hetken tunnelman.

Sirpa Särkijärvi: Johtamistaidoille, akryyli kanskaalle, 2013

Omat suosikkini monien hyvien töiden joukossa ovat suurikokoinen Kätketty-niminen teos, jossa nopeasti ja viitteenomaisesti maalattu naishahmo samanaikaisesti kätkee ja häivähdyksenä paljastaa oman sisinpänsä. Maalaus on sekä kompositiona että väreiltään todella vaikuttava ja irtautuu kauaksi kuvittamisesta, mikä eräissä Särkijärven aiemmissa töissä on joskus ollut hieman häiritsevää. Toinen vaikuttava ja hyvin puhutteleva teos on Nimetön. Siinä kaksi tunnistamattomaksi jäävää henkilöhahmoa istuu pöydän ääressä odottaen ajan kulumista. Näin he tekevät todennäköisesti päivästä päivään ilman suuria sattumuksia.

Särkijärven näyttely on yksi syksyn kiinnostavimmista ja jättää mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan taiteilija jatkaa avaamallaan tiellä.















Sirpa Särkijärvi: Nimetön, akryyli kankaalle, 2013.

Gaetano Donizetti: Don Pasquale

Tyylikäs koominen ooppera sijoitettuna Sisiliaan -

Erinomaista bel canto -laulua

Don Pasquale. Hanna Rantala ja Roberto de Candia. Kuva ©  Heikki Tuuli, 2013

Suomen Kansallisooppera on valinnut syksyn ohjelmiston koomiseksi oopperaksi Gaetano Donizettin Don Pasqualen. Kansallisoopperan tavoitteena on ilmeisesti ollut löytää kestohitti, joka houkuttelisi yleisöä vuosia kuten edellinen Donizettin ooppera Lemmenjuoma. Donizetti oli yksi kaikkien aikojen tuottoisimmista oopperasäveltäjistä. Hän sävelsi yhteensä 66 oopperaa ennen kuolemaansa mielisairaana ja vain 51-vuotiaana. Don Pasquale on hänen oopperoistaan kolmanneksi viimeinen. Donizettin oopperoista ehdottomasti tunnetuin on Lemmenjuoma, joka on ollut Kansallisoopperan ohjelmistossa vakituisesti, viimeisimmän produktion ensi-ilta oli 1991. Donizettin vakavammista oopperoista uudessa oopperatalossa on nähty Anna Bolenan (1998). Hänen muista oopperoistaan esitetään suhteellisen usein koomista oopperaa Rykmentin tytär sekä vakavammista töistä lähinnä Lucia di Lammermooria (Kansallisoopperassa 1990) sekä kahta hallitsijaoopperaa Lucrezia Borgia ja Maria Stuarda. Donezetti on yksi kolmesta bel canton mestarista ja hänen oopperoidensa ansiot ovat ennen kaikkea niiden sävellys- ja laulutyylissä.

Ongelmalliseksi Donizettin opperoiden esittämisen tekee toisaalta niiden tekninen vaativuus ja bel canton hallinta laulajille sekä toisaalta librettojen vanhanaikaisuus. Hänen oopperoitaan on vaikea toteuttaa niin, että ne puhuttelisivat aidosti tämän päivän katsojia. Toimivia ratkaisumahdolisuuksia on lähinnä kaksi. Joko pyritään rekonstruoimaan ne sävellys- tai tapahtuma-aikaan noudattaen historiallista traditiota tai koomisten oopperoiden tapauksessa tehdään täydellistä uustulkintaa parodiana Dario Fon buffa-tyyliin.

Kansallisoopperan tämän kertaisessa Don Pasqualessa on tehty onnistunut kompromissi näiden kahden lähestymistavan välillä. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on sijoittanut tapahtumat 1950-luvun Sisiliaan. Hannu Lindholmin lavastuksen ydin on sisilialaisen patriisitalo, joka on osin ränsistynyt ja voisi olla ajallisesti miltä tahansa 1900-luvun vuosikymmeneltä. Puvustuksen (Tuomas Lampinen) ja toisen näytöksen talon remontoinnin perusteella, johon kuuluvat Mies van der Rohen Barcelona-tuolit, Miro-vaikutteinen maalaus ja ensimmäinen televisio, tapahtumat saa sijoitettua 1950-luvulle. Aikakausi on hyvin valittu, sillä voi uskoa ohjaajan tavoin, että oopperan perustilanne ja tapahtumat olisivat voineet olla vielä silloin mahdollisia.

Oopperan juoni on lyhyesti seuraava: Don Pasquale, 70-vuotias aatelinen vanhapoika, päättää mennä naimisiin nuoren neidon kanssa sen jälkeen, kun häen veljenpoikansa Ernesto ei suostu naimaan riittävän varakasta tyttöä. Ernesto on puolestaan rakastunut köyhään Norinaan. Tuomari Malatestan punoman juonen avulla valepukuinen Norina valenaitetaan Don Pasqualelle. Oopperan hauskuus syntyy siitä, että avioliiton solmimisen jälkeen Norina ryhtyy tyrannisoimaan Don Pasqualea ja hänen talouttaan sekä tuhlaamaan urakalla tämän rahoja. Juonen tarkoituksena on tietysti saada Don Pasquale vaatimaan avioliiton purkua, jotta Norina ja Ernesto voisivat saada toisensa.

Don Pasquale. Hanna Rantala. Kuva: © 2013 Heikki Tuuli

Hauskuus irtoaa siis siitä, että - mikä on myös tarinan opetus - jos vanha mies rakastuu nuoreen naiseen, saa siitä vain hölmön maineen. Tämö ei välttämättä ollut totta enää edes 1950-luvun Italiassa mm. elokuvatuottajien piireissä. Tänä päivänä 70-vuotiaan ihastuminen ja naimakauppa nuoren tytön kanssa ei herättäisi juuri mitään negatiivisia tunteita. Ja sellaisen julkinen irvailu tuomittaisiin helposti syrjinnäksi. Sama koskee yhtä hyvin myös naisia, jotka ottavat nuoremman aviomiehen. Jos unohtaa oopperan peruslähtökohdan, toimii Parkkisen ohjaama tarina hyvin ja etenee jouhevasti. Ohjauksen eduksi on luettava myös että paikoin katsojan myötätunto on aidosti Don Pasqualen puolella eikä huumori ole liian päälletunkevaa. Teos toimii myös rauhallisemmalla vaihteella.

Libreton mukaan koko ooppera tapahtuu Don Pasqualen talossa ja sen puutarhassa. Parkkinen on siirtänyt Erneston lähdön Marsalan satamaan, josta laiva on lähdössä NewYorkiin kuten monet italialaiset joutuivat tekemään sodan jälkeen. Tapahtumien sijoittaminen Marsalaan, jossa Garibaldi nousi maihin vuonna 1860 kukistaakseen Bourbon-suvun, on hyvä oivallus. Ernesto päättää kuitenkin jäädä laivasta ja seurata tilanteen kehittymistä.

Oopperan varsinainen buffa-osuus alkaa sen toisesta näytöksestä sen jälkeen kun valeavioliitto on solmittu. Tästä eteenpäin sekä tapahtumat että ohjaus muuttuvat commedia dell'arte -teatteriksi.

Suomen Kansallisoopperan kuoro. Don Pasquale 3. näytös. Kuva © Heikki Tuuli, 2013

Hulluttelu saa kulminaationsa kolmannessa näytöksessä, johon Don Pasqualen talo on remonmtoitu uuteen uskoon. Ulkoiset puitteet on modernisoitu, kalustus uusittu ja palveluväen määrä moninkertaistettu kuoron kokoiseksi. Norinan "uskottomuus" on se tekijä, joka lopullisesti saa Don Pasqualen vaatimaan avioeroa - oikean avioeron saaminen oli lähes mahdottomuus 1800-luvun alun ja 1950-luvun Italiassa. Yllätettyään Norinan puutarhassaan Malatesta paljastaa juonen ja Don Pasquale myöntyy Erneston ja Norinan avioliittoon. Oopperan loppu tulee nopeasti ja tarinan opetus saa nykykatsojan mietteliääksi.

Don Pasquale sisältää reipasta menoa ja nautittavaa musiikkia, jonka orkesteria johtanut Marco Boeni hallitsi hyvin ja sai aikaan eloisan tulkinnan. Hän oli lisäksi saanut Kansallisoopperan orkesterin soittamaan Donizettin musiikkia yllättävän kevyesti ja iskevästi joten pohjoisesta raskasmielisyydestä ei ollut tietoakaan.

Don Pasquale. Tuomas Katajala. Kuva: © Heikki Tuuli, 2013

Illan suurimman yllätyksen tuotti esityksen korkea laulullinen taso. Koska Suomessa esitetään bel canto -oopperoita varsin vähän, oli suuri positiivinen yllätys, että tähän produktioon oli saatu erittäin tasokas solistikaarti pääosin oopperan omista nuorista solisteista. Tuomas Katajala teki tähän mennessä parhaan suorituksensa Erneston roolissa ja samoin Hanna Rantala Norinan osassa heläytteli kuviot sangen taitavasti ja osoitti bel canto -taitonsa. Molemmat myös onnistuivat näyttelemään nuoria rakastavaisia uskottavasti. Roberto De Candia nimiroolissa oli kansainvälisen maineensa veroinen sekä näyttelijänä että laulajana. Tasaisen hyvän solistijoukon täydensivät Jaakko Kortekangas tohtori Malatestan ja Aki Alamikkotervo notaarin osissa. Kaiken kaikkiaan positiivinen esitys, joka sai hyvälle mielelle.

Näkemäni esitys 24. lokakuuta oli järjestyksessä seitsemäs Don Pasqualen esitys. Salissa oli yllättävän paljon tyhjää tilaa ja kuulemani mukaan tämä on ollut tilanne myös useissa muissa esityksissä. Ilmeisesti hieman vaihtelevat arviot ja se, ettei Don Pasquale ole aivan keskeisintä kantaohjelmistoa, on säikäyttänyt osan yleisöstä. Olisi sääli, jos yleisön tavoittelemiseksi ohjelmistovalinnoissa jouduttaisiin jatkossa tyytymään vain Carmenin, Toscan, La Bohemén ja Figaron häiden kaltaisiin varmoihin hittioopperoihin. Toivottavaa onkin, että Don Pasquale -produktio saa jatkossa ansitsemansa yleisön, sillä se kuuluu eittämättä parhaisiin koomisiin oopperoihin, mitä Kansallisoopperassa on nähty. Samoin sopii toivoa, että korkea musiikillinen taso säilyy myös tulevilla - toivottavasti monilla - uusintakierroksilla.

Suomen Kansallisooppera. Gaetano Donizetti: Don Pasquale. Esitys 24.10.2013.
Roberto De Candia (Don Pasquale), Jaakko Kortekangas (Malatesta), Tuomas Katajala (Ernesto), Hanna Rantala (Norina) ja Aki Alamikkotervo (Notaari). Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro johtajana Marco Boemi. Ohjaus: Tuomas Parkkinen, lavastus: Hannu Lindholm, puvut: Tuomas Lampinen, valaistus: William Iles.
Valokuvat: Heikki Tuuli, 2013

Jonna Hyry - Maat, meret ja taivaat

TM-Galleria 23.10-10.11.2013

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taiteilija Jonna Hyry on  valmistunut Lahden Taideinstituutista 2004 ja opiskellut sen jälkeen taidehistoriaa Helsingin yliopistossa pääaineenaan modernin taiteen historia. TM-Galleriassa oleva näyttely Maat, meret, taivaat on tähän mennessä merkittävin Hyryn näyttely Helsingissä. 

 

Näyttelyn töitä leimaa Hyryn syvällinen tuntemus amerikkalaisen modernismin historiasta ja kehityksestä. Ne leimaavat hänen taiteellista työskentelyään ja vaikuttavat alintajuntaisesti niin hänen tapaansa maalata kuin aiheiden valintaan. Näyttelyä voi lähestyä modernin taiteen historian kautta etsimällä liittymäkohtia amerikkalaisen modernismin kehitykseen ja yksittäisiin taiteilijoihin. Itse löysin hänen töistään sukulaisuutta abstraktiin ekspressionismiin, minimalismiin, värikenttämaalaukseen sekä jälkiminimalismiin. Esikuvien etsiminen on Hyryn tapauksessa kuitenkin varsin turhaa. Hän on analysoinut keräämänsä opin ja sisäistänyt ne omaksi tyylikseen.

Hyryn ansioksi voi lukea kyvyn käyttää ja yhdistellä värejä ja muotoja niin, että ne pitävät katsojan kiinnostuksen yllä. Maalauksissa on myös sisäistä jännitettä, joka paljastuu niiden pintarakenteita tarkemmin tutkimalla.

 

Oman ulottuvuutensa Hyryn töihin tuo se, että hän on antanut kaikille maalauksilleen konkreettiset suomenkieliset nimet. Vaikuttaa siltä, että nimet ovat  taiteilijalle tärkeitä ja syntyneet osana maalausprosessia. Vauikka nimillä on useimmiten yhteys luontoon, rakennettuun ympäristöön tai arkielämään, ne eivät silti varsinaisesti kuvaile tai selitä maalausten sisältöä. Katsojalle jää tilaa tulkita maalaukset omalla tavallaan. Nimet voivat kuitenkin antaa lisäaspektin kuvien katseluun. Useat töiden nimet ovat saaneet innoituksensa luonnosta kuten punasävyinen Pohjanmaan usvaa, vihreitä ja tummia värikenttiä sisältävä Kivinen meri tai sininen monikulmio Valtameri. Näyttelyyn kuuluu myös rakennettuun urbaaniin ympäristöön viittaavia töitä kuten Satamasta ja Tehtaan savua sekä mahdollisesti taiteilijan työympäristöstä kertovat Tietohallinto, Lex ja Shakki.

 

Taiteilijan oman selityksen mukaan pelkistetyn kuvakielen viittaukset ulkoiseen todellisuuteen yhdistyvät maalaustyössä tiedostettuihin tunnetiloihin ja muistikuviin. Yksilön kokemukset  kytkeytyvät näin laajempaan ajalliseen ja kulttuuriseen jatkumoon. Tämä näkyy muun muassa viittauksina amerikkalaisen modernismin perintöön.

 

Jonna Hyryn teokset Shakki, Valtameri, Maailmassa ja Kivinen meri, akryyli kankaalle, 2013 

Jonna Hyryn teokset Näkyvyys ja Voitto aineesta, akryyli levylle, 2013

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sarja Jonna Hyryn maalauksia, akryyli levylle, 2013 

Jonna Hyry:  Satamasta, akryyli levylle, 2012. Kuva: TM-Galleria

 

Jonna Hyry: Valtameri, akryyli kankaalle, 2013. Kuva: TM-Galleria

Matti Koskela - 55 vuotta kuvataidetta ja 80 vuotta elämää

Galleria G 23.10-10.11.2013

Matti Koskelan juhlanäyttely katsoo eteenpäin ja muistelee menneitä

Matti Koskela: Kinetic-sarja, serigafioita, 2009


Matti Koskela on tehnyt pitkän taiteilijauran, johon viittaa myös näyttelyn nimi 55 vuotta kuvataidetta ja 80 vuotta elämää. Kyseessä on tavallaan retrospektiivinen näyttely, sillä vanhimmat mukana olevat työt on tehty tasan 50 vuotta sitten vuonna 1963, jolta ajalta on mukana kaksi etsausta. Galleria G:n näyttelyn painopiste on kuitenkin viimeisten viiden vuoden aikana valmistuneissa serigrafioissa. Näistä komein on Kinetic-sarja vuodelta 2009 sekä pienimuotoisemmat serigrafiasarjat Gate (2007), Ring (2010) ja uusin Waves tältä vuodelta.

Uusien töiden rinnalle on pantu näytteille kiinnostava kokoelma collografioita vuodelta 1976. Nämä ovat esittävämpiä - vaikkakin käärittyinä - kuin Koskelan 1960-luvun lopun työt tai 1980-luvun jälkeiset työt. Kyseisen Stranger-sarjan syntyyn liittyy kaksi koostetta (veistosta) sarjan pohjana olevista paketeista sekä valokuvia taiteilijan työsjentelystä samaan aikaan Yhdysvalloissa.

Koskela on tullut tunnetuksi konkretismiin ja kineettiseen taiteeseen pohjaavista serigrafioista, mutta hän on myös etevä piirtäjä sekä taitava guassimaalari. Siksi on hienoa, että näyttelyssä on mukana kaksi suurta mustavalkoista Kasvu-sarjan piirustusta vuodelta 1982. Niidenkin pohjana on sama aihepiiri grafiikantöiden kanssa, mutta ne ovat tekniikasta johtuen herkempiä. Näyttelyn täydentää neljä guassimaalausta 2000-luvulta.

Vaikka Koskela on tullut tunnetuksia erityisesti graafikkona, hän on toteuttanut myös lukuisia julkisia teoksia mm. nykyisessä kotikaupungissaan Lahdessa. Hänen viimeisin julkinen teoksensa paljastettiin Lahden rautatieasemalla 2012.

Koskela on ollut tyylilleen uskollinen. Hänen tuotantonsa ulottuu 1960-luvun multippeleista ja kineettisestä taiteesta kontruktivismista ammentaviin graafisiin töihin. Vaikka työt ovat pääsääntöisesti konkreettisia ja siten ei-esittäviä, ne kytkeytyvät värityksensä ja valon käsittelyn kautta luontoon, pohjoiseen valoon ja Pohjolan valkeisiin öihin. Erityisen selvästi tämä näkyy hänen guassitöissään, joissa väri ja herkkä siveltimenjälki tulevat kauniisti esiin.

80-ikävuodestaan huolimatta on merkillepantavaa se, miten elinvoimainen taiteilija Koskela yhä on. Hänen uudet työnsä jatkavat komealla tavalla häneen uraansa ja Kinetic-sarjassa sitovat yhteen hänen uransa alkuaikojen tematiikkaa. Osa Kinetic-sarjan töistä on parhaillaan esillä Bela-Print -biennalessa Osakassa. Galleria G:n näyttely on komea yhteenveto Koskelan töistä, joka samalla katsoo eteenpäin. Kokonaisuutena näyttely on kiinnostavampi kuin Koskelan retrospektiivinen näyttely viisi vuotta sitten.







Matti Koskela näyttelynsä avajaisissa. Kuvassa vasemmalla Koskelan työ Kinetic III, serigrafia vuodelta 2009. Kuva: Galleria G, 2013
 

Matti Koskela: Kaksi piirustusta Kasvu-sarjasta, 1982

 

Matti Koskela: Kinetic IV, serigrafia, 2009

Matti Koskela: Serigrafiasarjat: Gate, 2007, Ring, 2010 ja Waves, 2013
















Matti Koskela: Kinetic VI, serigrafia, 2009. Kuva: Galleria G, 2013












Matti Koskela: Waves II, serigrafia, 2013
 

Suomen Kansallisooppera - The Phantom of the Opera, 2015

Kummittelua vai realismia?

 

Suomen Kansallisoopperan uusi taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi on julkistanut ensimmäiset tiedot ohjelmistosta hänen johtajakaudellaan. Niitä luetaan tarkasti jopa rivien välistä viitteinä siitä, mihin suuntaan ohjelmistoa kehitetään ja mitä uusia painotuksia on odotettavissa. Paasikiven ensimmäinen oma valinta on maaliskuussa ensi-iltansa saava Puccinin La Bohème, jota seuraa aiemman tiedon mukaan syksyn 2014 avajaisensi-iltana Mozartin Figaron häät, joka korvaa keväällä eläköityneen jo 30 vuotta vanhan produktion. Syksyllä 2015 saa ensi-iltansa The Phantom of the Opera (Oopperan kummitus). Hätäinen voisi sanoa, että se, mitä tähän mennessä on kuultu kuultu tulevasta, on kevyttä ja varman päälle pelaamista. Mutta onko tämä koko totuus?

Taloudellinen taantuma näyttää koskevan kulttuurielämää ja varsinkin klassista musiikkia rankemmin kuin monia muita yhteiskunnan toimintoja. Melkein päivittäin saa lukea orkestereiden tukien leikkauksista, ehdotuksista uusiksi leikkauksiksi tai jopa orkesterien lakkauttamisesta. Tällä hetkellä ainakin kuuden kaupungin orkesterin kohtalo on budjettileikkausten kourissa (Kuopio, Lappeeenranta, Kemi, Lohja sekä Lapin kamariorkesteri ja Helsingin barokkiorkesteri). Tulilinjalla on myös musiikinopetus mm. Helsingin Metropoliassa sekä Lappeenrannan musiikkiluokilla. Edelleen Suomen solistiyhdistys ilmoitti juuri peruvansa kauden 2013-2014 konserttisarjan varojen puutteen vuoksi. Suomi ei ole yksin, sillä esimerkiksi perinteikäs New York City Opera on konkurssissa.

Tässä tilanteessa on ymmärrettävää että sekä Kansallisooppera ja Savonlinnan Oopperajuhlat ovat ohjelmistoa suunnitellessaan aiempaa varovaisempia ja panostavat varmoihin ja jo tuttuihin myyntivaltteihin. Kynnys teosharvinaisuuksien ja suurtuotantojen toteuttamiseen ja kantaesitysten tilaamisen on paljon viime vuosikymmeniä korkeampi. Kalleus voi estää myös varman yleisömenestyksen valinnan. Näin on laita esimerkiksi monien Richard Wagnerin oopperoiden kanssa. Edes täydet salit ja korotetut lippujen hinnat eivät riitä kattamaan oopperoiden kalliita tuotantokustannuksia.

Kansallisoopperan johto on perustellut musikaalin ottamista oopperan ohjelmistoon sillä, että kansallisareenalla on varaa ja jopa velvollisuus keventää ohjelmistoaan. Tämä pitää sikäli paikkansa, että hyvin suuri osa yleisöstä on kaivannut oopperan lavalle operettia tai musikaalia. Nämäkin teokset haluttaisiin kuulla täysimittaisen orkesterin soittamina ja ammattilaulajien ja -tanssikoiden toteuttamina. Voi sanota, että jo on aikakin, sillä edellisestä musikaalista oopperassa tulee kuluneeksi lähes kaksikymmentä vuotta ennen kuin kummitus saapuu kahden vuoden päästä. Yhteensä oopperassaa on aiemmin esitetty vain neljä musikaalia: Sweeney Todd (ensi-ilta 1997) uudessa talossa sekä vanhassa oopperassa Teatterilaiva (1960), West Side Story (1965) ja Viulunsoittaja katolla (1986). Operetteja on perinteisesti esitetty enemmän, mutta niistäkin viimeisin Iloinen Leski (2008) ja sitä ennen Lepakko (1995) uuden oopperatalon ensimmäisenä operettina.

Aiemmin tasokas operetti- ja musikaalituotanto oli paljolti Kansallisoopperan vastuulla. Viimeisten vuosikymmenten aikana Helsinkiin ja muuallekin Suomeen on syntynyt vahva ammattimainen  musikaaliteatteriperinne. Varsinkin Helsingin kaupunginteatteri ja Svenska teatern ovat tuottaneet jatkuvasti uusia, onnistuneita musikaaleja. Niiden merkitys näiden teattereiden taloudelle on ollut keskeinen. Onkin syytä kysyä, ryhtyykö ooppera nyt kilpasille näiden kanssa? Kunnallisten teattereiden lisäksi on viime vuosina tehty myös useita kaupallisesti ja taiteellisesti onnistuneita musikaaliproduktioita.

The Phantom of the Operan valinta on samanaikaisesti sekä hyvin perusteltu että varman päälle pelaamista. Se on kautta aikojen taloudellisesti menestynein musikaalituotanto eikä sitä ole nähty aiemmin Suomessa. Toisaalta se on sopivan tuttu sillä monet ovat nähneet sen Lontoossa, NewYorkissa tai jollain niistä monista paikkakunnista, joissa se on toteutettu tiukasti alkuperäisen konseptin mukaisena. Tai he ovat nähneet siitä tehdyn elokuvan. Satamiljoonaa katsojaa ei voi olla väärässä. Kansallisoopperan tuotannosta tekee kiinnostavan se, että se tulee olemaan eräs ensimmäisistä ammattiproduktioista, johon on saatu lupa tehdä oma, uusi ohjaus, lavastus sekä puvustus.

Markkinoinnin kannalta kummitus ei ole kummajainen, vaan se on helppo myydä sekä yrityksille että yksityisille, Sen ympärille nouseva hypetys voi parhaimmillaan laskea kynnystä astua oopperaan kuulemaan myös raskaampaa ohjelmistoa. Toivottavaa on, että suurpanostus täyttää myös siihen  asetetut taloudelliset odotukset. Menestysmusikaalin tuominen ohjelmistoon on oopperan vastaus kulttuurimisteriön jo tekemiin budjettileikkauksiin ja viisasta varautumista mahdollisiin tuleviin säästövaatimuksiin. Ehkä se taivuttaa myös rahoitukssta päättävät myötämielisemmiksi kun "elistismi lähestyy kohtaa tavallisen kansan toiveet".

Kiinnostava kysymys on, miten kummitus auttaa vai auttaako oopperan muuta toimintaa. Surullista olisi, jos muu ohjelmisto kärsii tämän satsauksen takia. Kummitukselle on varattu yhteensä 45 esitystä kaudella 2015-2016 eli se syö tilaa monelta muulta teokselta. Jos muu ohjelmisto tulee olemaan uusintoja ja turvallsinta kantaohjelmistoa, voi vaaraksi muodostua se, että oopperan suurkuluttajat lähtevät hakemaan elämyksiä entistä enemmän Euroopan yhdentyneiltä markkinoilta  kuten Berliinistä, Lontoosta, Tukholmasta, Pietarista tai Tallinnasta.

Kun Sweeney Todd tuli ohjelmistoon 1997, sen tuotoilla pystyttiin toteuttamaan Kansallisoopperan toistaiseksi suurin satsaus eli Götz Friedrichin ohjaama Wagnerin Nibelungin sormus. Toivottavaa on, että tuleva kummitus olisi kiltti kummitus, joka tuo muassaan jotain merkittävää. Tällaisia oheistuomisia voisivat olla vaikkapa Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat ja jokin suuri romanttinen ranskalaisooppera kuten Hector Berliozin Troijalaiset. Richard Straussin juhlavuotta 2014 on myös syytä muistaa merkittävällä panostuksella. Vähintäänkin pitäisi saada jo luvattu Die Frau ohne Schatten takaisin ohjelmistoon ja sen rinnalle vaikkapa Adriadne auf Naxos tai Capriccio, varsinkin kun kreivittäreksi olisi mahdollista saada paras mahdollinen Strauss-laulaja. Edelleen ooppera on ollut aivan liian varovainen barokkioopperan esittämisessä. Muualla ne ovat nykyään vakio-ohjelmistoa, jota yksi meillä esitetty Julius Ceasar ei pelasta. Miten olisi esimerkiksi Händelin Alcina?

Suomen kansallisteatterilla ja vanhalla oopperatalolla (Aleksanterin teatteri) on kummallakin tunnettu oma kummituksensa. Kansallisoopperan uudessa talossa ei kummituksia ole tiettävästi nähty ellei sellaisena voi pitää euroa ja sen mahtia. Toivottavasti oikea kummitus lavalle saapuessaan onnistuu pelottelemaan sekä budjetti- että varmanakkikummituksen tiehensä.







Die Frau ohne Schatten, Julia Juon ja Marion Ammann, 2006
Kuva: © Suomen Kansallisooppera, 2006 Heikki Tuuli

Kirsikkapuisto - Suomen Kansallisteatteri

Grynderi valtaa hedelmätarhan

Suomen Kansallisteatterin tämän syksyn klassikoksi on valittu Anton Tšehovin viimeinen näytelmä Kirsikkapuisto (Eino Kaliman suomennoksena) tai Kirsikkapuutarha (Martti Anhava, 1999). Näytelmän historia on kiinnostava sillä kirjailija ja sen ensimmäinen tulkki Konstantin Stanislavski olivat eri mieltä näytelmän tyylilajista. Stanislavski piti näytelmää venäläisen aateliston joutsenlauluna ja ohjasi siitä tragedian painottaen sen viipyileviä, lyyrisiä piirteitä ja toimettomuutta, jossa toivotaan menneisyyden säilyvän vaikka uusi maailma on jo ajanut portista sisään. Tšehov itse piti näytelmää komediana ja paikoin jopa farssina. Hänestä menneen mailman olikin jo syytä mennä. Meillä Kirsikkapuiston esitystraditio pohjautuu Kaliman ohjauksiin, jotka olivat hyvin stanislavksilaisia. Kolmas tulkintalinja on yhdysvaltalaisen David Mametin, joka korostaa näytelmän rakkauteen liittyviä elementtejä. Pakkohuutokauppa on keino saattaa ihmiset yhteen kerimään rakkauden vyyhtiä. Kansallisteatterissa Mika Myllyaho luo oman versionsa Kirsikkapuistosta. Se perustuu Kaliman suomennokseen, mutta lähestymistapa ottaa osviittaa Mametin ajatuksista yhdistäen ne Myllymäen ja nykymuodin mukaisiin ohjaus- ja toteutusratkaisuihin. Lopputulos voi olla pettymys kalimalaista tulkintaa odottaville, mutta varsin riemukas nykyteatteria suosiville. Myllyahon teatterissa ei aika käy koskaan pitkäksi eikä ohjausta voi syyttää tapahtumattomaksi. Näytelmä on saatu typistettyä väliaikoineen alle kehteen ja puoleen tuntiin.

Myllyahon Kirsikkapuistosta kirjoittaessa ei voi täysin ohittaa sen lyhyttä valmistumisperiodia. Kun Tea Ista joutui terveydellisistä syistä luopumaan ruhtinatar Ranevskajan roolista ja samalla Kristian Smeds vetäytyi tuotannosta, jäi harjoitusaikaa vain noin viisi viikkoa. Tänä aikana konsepti muuttui Mr. Vertigo-viittauksista johonkin muuhun. Olen varma että esitys on jalostunut ensi-illasta ja kehittyy edelleen lisäesitysten myötä. Näkemäni esitys oli noin kuukausi ensi-illan jälkeen eikä siinä ollut ainakaan enää nähtävissä kiireen merkkejä.

Myllyaho ja lavastaja Katri Rentto ovat sijoittaneet tapahtumat junavaunuun ja avoimelle näyttämölle, joka toisessa näytöksessä muuttuu valkoisten puutarhatuolien muodostamaksi kirsikkapuutarhaksi. Nykytavan mukaan osa tapahtumista junanvaunussa videoidaan suurille videoseinille, jolloin nauhoitettuna pystytään käyttämään hyväksi myös teatterin lämpiöitä. Junavaunu muuttuu alun Pariisin junasta Ranevskajan taloksi, kunnes sillä lopulta poistutaan jälleen kukin omaan suuntaansa. Viitteellinen lavastus, johon on kirjoitettu elementtien hinnat ja tarkoitus, toimii varsin hyvin. Tällä kertaa myös videointi ja musiikki tukevat näytelmää eivätkä jää irrallisiksi elementeiksi kuten joskun aiemmin.

Kirsikkapuiston tapahtumat käynnistävä tapahtuma on tilan pakkohuutokauppa. Se tuo näytelmän ihmiset yhteen ja toimii tapahtumien katalysaattorina. Päähuomio niin Tšehovin näytelmässä kuin Myllyahon tulkinnassa on ihmisten välisissä suhteissa. Päähenkilöt etsivät tai toivovat rakkautta ja syvällisempiä ihmissuhteita, mutta eivät siihen pysty, uskalla tai halua tehdä aloitteita. Paikoitellen lähestymisyritykset muuttuvat farssiksi, eikä syvällistä keskustelua synny. Tämä voi ärsyttää eräitä klassikkotulkintaa odottavia.

Esitys käynnistyy ruhtinatar Ranevskajan (Tiina Weckström) palatessa Pariisista kotiin huutokauppaa varten. Hieman hömpsäntuusamainen esiintyminen on tarkkaan harkittu. Ainoa varsinainen toimija näytelmässä on kiinteistökeinottelijan roolin ottava Lopahin (Jani Volanen), joka näkee vain vanhan aatelin rappiolle jääneen kiinteistön jalostusarvon - puutarha joutaakin jalostua huvilayhdyskunnaksi. Näytelmä on miehitetty Kansallisteatterin kantavilla voimilla ja tutuilla vierailijoilla aina sivuosia myöten, sillä mukana ovat niin Esko Salminen (ruhtinatar Ranevskajan veli Gajev) kuin Ismo Kalliokin (palvelija Firs).

Myllyahon ohjauksessa näytelmän päähenkilöksi ja kertojaksi on otettu kaupunkilainen Anja (erinomaisesti näyttelevä Emmi Parviainen). Hän sekä maalla kasvanut ottotytär Varja (Katja Küttner) haikailevat muutosta, mutta eivät tee mitään sen eteen ja kaikki jää ennalleen tai haihtuu tuuleen. Myös muut näytelmän henkilöt kuten ikiylioppilas Trofimov (Paavo Westerberg) ovat kykenemättömiä kohtaamaan niin tunteensa, seksuaalisuuden kuin tulevaisuudenkin. Intohimot ovat peitettyinä niin syvälle, etteivät ne hievahda edes kohkaamalla. 

Pääosa tapahtumista tapahtuu puutarhassa, jossa on tarpeen mukaan kylpypalju, suuri määrä valkoisia muovituoleja, jotka voi mieltää kirsikkapuiksi sekä puhelinkoppi, jossa henkilöt käyvät tuulettamassa ajatuksiaan tai vaikka paniikkihäiriössä puhaltamassa ilmaa paperipussiin. Lopahinin ostettua puutarhan pakkohuutokaupassa puut alkava kaatua ja tuolit lentävät sivuun. Ruhtinatteren ainoa toivomus on, että hän ehtii palata Pariisiin rakastajansa luokse ennen kuin niin rakkaat - ainakin muistoissa - kirsikkapuut kaatuvat. Loppu jää avoimeksi, henkilöt poistuvat uusiin maisemiin, mutta mitään kehitystä heidän sisimmässään ei tapahdu. Loppukuvaksi jää, kun enkelin siivet saanut Dunjaša (Helena Vierikko) ohjaa palvelija Firsin pois. Kun juna lähtee kaatuvat kirsikkapuut uuden ajan tieltä. Millainen aika se on seisahtuneelle yläluokalle?

Kirsikkapuisto on ulkoisesti näyttävä ja viihdyttävä esitys. Se antaa katsojalle sopivasti pohdittavaa. Myllyaho on saanut pakattua kahteen tuntiin oleellisen Kirsikkapuiston perinteestä sitä sopivasti uudistaen.















Anton Tšehov: Kirsikkapuisto. Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö. 10.10.2013. Ohjaus: Mika Myllyaho, lavastus: Katri Rentto, puvut Auli Turtiainen, valot: Ville Toikka, Ääni: Esa Mattila, video: Pasi Ylirisku ja musiikki: Samuli Laiho. Rooleissa: Katja Salminen, Olli Ikonen, Petri Liski, Ismo Kallio, Katja Küttner, Emmi Parviainen, Esko Salminen, Helena Vierikko, Jani Volanen, Tiina Weckström ja Paavo Westerberg.

Valokuvat: Suomen Kansallisteatteri. Kuvaaja Pasi Ylirisku, 2013.

Linkit: Suomen Kansallisteatteri: Kirsikkapuisto,traileri
 

 

Paavo Paunu - Maasta tullut

Korjaamo Galleria 20.9-20.10.2013

Paavo Paunu: Elämä. Alkydi ja öljy puulle, 2013




Korjaamo Gallerian studiossa on nähtävillä pieni sarja Paavo Paunun tänä vuonna valmistuneita maalauksia. Näyttely on saanut nimen Maasta tullut. Paunu rikkoo perinteisen maalauksen ja veistotaiteen rajoja ja hänet tunnetaan parhaiten tilaa hallitsevista kolmiulotteisista maalauksista, veistoksista ja installaatioista. Tämänkertaiset maalaukset ovat pienimuotoisempia ja sopivat siksi hyvin Korjaamon studioon. Paunulla on hyvin persoonallinen tyyli, jossa hän yhdistelee vapaasti eri välineitä ja materiaaleja omaperäisellä tavallaan. Se puhuttelee monenlaisia katsojia ja eri taidesuuntauksista kiinnostuneita.

Hänen maalauksillaan on läheinen suhde luontoon ja toisaalta ihmisen sisäiseen maailmaan, sen iloihin ja suruihin, mielikuvitukseen ja unelmiin. Nyt nähtävät työt on toteutettu alkydi- ja öljyväreillä puulle tai kankaalle.  Paunu käyttää töissään runsaasti puuta, mikä mahdollistaa sen helpon käsittelyn ja muokkaamisen ja antaa mahdollisuuden lisätä muita elementtejä. Samanlaiseen lopputulokseen hän pääsee myös kankaalle tehdyissä töissä.

Paunun tyyliä on luonnehdittu psykologiseksi surrealismiksi tai ekspressiiviseksi symbolismiksi. Teokset heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta sekä ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin. Tämänkertaisista töistä suurimman vaikutuksen tekivät pienet maalaukset Elämä ja Luoja, joissa maalauksellisuus yhdistyy symbolistisiin elementteihin. Myös keltasävyinen isompi maalaus Kaksin osoittaa miten taitava Paunu on myös maalarina.


Paavo Paunu: Elämä. Alkydi ja öljy puulle, 2013


Ihmisen ääni - Karhu

Tarjolla kaksi erinomaista kamarioopperaa

Suomen Kansallisooppera

Johanna Rusanen-Kartano: Ihmisen ääni. © 2013 Heikki Tuuli



Suomen Kansallisoopperan syyskauden toinen ensi-iltaooppera on koottu kahdesta kamarioopperasta. Oopperat on valittu siten, että niiden kanssa on suhteellisen helppo vierailla oopperatalon ulkopuolella. Kansallisooppera lähteekin jo marraskuussa kiertueelle näiden oopperoiden kanssa Kauhajoelle, Pieksämäelle, Kouvolaan ja Raaheen.

Esityskokonaisuus sisältää Francis Poulencin monologioopperan Ihmisen ääni (La Voix Humaine) sekä William Waltonin pienoisoopperan Karhu (The Bear). Teokset liittävät toisiinsa lähinnä tekniset yhtäläisyydet ei niinkään sisältö tai tematiikka. Kumpikin teos on sävelletty 1900-luvun jälkipuoliskolla ja niiden tekijät ovat arvostettuja, mutta näitä teoksia esitetään harvoin näyttämöllä. Poulenc sävelsi Ihmisen äänen 1950-luvulla (ensi-ilta 1959) ja Walton Karhun 1960-luvun puolivälissä (ensi-ilta 1967). Molemmat perustuvat kirjalliseen lähteeseen Poulenc käytti oopperansa pohjana Jean Cocteaun vuonna 1930 kirjoittamaa samannimistä näytelmää ja Walton Anton Tšehovin näytelmää Karhu (1888, The Bear). Kumpikin teos kestää noin 50 minuuttia, joten yhdessä ne muodostavat sopivanmittaisen oopperaillan. Karhun esityksestä vastaa kamariorkesteri ja kolme solistia, mutta Ihmisen ääni -monologi esitetään pianoversiona.

Kumpikin teos esitetään suomeksi, mikä on hyvä ratkaisu monessakin mielessä. Esimerkiksi Karhun farssimaiset piirteet ja huumori pääsevät näin paremmin esille eikä tekstityslaitetta tarvita. Molempiin teoksiin on tehty uusi suomennos. Niistä vastaavat Juhani Koivisto (Inhmisen ääni) ja Koivisto yhdessä Jukka Rissasen kanssa Karhussa. Suomennokset ovat taidokkaita ja ne sopivat hyvin sekä laulettaviksi että varsinkin Karhussa lisäävät teoksen huumorin nautittavuutta.

Ihmisen ääni

Poulencin Ihmisen äänessä tapahtumat ovat minimissä. Teos käsittelee päähenkilön (sopraano)viimeistä puhelua rakastajalleen, joka on jo löytänyt elämälleen uuden sisällön ja menossa seuraavana päivänä naimisiin toisen naisen kanssa. Viiden vuoden suhde on ohi. Nainen mielenterveys on horjunut jo aiemmin ja hän on yrittänyt kertaalleen itsemurhaa. Puhelun pätkiessä ja katkeillessa naisen paniikki asteittain lisääntyy ja yksinäisyyteen liittyvät pelot kasvavat niin, että hän teoksen lopussa tekee itsemurhan. Ohjaaja Jere Erkkilä on sijoittanut teoksen nykyaikaiseen valkoiseen budoaariin, jossa nainen kuorii sieluaan ja käy sisäistä kamppailuaan. Muuten valkeassa sisustuksessa mieheen viittaavat asiat ovat punaisia aina keskeiseen punakuoriseen kännykkään saakka. Kun Cocteaulla puhelu pätkiminen johtui puhelinlinjojen epävakaisuudesta 1930-luvun Pariisissa, nyt on kyse kännykkäverkon ylikuormittumisesta. Sisällöllisesti puidaan 2010-luvun yksinäisyyttä ja elämän tyhjyyttä, joka päättyy kylpyammeessa tapahtuvaan itsemurhaan.


Johanna Rusanen-Kartano on kuin luotu monologin päähenkilöksi. Rooli sopii erinomaisesti hänen sopraanolleen ja elätymiskyvylleen näyttelijänä. Hänen äänensä soi upeasti j apitää yllä teoksen vaatiman intensiteetin. Ja hänellä on juuri oikeanlaiset elkeet diivalle, jonka elämä on valumassa käsistä. Jopa suuri tähti voi olla yksinäinen tai ainakin kokea olevansa täydellisesti hylätty. Suomenkielinen esitys ja teoksen esittäminen pianoversiona muuttavat sen luonteen ranskankieliseen orkesteriversioon verrattuna. Mutta oleellinen Poulencin musiikista ja teoksen vaikuttavuudesta on säilynyt ja välittyy.  Erityiskiitos tästä kuuluu Hans-Otto Ehrströmille taitavasta piano-osuudesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Karhu

William Walton: Karhu, © 2013 Heikki Tuuli


Tsehovin Karhu on kolmen henkilön pienoisnäytelmä, joka tapahtuu Popovin talossa. Popovin leski on sulkeutunut sisälle taloon miehensä kuoleman jälkeen eikä ole käynyt seitsemään kuukauteen ulkona. Popova pysyy koossa vain palvelija Lukan ansiosta. Lukan yrittäessä piristää rouvaa paikalle saapuu eräs velkojista, Smirnov perimään saataviaan. Kun emäntä ilmoittaa, ettei hänellä ole tarvittavia rahoja, Smirnov päättää jäädä taloon kunnes velkarahat on maksettu. Farssimaisesti polveilevien tapahtumien ja venäläisen vierasystävyyden avustuksella selviää, että aviomies Popov ei ollutkaan niin uskollinen. Popova ei tätä usko ja tilanne kärjistyy kaksintaisteluun. Naisen hakiessa aseita mies huomaakin rakastuneensa tähän. Kaksintaistelulta vältytään ja kun palvelija on palaamassa apujoukkojen kanssa hän kohtaakin parin suutelemassa. Walton on sovittanut Tšehovin näytelmästä libreton yhdessä Paul Dehnin kanssa oopperaksi, jota hän kutsui yksinäytöksiseksi fantasiaksi (Extravaganza in One Act).

Ohjaaja Ville Saukkonen, joka on tunnettu railakkaista ohjauksista, on siirtänyt tapahtumat 1880-luvun Venäjältä jälkineuvostoaikaan.  Seinältä tapahtumia valvoo Lenin, kuollut aviomies Popov on ollut punakoneen jääkiekkotähti, jonka varusteista on tehty ikonostaasi ja jota vaimo palvoo sylissään Miska-karhu. Miespalvelija Luka on puettu kansanasuiseksi maatuskaksi - eräissä näytelmän uustulkinnoissa kaikki henkilöt ovat miehiä. Kaksintaistelu käydään luonnollisesti kalashnikoveilla. Oopperan farssimaiset piirteet antavat ohjaajalle vapaat kädet. Saukkonen, joka on tunnettu humoristisista ja revittelevistä ohjauksistaan, pidättäytyy tällä kertaa. Huumoria on mukana juuri sopivasti tekemään kokonaisuudesta nautittavaa viihdettä. Ohjaus käyttää erinomaisesti hyväkseen musiikkiin sisältyviä lainauksia ja vihjeitä. Walton kutsui itse teosta fantasiaksi ja se onkin täynnä sitaatteja eri säveltäjiltä ja musiikkityyleistä Karhu on sekä näytelmänä että oopperana farssi ja sen henkilöt karikatyyrejä, jotka innoittivat säveltäjän taidokkaasti punottuun sitaattikokoelmaan.

Näin oopperan toisen esityksen, jossa Popovan roolissa oli Jenni Lättilä (osassa esityksiä pääosassa on Riikka Rantanen). Muissa rooleissa ovat Hannu Niemelä Smirnovina ja Heikki Aalto Luka-palvelijana. Lättilä oli vokaalisesti taidokas ja laaja-alainen Popova ja samoin Niemelä ja Aalto selviytyivät osistaan erinomaisesti. Kaikki solistit ovat hyviä näyttelijöitä ja esimerkiksi Niemelä käytti hyvin hyödyksi venäläisiä kliseitä. Kaikki ottivat ilon irti ja irrottelivat teoksen luonteen mukaisesti riemukkaasti sen monissa käänteissä. Näki, että tekijöillä on ollut hauskaa tämän oopperan valmistumisprosessissa.  Suomen Kansallisoopperan orkesteria johti Dalia Stasevska, joka sai partituurista irti sen eri karaktäärit ja rytmitti esityksen nasevasti.

Harmillista että Alminsaliin oli saapunut yleisöä vajaa puolisalillista. Näin viihdyttävä ja hyvin toteutettu produktio ansaitsisi paljon laajemman yleisön ja julkisuuden. Vaikka kyseessä ovat melko tuntemattomat teokset (esimerkiksi videotallenteita ei kummastakaan teoksesta juuri löydy), ei sen pidä antaa vaikuttaa oopperaan lähtöön. Samoin ei sen vuoksi, että molemmat teokset ovat moderneja, kannata jättää tätä produktiota näkemättä musiikin muka vaikeaselkoisuuden vuoksi.

Suomen Kansallisooppera. Alminsali 12.10.2013
Poulenc: Ihmisen ääni. Johanna Rusanen-Kartano, sopraano ja Hans-Otto Ehrström, piano
Walton: Karhu. Jenni Lättilä, sopraano, Hannu Niemelä, baritoni ja Heikki Aalto, basso. Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kapellimestari: Dali Stasevska.
Valokuvat: Suomen Kansallisooppera © 2013 Heikki Tuuli

Linkit:
Suomen Kansallisooppera: Ihmisen ääni/Karhu, traileri
Ihmisen ääni - suomenkielinen libretto
Karhu - suomenkielinen libretto
Francis Poulenc: La Voix Humaine (Denise Duval)
William Walton: The Bear (1967) 



 








Hannu Niemelä, Heikki Tuuli, 2013












Heikki Aalto, Heikki Tuuli, 2013