Kirsikkapuisto - Suomen Kansallisteatteri

Grynderi valtaa hedelmätarhan

Suomen Kansallisteatterin tämän syksyn klassikoksi on valittu Anton Tšehovin viimeinen näytelmä Kirsikkapuisto (Eino Kaliman suomennoksena) tai Kirsikkapuutarha (Martti Anhava, 1999). Näytelmän historia on kiinnostava sillä kirjailija ja sen ensimmäinen tulkki Konstantin Stanislavski olivat eri mieltä näytelmän tyylilajista. Stanislavski piti näytelmää venäläisen aateliston joutsenlauluna ja ohjasi siitä tragedian painottaen sen viipyileviä, lyyrisiä piirteitä ja toimettomuutta, jossa toivotaan menneisyyden säilyvän vaikka uusi maailma on jo ajanut portista sisään. Tšehov itse piti näytelmää komediana ja paikoin jopa farssina. Hänestä menneen mailman olikin jo syytä mennä. Meillä Kirsikkapuiston esitystraditio pohjautuu Kaliman ohjauksiin, jotka olivat hyvin stanislavksilaisia. Kolmas tulkintalinja on yhdysvaltalaisen David Mametin, joka korostaa näytelmän rakkauteen liittyviä elementtejä. Pakkohuutokauppa on keino saattaa ihmiset yhteen kerimään rakkauden vyyhtiä. Kansallisteatterissa Mika Myllyaho luo oman versionsa Kirsikkapuistosta. Se perustuu Kaliman suomennokseen, mutta lähestymistapa ottaa osviittaa Mametin ajatuksista yhdistäen ne Myllymäen ja nykymuodin mukaisiin ohjaus- ja toteutusratkaisuihin. Lopputulos voi olla pettymys kalimalaista tulkintaa odottaville, mutta varsin riemukas nykyteatteria suosiville. Myllyahon teatterissa ei aika käy koskaan pitkäksi eikä ohjausta voi syyttää tapahtumattomaksi. Näytelmä on saatu typistettyä väliaikoineen alle kehteen ja puoleen tuntiin.

Myllyahon Kirsikkapuistosta kirjoittaessa ei voi täysin ohittaa sen lyhyttä valmistumisperiodia. Kun Tea Ista joutui terveydellisistä syistä luopumaan ruhtinatar Ranevskajan roolista ja samalla Kristian Smeds vetäytyi tuotannosta, jäi harjoitusaikaa vain noin viisi viikkoa. Tänä aikana konsepti muuttui Mr. Vertigo-viittauksista johonkin muuhun. Olen varma että esitys on jalostunut ensi-illasta ja kehittyy edelleen lisäesitysten myötä. Näkemäni esitys oli noin kuukausi ensi-illan jälkeen eikä siinä ollut ainakaan enää nähtävissä kiireen merkkejä.

Myllyaho ja lavastaja Katri Rentto ovat sijoittaneet tapahtumat junavaunuun ja avoimelle näyttämölle, joka toisessa näytöksessä muuttuu valkoisten puutarhatuolien muodostamaksi kirsikkapuutarhaksi. Nykytavan mukaan osa tapahtumista junanvaunussa videoidaan suurille videoseinille, jolloin nauhoitettuna pystytään käyttämään hyväksi myös teatterin lämpiöitä. Junavaunu muuttuu alun Pariisin junasta Ranevskajan taloksi, kunnes sillä lopulta poistutaan jälleen kukin omaan suuntaansa. Viitteellinen lavastus, johon on kirjoitettu elementtien hinnat ja tarkoitus, toimii varsin hyvin. Tällä kertaa myös videointi ja musiikki tukevat näytelmää eivätkä jää irrallisiksi elementeiksi kuten joskun aiemmin.

Kirsikkapuiston tapahtumat käynnistävä tapahtuma on tilan pakkohuutokauppa. Se tuo näytelmän ihmiset yhteen ja toimii tapahtumien katalysaattorina. Päähuomio niin Tšehovin näytelmässä kuin Myllyahon tulkinnassa on ihmisten välisissä suhteissa. Päähenkilöt etsivät tai toivovat rakkautta ja syvällisempiä ihmissuhteita, mutta eivät siihen pysty, uskalla tai halua tehdä aloitteita. Paikoitellen lähestymisyritykset muuttuvat farssiksi, eikä syvällistä keskustelua synny. Tämä voi ärsyttää eräitä klassikkotulkintaa odottavia.

Esitys käynnistyy ruhtinatar Ranevskajan (Tiina Weckström) palatessa Pariisista kotiin huutokauppaa varten. Hieman hömpsäntuusamainen esiintyminen on tarkkaan harkittu. Ainoa varsinainen toimija näytelmässä on kiinteistökeinottelijan roolin ottava Lopahin (Jani Volanen), joka näkee vain vanhan aatelin rappiolle jääneen kiinteistön jalostusarvon - puutarha joutaakin jalostua huvilayhdyskunnaksi. Näytelmä on miehitetty Kansallisteatterin kantavilla voimilla ja tutuilla vierailijoilla aina sivuosia myöten, sillä mukana ovat niin Esko Salminen (ruhtinatar Ranevskajan veli Gajev) kuin Ismo Kalliokin (palvelija Firs).

Myllyahon ohjauksessa näytelmän päähenkilöksi ja kertojaksi on otettu kaupunkilainen Anja (erinomaisesti näyttelevä Emmi Parviainen). Hän sekä maalla kasvanut ottotytär Varja (Katja Küttner) haikailevat muutosta, mutta eivät tee mitään sen eteen ja kaikki jää ennalleen tai haihtuu tuuleen. Myös muut näytelmän henkilöt kuten ikiylioppilas Trofimov (Paavo Westerberg) ovat kykenemättömiä kohtaamaan niin tunteensa, seksuaalisuuden kuin tulevaisuudenkin. Intohimot ovat peitettyinä niin syvälle, etteivät ne hievahda edes kohkaamalla. 

Pääosa tapahtumista tapahtuu puutarhassa, jossa on tarpeen mukaan kylpypalju, suuri määrä valkoisia muovituoleja, jotka voi mieltää kirsikkapuiksi sekä puhelinkoppi, jossa henkilöt käyvät tuulettamassa ajatuksiaan tai vaikka paniikkihäiriössä puhaltamassa ilmaa paperipussiin. Lopahinin ostettua puutarhan pakkohuutokaupassa puut alkava kaatua ja tuolit lentävät sivuun. Ruhtinatteren ainoa toivomus on, että hän ehtii palata Pariisiin rakastajansa luokse ennen kuin niin rakkaat - ainakin muistoissa - kirsikkapuut kaatuvat. Loppu jää avoimeksi, henkilöt poistuvat uusiin maisemiin, mutta mitään kehitystä heidän sisimmässään ei tapahdu. Loppukuvaksi jää, kun enkelin siivet saanut Dunjaša (Helena Vierikko) ohjaa palvelija Firsin pois. Kun juna lähtee kaatuvat kirsikkapuut uuden ajan tieltä. Millainen aika se on seisahtuneelle yläluokalle?

Kirsikkapuisto on ulkoisesti näyttävä ja viihdyttävä esitys. Se antaa katsojalle sopivasti pohdittavaa. Myllyaho on saanut pakattua kahteen tuntiin oleellisen Kirsikkapuiston perinteestä sitä sopivasti uudistaen.















Anton Tšehov: Kirsikkapuisto. Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö. 10.10.2013. Ohjaus: Mika Myllyaho, lavastus: Katri Rentto, puvut Auli Turtiainen, valot: Ville Toikka, Ääni: Esa Mattila, video: Pasi Ylirisku ja musiikki: Samuli Laiho. Rooleissa: Katja Salminen, Olli Ikonen, Petri Liski, Ismo Kallio, Katja Küttner, Emmi Parviainen, Esko Salminen, Helena Vierikko, Jani Volanen, Tiina Weckström ja Paavo Westerberg.

Valokuvat: Suomen Kansallisteatteri. Kuvaaja Pasi Ylirisku, 2013.

Linkit: Suomen Kansallisteatteri: Kirsikkapuisto,traileri