Kummittelua vai realismia?
Suomen Kansallisoopperan uusi taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi on julkistanut ensimmäiset tiedot ohjelmistosta hänen johtajakaudellaan. Niitä luetaan tarkasti jopa rivien välistä viitteinä siitä, mihin suuntaan ohjelmistoa kehitetään ja mitä uusia painotuksia on odotettavissa. Paasikiven ensimmäinen oma valinta on maaliskuussa ensi-iltansa saava Puccinin La Bohème, jota seuraa aiemman tiedon mukaan syksyn 2014 avajaisensi-iltana Mozartin Figaron häät, joka korvaa keväällä eläköityneen jo 30 vuotta vanhan produktion. Syksyllä 2015 saa ensi-iltansa The Phantom of the Opera (Oopperan kummitus). Hätäinen voisi sanoa, että se, mitä tähän mennessä on kuultu kuultu tulevasta, on kevyttä ja varman päälle pelaamista. Mutta onko tämä koko totuus?
Taloudellinen taantuma näyttää koskevan kulttuurielämää ja varsinkin klassista musiikkia rankemmin kuin monia muita yhteiskunnan toimintoja. Melkein päivittäin saa lukea orkestereiden tukien leikkauksista, ehdotuksista uusiksi leikkauksiksi tai jopa orkesterien lakkauttamisesta. Tällä hetkellä ainakin kuuden kaupungin orkesterin kohtalo on budjettileikkausten kourissa (Kuopio, Lappeeenranta, Kemi, Lohja sekä Lapin kamariorkesteri ja Helsingin barokkiorkesteri). Tulilinjalla on myös musiikinopetus mm. Helsingin Metropoliassa sekä Lappeenrannan musiikkiluokilla. Edelleen Suomen solistiyhdistys ilmoitti juuri peruvansa kauden 2013-2014 konserttisarjan varojen puutteen vuoksi. Suomi ei ole yksin, sillä esimerkiksi perinteikäs New York City Opera on konkurssissa.
Tässä tilanteessa on ymmärrettävää että sekä Kansallisooppera ja Savonlinnan Oopperajuhlat ovat ohjelmistoa suunnitellessaan aiempaa varovaisempia ja panostavat varmoihin ja jo tuttuihin myyntivaltteihin. Kynnys teosharvinaisuuksien ja suurtuotantojen toteuttamiseen ja kantaesitysten tilaamisen on paljon viime vuosikymmeniä korkeampi. Kalleus voi estää myös varman yleisömenestyksen valinnan. Näin on laita esimerkiksi monien Richard Wagnerin oopperoiden kanssa. Edes täydet salit ja korotetut lippujen hinnat eivät riitä kattamaan oopperoiden kalliita tuotantokustannuksia.
Kansallisoopperan johto on perustellut musikaalin ottamista oopperan ohjelmistoon sillä, että kansallisareenalla on varaa ja jopa velvollisuus keventää ohjelmistoaan. Tämä pitää sikäli paikkansa, että hyvin suuri osa yleisöstä on kaivannut oopperan lavalle operettia tai musikaalia. Nämäkin teokset haluttaisiin kuulla täysimittaisen orkesterin soittamina ja ammattilaulajien ja -tanssikoiden toteuttamina. Voi sanota, että jo on aikakin, sillä edellisestä musikaalista oopperassa tulee kuluneeksi lähes kaksikymmentä vuotta ennen kuin kummitus saapuu kahden vuoden päästä. Yhteensä oopperassaa on aiemmin esitetty vain neljä musikaalia: Sweeney Todd (ensi-ilta 1997) uudessa talossa sekä vanhassa oopperassa Teatterilaiva (1960), West Side Story (1965) ja Viulunsoittaja katolla (1986). Operetteja on perinteisesti esitetty enemmän, mutta niistäkin viimeisin Iloinen Leski (2008) ja sitä ennen Lepakko (1995) uuden oopperatalon ensimmäisenä operettina.
Aiemmin tasokas operetti- ja musikaalituotanto oli paljolti Kansallisoopperan vastuulla. Viimeisten vuosikymmenten aikana Helsinkiin ja muuallekin Suomeen on syntynyt vahva ammattimainen musikaaliteatteriperinne. Varsinkin Helsingin kaupunginteatteri ja Svenska teatern ovat tuottaneet jatkuvasti uusia, onnistuneita musikaaleja. Niiden merkitys näiden teattereiden taloudelle on ollut keskeinen. Onkin syytä kysyä, ryhtyykö ooppera nyt kilpasille näiden kanssa? Kunnallisten teattereiden lisäksi on viime vuosina tehty myös useita kaupallisesti ja taiteellisesti onnistuneita musikaaliproduktioita.
The Phantom of the Operan valinta on samanaikaisesti sekä hyvin perusteltu että varman päälle pelaamista. Se on kautta aikojen taloudellisesti menestynein musikaalituotanto eikä sitä ole nähty aiemmin Suomessa. Toisaalta se on sopivan tuttu sillä monet ovat nähneet sen Lontoossa, NewYorkissa tai jollain niistä monista paikkakunnista, joissa se on toteutettu tiukasti alkuperäisen konseptin mukaisena. Tai he ovat nähneet siitä tehdyn elokuvan. Satamiljoonaa katsojaa ei voi olla väärässä. Kansallisoopperan tuotannosta tekee kiinnostavan se, että se tulee olemaan eräs ensimmäisistä ammattiproduktioista, johon on saatu lupa tehdä oma, uusi ohjaus, lavastus sekä puvustus.
Markkinoinnin kannalta kummitus ei ole kummajainen, vaan se on helppo myydä sekä yrityksille että yksityisille, Sen ympärille nouseva hypetys voi parhaimmillaan laskea kynnystä astua oopperaan kuulemaan myös raskaampaa ohjelmistoa. Toivottavaa on, että suurpanostus täyttää myös siihen asetetut taloudelliset odotukset. Menestysmusikaalin tuominen ohjelmistoon on oopperan vastaus kulttuurimisteriön jo tekemiin budjettileikkauksiin ja viisasta varautumista mahdollisiin tuleviin säästövaatimuksiin. Ehkä se taivuttaa myös rahoitukssta päättävät myötämielisemmiksi kun "elistismi lähestyy kohtaa tavallisen kansan toiveet".
Kiinnostava kysymys on, miten kummitus auttaa vai auttaako oopperan muuta toimintaa. Surullista olisi, jos muu ohjelmisto kärsii tämän satsauksen takia. Kummitukselle on varattu yhteensä 45 esitystä kaudella 2015-2016 eli se syö tilaa monelta muulta teokselta. Jos muu ohjelmisto tulee olemaan uusintoja ja turvallsinta kantaohjelmistoa, voi vaaraksi muodostua se, että oopperan suurkuluttajat lähtevät hakemaan elämyksiä entistä enemmän Euroopan yhdentyneiltä markkinoilta kuten Berliinistä, Lontoosta, Tukholmasta, Pietarista tai Tallinnasta.
Kun Sweeney Todd tuli ohjelmistoon 1997, sen tuotoilla pystyttiin toteuttamaan Kansallisoopperan toistaiseksi suurin satsaus eli Götz Friedrichin ohjaama Wagnerin Nibelungin sormus. Toivottavaa on, että tuleva kummitus olisi kiltti kummitus, joka tuo muassaan jotain merkittävää. Tällaisia oheistuomisia voisivat olla vaikkapa Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat ja jokin suuri romanttinen ranskalaisooppera kuten Hector Berliozin Troijalaiset. Richard Straussin juhlavuotta 2014 on myös syytä muistaa merkittävällä panostuksella. Vähintäänkin pitäisi saada jo luvattu Die Frau ohne Schatten takaisin ohjelmistoon ja sen rinnalle vaikkapa Adriadne auf Naxos tai Capriccio, varsinkin kun kreivittäreksi olisi mahdollista saada paras mahdollinen Strauss-laulaja. Edelleen ooppera on ollut aivan liian varovainen barokkioopperan esittämisessä. Muualla ne ovat nykyään vakio-ohjelmistoa, jota yksi meillä esitetty Julius Ceasar ei pelasta. Miten olisi esimerkiksi Händelin Alcina?
Suomen kansallisteatterilla ja vanhalla oopperatalolla (Aleksanterin teatteri) on kummallakin tunnettu oma kummituksensa. Kansallisoopperan uudessa talossa ei kummituksia ole tiettävästi nähty ellei sellaisena voi pitää euroa ja sen mahtia. Toivottavasti oikea kummitus lavalle saapuessaan onnistuu pelottelemaan sekä budjetti- että varmanakkikummituksen tiehensä.
Die Frau ohne Schatten, Julia Juon ja Marion Ammann, 2006
Kuva: © Suomen Kansallisooppera, 2006 Heikki Tuuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti