Gaetano Donizetti: Don Pasquale

Tyylikäs koominen ooppera sijoitettuna Sisiliaan -

Erinomaista bel canto -laulua

Don Pasquale. Hanna Rantala ja Roberto de Candia. Kuva ©  Heikki Tuuli, 2013

Suomen Kansallisooppera on valinnut syksyn ohjelmiston koomiseksi oopperaksi Gaetano Donizettin Don Pasqualen. Kansallisoopperan tavoitteena on ilmeisesti ollut löytää kestohitti, joka houkuttelisi yleisöä vuosia kuten edellinen Donizettin ooppera Lemmenjuoma. Donizetti oli yksi kaikkien aikojen tuottoisimmista oopperasäveltäjistä. Hän sävelsi yhteensä 66 oopperaa ennen kuolemaansa mielisairaana ja vain 51-vuotiaana. Don Pasquale on hänen oopperoistaan kolmanneksi viimeinen. Donizettin oopperoista ehdottomasti tunnetuin on Lemmenjuoma, joka on ollut Kansallisoopperan ohjelmistossa vakituisesti, viimeisimmän produktion ensi-ilta oli 1991. Donizettin vakavammista oopperoista uudessa oopperatalossa on nähty Anna Bolenan (1998). Hänen muista oopperoistaan esitetään suhteellisen usein koomista oopperaa Rykmentin tytär sekä vakavammista töistä lähinnä Lucia di Lammermooria (Kansallisoopperassa 1990) sekä kahta hallitsijaoopperaa Lucrezia Borgia ja Maria Stuarda. Donezetti on yksi kolmesta bel canton mestarista ja hänen oopperoidensa ansiot ovat ennen kaikkea niiden sävellys- ja laulutyylissä.

Ongelmalliseksi Donizettin opperoiden esittämisen tekee toisaalta niiden tekninen vaativuus ja bel canton hallinta laulajille sekä toisaalta librettojen vanhanaikaisuus. Hänen oopperoitaan on vaikea toteuttaa niin, että ne puhuttelisivat aidosti tämän päivän katsojia. Toimivia ratkaisumahdolisuuksia on lähinnä kaksi. Joko pyritään rekonstruoimaan ne sävellys- tai tapahtuma-aikaan noudattaen historiallista traditiota tai koomisten oopperoiden tapauksessa tehdään täydellistä uustulkintaa parodiana Dario Fon buffa-tyyliin.

Kansallisoopperan tämän kertaisessa Don Pasqualessa on tehty onnistunut kompromissi näiden kahden lähestymistavan välillä. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on sijoittanut tapahtumat 1950-luvun Sisiliaan. Hannu Lindholmin lavastuksen ydin on sisilialaisen patriisitalo, joka on osin ränsistynyt ja voisi olla ajallisesti miltä tahansa 1900-luvun vuosikymmeneltä. Puvustuksen (Tuomas Lampinen) ja toisen näytöksen talon remontoinnin perusteella, johon kuuluvat Mies van der Rohen Barcelona-tuolit, Miro-vaikutteinen maalaus ja ensimmäinen televisio, tapahtumat saa sijoitettua 1950-luvulle. Aikakausi on hyvin valittu, sillä voi uskoa ohjaajan tavoin, että oopperan perustilanne ja tapahtumat olisivat voineet olla vielä silloin mahdollisia.

Oopperan juoni on lyhyesti seuraava: Don Pasquale, 70-vuotias aatelinen vanhapoika, päättää mennä naimisiin nuoren neidon kanssa sen jälkeen, kun häen veljenpoikansa Ernesto ei suostu naimaan riittävän varakasta tyttöä. Ernesto on puolestaan rakastunut köyhään Norinaan. Tuomari Malatestan punoman juonen avulla valepukuinen Norina valenaitetaan Don Pasqualelle. Oopperan hauskuus syntyy siitä, että avioliiton solmimisen jälkeen Norina ryhtyy tyrannisoimaan Don Pasqualea ja hänen talouttaan sekä tuhlaamaan urakalla tämän rahoja. Juonen tarkoituksena on tietysti saada Don Pasquale vaatimaan avioliiton purkua, jotta Norina ja Ernesto voisivat saada toisensa.

Don Pasquale. Hanna Rantala. Kuva: © 2013 Heikki Tuuli

Hauskuus irtoaa siis siitä, että - mikä on myös tarinan opetus - jos vanha mies rakastuu nuoreen naiseen, saa siitä vain hölmön maineen. Tämö ei välttämättä ollut totta enää edes 1950-luvun Italiassa mm. elokuvatuottajien piireissä. Tänä päivänä 70-vuotiaan ihastuminen ja naimakauppa nuoren tytön kanssa ei herättäisi juuri mitään negatiivisia tunteita. Ja sellaisen julkinen irvailu tuomittaisiin helposti syrjinnäksi. Sama koskee yhtä hyvin myös naisia, jotka ottavat nuoremman aviomiehen. Jos unohtaa oopperan peruslähtökohdan, toimii Parkkisen ohjaama tarina hyvin ja etenee jouhevasti. Ohjauksen eduksi on luettava myös että paikoin katsojan myötätunto on aidosti Don Pasqualen puolella eikä huumori ole liian päälletunkevaa. Teos toimii myös rauhallisemmalla vaihteella.

Libreton mukaan koko ooppera tapahtuu Don Pasqualen talossa ja sen puutarhassa. Parkkinen on siirtänyt Erneston lähdön Marsalan satamaan, josta laiva on lähdössä NewYorkiin kuten monet italialaiset joutuivat tekemään sodan jälkeen. Tapahtumien sijoittaminen Marsalaan, jossa Garibaldi nousi maihin vuonna 1860 kukistaakseen Bourbon-suvun, on hyvä oivallus. Ernesto päättää kuitenkin jäädä laivasta ja seurata tilanteen kehittymistä.

Oopperan varsinainen buffa-osuus alkaa sen toisesta näytöksestä sen jälkeen kun valeavioliitto on solmittu. Tästä eteenpäin sekä tapahtumat että ohjaus muuttuvat commedia dell'arte -teatteriksi.

Suomen Kansallisoopperan kuoro. Don Pasquale 3. näytös. Kuva © Heikki Tuuli, 2013

Hulluttelu saa kulminaationsa kolmannessa näytöksessä, johon Don Pasqualen talo on remonmtoitu uuteen uskoon. Ulkoiset puitteet on modernisoitu, kalustus uusittu ja palveluväen määrä moninkertaistettu kuoron kokoiseksi. Norinan "uskottomuus" on se tekijä, joka lopullisesti saa Don Pasqualen vaatimaan avioeroa - oikean avioeron saaminen oli lähes mahdottomuus 1800-luvun alun ja 1950-luvun Italiassa. Yllätettyään Norinan puutarhassaan Malatesta paljastaa juonen ja Don Pasquale myöntyy Erneston ja Norinan avioliittoon. Oopperan loppu tulee nopeasti ja tarinan opetus saa nykykatsojan mietteliääksi.

Don Pasquale sisältää reipasta menoa ja nautittavaa musiikkia, jonka orkesteria johtanut Marco Boeni hallitsi hyvin ja sai aikaan eloisan tulkinnan. Hän oli lisäksi saanut Kansallisoopperan orkesterin soittamaan Donizettin musiikkia yllättävän kevyesti ja iskevästi joten pohjoisesta raskasmielisyydestä ei ollut tietoakaan.

Don Pasquale. Tuomas Katajala. Kuva: © Heikki Tuuli, 2013

Illan suurimman yllätyksen tuotti esityksen korkea laulullinen taso. Koska Suomessa esitetään bel canto -oopperoita varsin vähän, oli suuri positiivinen yllätys, että tähän produktioon oli saatu erittäin tasokas solistikaarti pääosin oopperan omista nuorista solisteista. Tuomas Katajala teki tähän mennessä parhaan suorituksensa Erneston roolissa ja samoin Hanna Rantala Norinan osassa heläytteli kuviot sangen taitavasti ja osoitti bel canto -taitonsa. Molemmat myös onnistuivat näyttelemään nuoria rakastavaisia uskottavasti. Roberto De Candia nimiroolissa oli kansainvälisen maineensa veroinen sekä näyttelijänä että laulajana. Tasaisen hyvän solistijoukon täydensivät Jaakko Kortekangas tohtori Malatestan ja Aki Alamikkotervo notaarin osissa. Kaiken kaikkiaan positiivinen esitys, joka sai hyvälle mielelle.

Näkemäni esitys 24. lokakuuta oli järjestyksessä seitsemäs Don Pasqualen esitys. Salissa oli yllättävän paljon tyhjää tilaa ja kuulemani mukaan tämä on ollut tilanne myös useissa muissa esityksissä. Ilmeisesti hieman vaihtelevat arviot ja se, ettei Don Pasquale ole aivan keskeisintä kantaohjelmistoa, on säikäyttänyt osan yleisöstä. Olisi sääli, jos yleisön tavoittelemiseksi ohjelmistovalinnoissa jouduttaisiin jatkossa tyytymään vain Carmenin, Toscan, La Bohemén ja Figaron häiden kaltaisiin varmoihin hittioopperoihin. Toivottavaa onkin, että Don Pasquale -produktio saa jatkossa ansitsemansa yleisön, sillä se kuuluu eittämättä parhaisiin koomisiin oopperoihin, mitä Kansallisoopperassa on nähty. Samoin sopii toivoa, että korkea musiikillinen taso säilyy myös tulevilla - toivottavasti monilla - uusintakierroksilla.

Suomen Kansallisooppera. Gaetano Donizetti: Don Pasquale. Esitys 24.10.2013.
Roberto De Candia (Don Pasquale), Jaakko Kortekangas (Malatesta), Tuomas Katajala (Ernesto), Hanna Rantala (Norina) ja Aki Alamikkotervo (Notaari). Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro johtajana Marco Boemi. Ohjaus: Tuomas Parkkinen, lavastus: Hannu Lindholm, puvut: Tuomas Lampinen, valaistus: William Iles.
Valokuvat: Heikki Tuuli, 2013