Ihmisen ääni - Karhu

Tarjolla kaksi erinomaista kamarioopperaa

Suomen Kansallisooppera

Johanna Rusanen-Kartano: Ihmisen ääni. © 2013 Heikki Tuuli



Suomen Kansallisoopperan syyskauden toinen ensi-iltaooppera on koottu kahdesta kamarioopperasta. Oopperat on valittu siten, että niiden kanssa on suhteellisen helppo vierailla oopperatalon ulkopuolella. Kansallisooppera lähteekin jo marraskuussa kiertueelle näiden oopperoiden kanssa Kauhajoelle, Pieksämäelle, Kouvolaan ja Raaheen.

Esityskokonaisuus sisältää Francis Poulencin monologioopperan Ihmisen ääni (La Voix Humaine) sekä William Waltonin pienoisoopperan Karhu (The Bear). Teokset liittävät toisiinsa lähinnä tekniset yhtäläisyydet ei niinkään sisältö tai tematiikka. Kumpikin teos on sävelletty 1900-luvun jälkipuoliskolla ja niiden tekijät ovat arvostettuja, mutta näitä teoksia esitetään harvoin näyttämöllä. Poulenc sävelsi Ihmisen äänen 1950-luvulla (ensi-ilta 1959) ja Walton Karhun 1960-luvun puolivälissä (ensi-ilta 1967). Molemmat perustuvat kirjalliseen lähteeseen Poulenc käytti oopperansa pohjana Jean Cocteaun vuonna 1930 kirjoittamaa samannimistä näytelmää ja Walton Anton Tšehovin näytelmää Karhu (1888, The Bear). Kumpikin teos kestää noin 50 minuuttia, joten yhdessä ne muodostavat sopivanmittaisen oopperaillan. Karhun esityksestä vastaa kamariorkesteri ja kolme solistia, mutta Ihmisen ääni -monologi esitetään pianoversiona.

Kumpikin teos esitetään suomeksi, mikä on hyvä ratkaisu monessakin mielessä. Esimerkiksi Karhun farssimaiset piirteet ja huumori pääsevät näin paremmin esille eikä tekstityslaitetta tarvita. Molempiin teoksiin on tehty uusi suomennos. Niistä vastaavat Juhani Koivisto (Inhmisen ääni) ja Koivisto yhdessä Jukka Rissasen kanssa Karhussa. Suomennokset ovat taidokkaita ja ne sopivat hyvin sekä laulettaviksi että varsinkin Karhussa lisäävät teoksen huumorin nautittavuutta.

Ihmisen ääni

Poulencin Ihmisen äänessä tapahtumat ovat minimissä. Teos käsittelee päähenkilön (sopraano)viimeistä puhelua rakastajalleen, joka on jo löytänyt elämälleen uuden sisällön ja menossa seuraavana päivänä naimisiin toisen naisen kanssa. Viiden vuoden suhde on ohi. Nainen mielenterveys on horjunut jo aiemmin ja hän on yrittänyt kertaalleen itsemurhaa. Puhelun pätkiessä ja katkeillessa naisen paniikki asteittain lisääntyy ja yksinäisyyteen liittyvät pelot kasvavat niin, että hän teoksen lopussa tekee itsemurhan. Ohjaaja Jere Erkkilä on sijoittanut teoksen nykyaikaiseen valkoiseen budoaariin, jossa nainen kuorii sieluaan ja käy sisäistä kamppailuaan. Muuten valkeassa sisustuksessa mieheen viittaavat asiat ovat punaisia aina keskeiseen punakuoriseen kännykkään saakka. Kun Cocteaulla puhelu pätkiminen johtui puhelinlinjojen epävakaisuudesta 1930-luvun Pariisissa, nyt on kyse kännykkäverkon ylikuormittumisesta. Sisällöllisesti puidaan 2010-luvun yksinäisyyttä ja elämän tyhjyyttä, joka päättyy kylpyammeessa tapahtuvaan itsemurhaan.


Johanna Rusanen-Kartano on kuin luotu monologin päähenkilöksi. Rooli sopii erinomaisesti hänen sopraanolleen ja elätymiskyvylleen näyttelijänä. Hänen äänensä soi upeasti j apitää yllä teoksen vaatiman intensiteetin. Ja hänellä on juuri oikeanlaiset elkeet diivalle, jonka elämä on valumassa käsistä. Jopa suuri tähti voi olla yksinäinen tai ainakin kokea olevansa täydellisesti hylätty. Suomenkielinen esitys ja teoksen esittäminen pianoversiona muuttavat sen luonteen ranskankieliseen orkesteriversioon verrattuna. Mutta oleellinen Poulencin musiikista ja teoksen vaikuttavuudesta on säilynyt ja välittyy.  Erityiskiitos tästä kuuluu Hans-Otto Ehrströmille taitavasta piano-osuudesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Karhu

William Walton: Karhu, © 2013 Heikki Tuuli


Tsehovin Karhu on kolmen henkilön pienoisnäytelmä, joka tapahtuu Popovin talossa. Popovin leski on sulkeutunut sisälle taloon miehensä kuoleman jälkeen eikä ole käynyt seitsemään kuukauteen ulkona. Popova pysyy koossa vain palvelija Lukan ansiosta. Lukan yrittäessä piristää rouvaa paikalle saapuu eräs velkojista, Smirnov perimään saataviaan. Kun emäntä ilmoittaa, ettei hänellä ole tarvittavia rahoja, Smirnov päättää jäädä taloon kunnes velkarahat on maksettu. Farssimaisesti polveilevien tapahtumien ja venäläisen vierasystävyyden avustuksella selviää, että aviomies Popov ei ollutkaan niin uskollinen. Popova ei tätä usko ja tilanne kärjistyy kaksintaisteluun. Naisen hakiessa aseita mies huomaakin rakastuneensa tähän. Kaksintaistelulta vältytään ja kun palvelija on palaamassa apujoukkojen kanssa hän kohtaakin parin suutelemassa. Walton on sovittanut Tšehovin näytelmästä libreton yhdessä Paul Dehnin kanssa oopperaksi, jota hän kutsui yksinäytöksiseksi fantasiaksi (Extravaganza in One Act).

Ohjaaja Ville Saukkonen, joka on tunnettu railakkaista ohjauksista, on siirtänyt tapahtumat 1880-luvun Venäjältä jälkineuvostoaikaan.  Seinältä tapahtumia valvoo Lenin, kuollut aviomies Popov on ollut punakoneen jääkiekkotähti, jonka varusteista on tehty ikonostaasi ja jota vaimo palvoo sylissään Miska-karhu. Miespalvelija Luka on puettu kansanasuiseksi maatuskaksi - eräissä näytelmän uustulkinnoissa kaikki henkilöt ovat miehiä. Kaksintaistelu käydään luonnollisesti kalashnikoveilla. Oopperan farssimaiset piirteet antavat ohjaajalle vapaat kädet. Saukkonen, joka on tunnettu humoristisista ja revittelevistä ohjauksistaan, pidättäytyy tällä kertaa. Huumoria on mukana juuri sopivasti tekemään kokonaisuudesta nautittavaa viihdettä. Ohjaus käyttää erinomaisesti hyväkseen musiikkiin sisältyviä lainauksia ja vihjeitä. Walton kutsui itse teosta fantasiaksi ja se onkin täynnä sitaatteja eri säveltäjiltä ja musiikkityyleistä Karhu on sekä näytelmänä että oopperana farssi ja sen henkilöt karikatyyrejä, jotka innoittivat säveltäjän taidokkaasti punottuun sitaattikokoelmaan.

Näin oopperan toisen esityksen, jossa Popovan roolissa oli Jenni Lättilä (osassa esityksiä pääosassa on Riikka Rantanen). Muissa rooleissa ovat Hannu Niemelä Smirnovina ja Heikki Aalto Luka-palvelijana. Lättilä oli vokaalisesti taidokas ja laaja-alainen Popova ja samoin Niemelä ja Aalto selviytyivät osistaan erinomaisesti. Kaikki solistit ovat hyviä näyttelijöitä ja esimerkiksi Niemelä käytti hyvin hyödyksi venäläisiä kliseitä. Kaikki ottivat ilon irti ja irrottelivat teoksen luonteen mukaisesti riemukkaasti sen monissa käänteissä. Näki, että tekijöillä on ollut hauskaa tämän oopperan valmistumisprosessissa.  Suomen Kansallisoopperan orkesteria johti Dalia Stasevska, joka sai partituurista irti sen eri karaktäärit ja rytmitti esityksen nasevasti.

Harmillista että Alminsaliin oli saapunut yleisöä vajaa puolisalillista. Näin viihdyttävä ja hyvin toteutettu produktio ansaitsisi paljon laajemman yleisön ja julkisuuden. Vaikka kyseessä ovat melko tuntemattomat teokset (esimerkiksi videotallenteita ei kummastakaan teoksesta juuri löydy), ei sen pidä antaa vaikuttaa oopperaan lähtöön. Samoin ei sen vuoksi, että molemmat teokset ovat moderneja, kannata jättää tätä produktiota näkemättä musiikin muka vaikeaselkoisuuden vuoksi.

Suomen Kansallisooppera. Alminsali 12.10.2013
Poulenc: Ihmisen ääni. Johanna Rusanen-Kartano, sopraano ja Hans-Otto Ehrström, piano
Walton: Karhu. Jenni Lättilä, sopraano, Hannu Niemelä, baritoni ja Heikki Aalto, basso. Suomen Kansallisoopperan orkesteri, kapellimestari: Dali Stasevska.
Valokuvat: Suomen Kansallisooppera © 2013 Heikki Tuuli

Linkit:
Suomen Kansallisooppera: Ihmisen ääni/Karhu, traileri
Ihmisen ääni - suomenkielinen libretto
Karhu - suomenkielinen libretto
Francis Poulenc: La Voix Humaine (Denise Duval)
William Walton: The Bear (1967) 



 








Hannu Niemelä, Heikki Tuuli, 2013












Heikki Aalto, Heikki Tuuli, 2013